Ulkolukua

Kävin eilen kirkossa, pitkästä aikaa. Koska lapsia ei ollut mukana, istuin koko 1,5 tuntisen setin alusta loppuun. Vaikka erosin ev. lut. kirkosta jo yli 10 vuotta sitten, osasin edelleen suurimman osan virsistä ja muista ohjelmanumeroista. Hyvin on päntätty.

Asia jäi mietityttämään.

Olen toki opetellut peruskoulussa ulkoa paljon muutakin kuin uskonnollisia tekstejä, sotien loppumis- ja alkamisjankohtia, presidenttejä, äidinkielen sijamuotoja, ruokaympyrän, Maamme-laulun sanat ja Afrikan maat, mutta elämänkatsomuksellisesti niistä ei ole apua. 

Ja on niitä arkilitanioitakin. Kun poistun kotoa, katson että laukussa on avaimet-lompakko-puhelin (ja nykyään myös sähköpyörän akku), mutta mikä on se ulkoa opeteltava teksti, mikä elämästä tässä yhteiskunnassa pitää tietää? Pitäisikö myös maallisella puolella olla elämänfilosofisia sekä etiikkaan ja moraaliin kantaa ottavia litanioita, jotka iskostetaan aivokuoreen yhtä jämäkästi?

Mitä ovat ne suomalaisen, EU-kansalaisen tai ylipäätään ihmisen tunnustukset, tulevaisuuden visiot (vrt. rukous) ja 10 käskyä, jotka kaikki voivat allekirjoittaa, vakaumuksesta riippumatta? Siis sellainen suomalaisen company song ja pienin yhteinen nimittäjä. 

Pitäisikö opetella vaikkapa laskettelemaan YK:n ihmisoikeuksien julistus (tai edes niiden kolme sukupolvea), olennaiset demokratian elementit tai Suomen perustuslain toinen luku perusoikeuksista. Entä keitä filosofeja ja ajattelijoita pitäisi osata siteerata? Ensimmäisenä tulee mieleen Nelson Mandela. 

Väärinkäsitysten estämiseksi totean vielä, että en ole hengellinen ihminen enkä kiihkeästi kaipaa ohjeistusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta onhan se hassua, että osaan lähetyskäskyn mutta mikä tahansa kohta Suomen laista minun pitää googlettaa.

Ehkä yhteiskunnallista keskustelua myös edesauttaisi, jos meillä kaikilla olisi joku yhteinen viitekehys vaikkapa tasa-arvon tai sananvapauden olennaisista rakennuspalikoista. Päästäisiin ehkä joskus asiaankin.

Saanko esitellä: Rauni-Kaino

Haluan kertoa teille eräästä iloisesta kesäisestä jälleennäkemisestä. Näimme nimittäin pitkästä aikaa mökillä erään vanhan ystävämme.

Juoksin vauhdilla (sillä vauhdilla minkä murtunut varvas vain sallii) sisälle,
hain taskulampun ja kameran ja yritin saada sitä kuvan. Sain yhden kuvan ennen kuin akku loppui.
Vuoden luontokuvaajaa minusta tuskin tulee.

Menin sateisena myöhäisiltana sammuttamaan valoja saunalta, kun joku kahahti polun viereisessä heinikossa. Näin reilun nyrkin kokoisen tumman mönkiäisen raahustavan sivumpaan. Siinä se taas oli:

Bufo bufo. Aka Rauni-Kaino Rupsuttaja.

Rauni-Kaino on iso rupikonna, jonka olemme nähneet mökillä joka kesä. Yleensä sen närästykseltä kuulostavan rupsutuksen vain kuulee, mutta tapaaminen on aina kohokohta.

Aluksi ipanat vähän karsastivat sitä, koska noh, eihän se nyt näytä citykanilta. Mutta sitten perehdyimme vähän rupikonnien elämään (ne ovat rauhoitettuja, ne voivat elää viisikymppisiksi ja niiden suurin uhkaaja on liikenne!) ja annoimme sille nimen (sukupuolineutraalin, koska emme tiedä ihan varmasti sukupuolta). Konnasta tuli hiljalleen pidetty mökkinaapuri.

Kun seuraavana aamuna kerroin ipanoille, että olin nähnyt yöllä Rauni-Kainon, molemmat kiljahtivat ilosta. Koti-insinööri näytti hämmentyneeltä: hänkin oli nähnyt "jonkun ison sammakon" jo aikaisemminkin, mutta ei ollut ymmärtänyt, että kyseessä on raportoimisen arvoinen kunniahahmo!

Paheksuimme.

Lisäksi hän kehtasi kyseenalaistaa Rauni-Kainon identiteetin. Että miten muka tiedämme, että se on sama yksilö. Kuinka tyypillistä insinööriä. Miten se nyt voisi olla kukaan muu!

Miksi olen niin fiiliksissä tästä?

No siksi, että yksi vanhemmuuden iloja on se, että lapset ovat edes vähän innostuneita samoista asioista kuin itse on - ja oli hauska huomata, että Rauni-Kainoa oli aidosti kaivattu. Kasvatan tietoisesti jälkikasvua kunnioittamaan kanssaelollisia, vaikka ne olisivat inhimillisten kauneusnormien mukaan rumia tai vähän pelottavia kuten hämpyt. Elukoille ei yökitä, eikä niitä saa kiusata, vaikka ne eivät olisikaan söpöjä ja pörröisiä.

Rauni-Kaino onkin suvaitsevaisuuden airut. Siksi.

Erilainen loma

Loma on nyt ohi.

Tyynen päivän heijastuksia.

Kolme viikkoa möllötystä mökillä. Kaksi päivää Tukholmassa. Yksi murtunut varvas. Neljä ylösalaisin olevaa unirytmiä.

Ei siis mitään ihmeellistä. Mutta tämä kesä jää silti mieleen. Nimittäin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ei ollut helpottunut olo, kun työt alkoivat. Olisi tehnyt mieli jatkaa lomaa.

Aikaisemmin näin ei ole ollut. Olen ollut täysin valmis arjen alkamiseen sen jälkeen kun olen toiminut neljän viikon ajan taaperoiden ohjelmatoimiston pomona, esiintyvänä artistina ja kirjanpitäjänä. Tänä kesänä ei tuskastumisen tunnetta ehtinyt tulla.

Bodyguard-vaihe on kuopuksenkin osalta ohi. Molemmat osaavat ilmaista tarpeensa selkeästi. Kukaan ei pissaa housuun eikä herää ennen kahdeksaa. Mukelot tulevat erinomaisesti toimeen keskenään. Reissaaminen on helppoa, koska mukaan ei tarvitse pakata aivan koko kotia. Olemmeko ehkä taas uudessa elämänvaiheessa?

Varsinkin 1- ja 3-vuotiaiden serkkulasten tohinaa seuratessa tajusin, että meidän elämämme on helpottunut aivan valtavasti. Niskakakat, katoavat tutit, tuttipullojen tiskaus ja päiväuninukutukset ovat historiaa. Ollutta ja mennyttä.

Minulla oli lomalla jopa omaa aikaa, spontaanisti. Kun koti-insinööri kävi lenkillä ja ipanat lukivat leikkimökissä sarjakuvia, sain möllöttää aivan yksikseni. Tuli omituisen irtonainen olo. Enkä tietenkään keksinyt mitään tekemistä tälle pyytämättä ja yllätyksenä koittaneelle luppoajalle.

Samalla kuitenkin tavoitin hetkeksi sen fiiliksen, josta monet puhuvat: lapset ovat pieniä vain hetken. Saatan jopa kaivata kesää 2015.

Tukholma toimii lasten kanssa

Loma, jolla ei tehdä mitään, on siitä hyvä, että jos kaikki kyllästyvät ei-mitään-tekemiseen, voi tarvittavan ohjelmanumeron tempaista vaivatta allakkaan.

Hagaparkenin portilla. Jossa Snadille iski kuninkaallinen puskapissihätä.

Kun olimme möllöttäneet saaristossa kolme viikkoa, Skidi ehdotti, että eikö voitaisi edes vaihtaa rannikkoa ja mennä Ruotsiin.

Toki! Tukholmahan toimii aina.

Mutta tällä kertaa tehtäisiin jotain muutakin kuin trampattaisiin Kungsgatania. Kun kyselin teiltä vinkkejä lapsiperheen kaupunkilomille, olitte suhteellisen yhtä mieltä siitä, että puistot, leikkipuistot ja museot ovat lasten kanssa pop. Niinpä lähdin suunnittelemaan reissua, jossa kaupungissa vietetään kaksi päivää.

Ensimmäisen päivän rastina oli Tukholman pohjoispuolella Hagan puistossa sijaitseva Fjärilshuset - kasvitieteellinen museo, jossa on myös hyönteisiä, kaloja ja matelijoita. Rakennus oli Helsingin kasvitieteelliseen verrattuna vaatimatoman näköinen, mutta kierros oli palkitseva.

Isossa trooppisessa kasvihuoneessa lenteli vapaana upeita perhosia, muissa huoneissa oli sammakkoeläimiä, kilpikonnia ja kala-altaita. Vaihtuvan näyttelyn päätähtinä olivat hait, joita uiskenteli isossa akvaariossa. Saimme siis enemmän kuin kuvittelimme!

Huom! Matka oli hieman haasteellinen julkisilla, joten kannattaa tsekata se etukäteen. Reissu maksaa vaivan, sillä olemmat ipanat nimesivät tämän loman kohokohdaksi. Ja jos energiaa rittää (meillä ei riittänyt), samassa puistossa on myös Hagan linna, jossa asuu ihan oikea prinsessa!

Bryggartäppanin leikkipuistosta tuli mieleen että eikö Seurasaaressa voisi olla tämä meininki.

Iltapäivällä tehtiin vielä retki Södermalmille SoFoon. Retken innoittajina toimivat Bryggaräppanin leikkipuisto, joka oli rakennettu 1800-luvun tyyliin, ja lettubaari Á la Crêpe, joka jäi testaamatta koska se oli täynnä (= parku, minulta).

Alueen tunnelma oli niin superleppoisa, että iltapäiväretki jäi harmittavan lyhyeksi. Erittäin kiinnostavia pikkukauppojakin oli joka kadun kulmassa, mutta niitä en ehtinyt koluta yhtään. Sen verran jäi tarjonta kaivelemaan, että tänne on tultava takaisin joku päivä aikuisseurassa.

Hotelli Clarion Sign oli positiivinen yllätys: hyvät julkisen liikenteen yhetydet ja kattoallas!

Toinen päivä otettiin rennommin.

Aamu aloitettiin hotellin katolla sijaitsevalla uima-altaalla, josta oli hienot näkymät yli kaupungin. Pulikoinnin jälkeen lähdettiin kohti Junibackenia, jossa Snadi ei ollut ikinä ollut.

Kokemus oli hienoinen pettymys verrattuna aikaisempiin vuosiin: paikka oli liian täynnä. Jonotusta satujunaan oli hulppeat kaksi tuntia, leikkitiloissa oli täysi härdelli päällä, kahvilassa oli valtavat jonot (vaikka ruoka olikin yllättävän hyvää) ja Huvikummussa alkoi ruotsinkielinen laulusessio kesken talokierroksen. Mutta junakyyti oli toki hienosti toteutettu, edelleen.

Lapset ja kaupunkilomat siis check!

Toimivan konseptin merkki on se, että molempia ipanoita jäi pikainen visiitti kaivelemaan. Ohjelmaa oli parille päivälle vähän liikaakin, ja silti näkemättä jäi ainakin Tukholman luonnontieteellinen museo ja Kulturhuset. No onneksi tämä kaupunki on niin lähellä, että uudestaankin pääsee. Milloinkas se syysloma olikaan...

Ollin oppivuodet

Mietin tänään, että onkohan kansanedustaja Olli Immosella lapsia. Ilmeisesti on. Se on tavallaan hyvä juttu. Olen huomannut, että omat lapset ovat hirmuhyviä vanhempiensa sparraajia yhdessä vaikeassa asiassa.

Lapsi ei automaattisesti kasva vanhempansa kuvaksi. Ei, vaikka kuinka yrittäisi. Omista geeneistä, omassa kulttuurissa ja oman kasvatuksen kautta voi tulla aivan omanlaisensa ihminen. Erilainen, tuntematon. Muukalainen omassa perheessä.

Siihen voi reagoida kahdella tavalla.

Voi halveksia ja lytätä, uhkailla ja jättää yksin. Se on helppoa, vihaamiseen ei ajattelua tarvitse.

Sitten voi nöyrtyä ja etsiä sopua. Voi yrittää nähdä ihmisen ihmisenä, etsiä mieluummin yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia ja luottaa siihen, että jotenkin, ajan kanssa löydetään tapa tulla toimeen.

Hyväksynnän myötä myös jääräpäisestä oman olemassaolon puolustamisesta voi luopua. Sitä ei uhkaa mikään. Eikä koskaan uhannutkaan.