Tasa-arvoa päiväkotiin

Olen lueskellut sivustoa tasa-arvoisesta varhaiskasvatuksesta. Ja huokaillut syvään. Vähän hommaa näyttäisi vielä olevan.

Sivusto on osa Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa hanketta "Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa – tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa". Aineisto kerättiin mm. videoimalla kolmen pääkaupunkiseudun päiväkodin arkea.

Valkkasin havainnoista kolme kohtaa, jotka tuntuivat erityisen pahoilta. (k) = kasvattaja.

Aloitetaan klassikolla. Tämän olen kohdannut kertaalleen myös kuopuksen päiväkotiryhmässä (sijainen).

"Lapsiryhmän nuorin, Oona, harjoittelee hoivaleikkiä yhdessä Saritan (k) kanssa. He ovat kotileikkihuoneessa, jossa on muun muassa leikkikeittiö ja nuken sänky sekä muita leluja. Oona pyrkii kuitenkin toistuvasti viereiseen huoneeseen, jossa Kimmo ja Sami leikkivät autotalolla. Sarita ohjaa Oonan jokaisella kerralla takaisin hoivaleikkiin paitsi sanallisesti, myös kädestä pitäen taluttamalla."

Jatketaan perinteikkäällä apulaisroolituksella.

"Jumppatuokio salissa on päättymässä. Kaikki lapset ovat leikkineet niin isoilla kuin pienillä palloilla. Pirjo (k) kutsuu lapsia kanssaan siivoamaan jälkiä. Emmi ja Kaisa aloittavat siivoamisen samalla kun Benjamin ja Simo ryntäävät puolapuille kiipeilemään. Pirjo toteaa Emmille ja Kaisalle: ”No pojat voi kiipee viel sil aikaa ku me siivotaan nää”."

 Lopuksi vielä pukemistilanne.

"Päiväkodin eteisessä ollaan pukemassa. Sari (k) istuu tuolilla ja auttaa Kimmoa pukemaan. Laura tulee jonottamaan vuoroaan Kimmon taakse. Kun tulee Lauran vuoro, on Sarin toiselle puolelle ilmestynyt Ilkka, jota hän ryhtyy auttamaan. Sari pyytää Lauraa hakemaan kengät eteisestä ja sanoo auttavansa häntä sen jälkeen. Laura poistuu pikkueteiseen hakemaan kenkiä. Sillä aikaa Sari auttaa jonossa ensimmäisenä ollutta Kimmoa uudestaan sekä jatkaa Ilkan auttamista. Verneri lähestyy kasvattajaa. Sari kurottautuu jo häntä kohti auttaakseen, mutta kääntää sitten suuntansa kohti Lauraa, joka odottaa kenkiensä kanssa. Sari kuitenkin kääntyy takaisin ja alkaa auttaa Verneriä. Sen jälkeen hän auttaa Lauraa."

Kiva. Piti ihan ottaa yhteyttä tekijäryhmään ja kysyä, ovatko nämä esimerkit nyt vain ne pahimmat kärjistykset? Että eihän tilanne nyt oikeasti ole tällainen? Tutkija (VTM) vastasi, että esitetyt havainnot vastaavat noin puolta siitä havaintomäärästä, jonka voi luokitella toiminnan kehittämiskohteiksi. Ja tietysti tässä oli vain kolme päiväkotia.

Video on armoton työkalu. Vähän jäi karmimaan, mitähän kaikkea - epätasa-arvoa sun muuta epä-alkuista - videolle tallentuisi meidän perheemme elämästä? Emmehän ole kumpikaan kasvattamisen ammattilaisia. Vedän vanhemman roolia korvakuulolta, omasta kodista omaksutuilla malleilla, omilla traumoilla ja subjektiivisilla uskomuksilla höystettynä. Kahta samaa sukupuolta olevaa lastakin voi kohdella epäreilusti.

Lisäksi heräsin siihen, etten ole koskaan vielä kasvatuskeskusteluissa älynnyt ottaa puheeksi ryhmädynamiikkaa ja tasa-arvoa. Sivuston linkin lähettäminen päiväkodinjohtajalle oli hyvä alku.

Talouni

Näen paljon unia ja muistan ne aamulla. Muutamasta unesta on tullut klassikoita.

Nokkosperhonen tuli muistuttamaan että sentäs on kevät.

Välillä elämä on pelkkää epämukavuusaluetta - katkeavia työsopimuksia, yrityksen tilinpäätöksiä,  putkiremonttia, läheisten sairauksia. Kun tällainen epävarmuutta aiheuttava muutos on ilmassa, näen yleensä hissi- ja kalaunia. Hissi liikkuu ihan minne sattuu (myös horisontaalisesti), eikä pysähdy oikean kerroksen kohdalla millään. Kalat taas ovat isoja, kirkkaassa vedessä paikallaan möllöttäviä otuksia, sellaisia snadisti pelottavia.

Näen myös usein unta taloista, mutta ne ovat positiivishenkisiä. Olen yleensä asuntokaupoilla. Unelmakämpät ovat viihtyisiä, täynnä valoa, vinoja kattoja, lukusoppia ja takkoja - pohdin unessa huoneratkaisuja. Sauna on yleensä valtava ja tuoksuu puulle. 

Viime yönä näin kuitenkin kummallisen talounen.

Kun tulin sisään asuntoon, huomasin ensimmäiseksi keittiön tummanruskeat ovet. Ihmettelin keittiötä pitkään. Tummia kaappeja oli valtavasti, keittiö vaikutti ahtaalta ja ummehtuneelta. Kodinkoneet olivat jotain hämärää merkkiä, enkä osannut laittaa astianpesukonetta päälle. Kun asunnossa kulki pitemmälle, sama synkkyys jatkui. Pikkiriikkisessä olohuoneessa oli iso takka, joka ei sopinut pohjaan ollenkaan. Ikkunasta sentään näkyi lasten leikkipaikka.

Eräs ystäväni kertoi, että erään unitulkinnan mukaan talo on ihminen itse. Rakennus näyttää, millaisena itsesi koet. Huoneilla, kerroksilla ja salakäytävillä on erilaisia tulkintoja.

Ihmisen mieli on omituinen. Nyt vähän stressaa vissiin.

Koulupaikka lähtöruudusta

Tämä fiilis tänään. #espoo

Avautuminen. Ei saisi kirjoittaa vihaisena, joten nukuin yön yli. Ei auttanut. Olen edelleen vihainen, mahdollisesti vielä eilistä enemmän.

Eilen tuli nimittäin koulupaikkapäätös. Lähikouluksi osoitettiin ihan eri koulu kuin se, mihin haimme. 

Mikä vituttaa? Oppilaitos on varmasti ihan hyvä ja matkaa on kilsan verran.

Kyse on siitä, että tämä on eri koulu kuin se, minne menisi täysin autoton reitti.

Eri koulu kuin se, mihin kaikki muut saman eskariryhmän lapset menevät.
Eri koulu kuin se, mihin taloyhtiömme  (ja naapuritalojen) lapset ovat menneet.
Eri koulu kuin se, johon oli jo eskarin tiimoilta koulumatkan ja tilojen puolesta tutustuttu.
Eri koulu kuin se, joka on päiväkodin vieressä, jossa pikkusisko on ollut jo vuoden verran hoidossa.
Ja eri koulu kuin se, jonka tulevien oppilaiden vanhempien kanssa oli jo puhuttu yhteisistä iltapäivähoidoista.

Teimme vuosi sitten hoitopaikkamyllerryksen, jotta jatkumo kouluun olisi saumaton ja lapsia ei tarvitsisi roudata eri osoitteisiin. Nyt sitten kaikki logistiikka, harrastus-/iltapäiväkerho- ja päivähoitokuviot pitää miettiä uusiksi. Paitsi, että vanhempia vituttaa aloittaa taas lähtöruudusta, käy sääliksi erityisesti Skidiä. Hän se vasta lähtöruudusta aloittaakin.

Päätöspaperi oli kafkamainen.

Perusteluissa ylimmäisenä luki "mahdollisimman turvallinen koulumatka". 

Noh. Skidin paras kaveri naapuritalosta aloitti vuotta aiemmin hakemassamme koulussa juuri samasta syystä. Siksihän mekin haimme kouluun, jonne olisi vienyt se vuoden mittaan opittu, autoton koulumatka, pelkkää hiekkatietä omasta pihasta koululle asti. Tämä uusi matka edellyttää vilkkaasti liikennöidyn tien ylittämistä. Tien, josta olen avautunut jo aikaisemminkin. Paitsi vituttaa, myös pelottaa.

Todellinen perusteluhan on se, että lapsia oli tänä vuonna paljon - ikäluokkien koot tulevat ilmeisesti yllätyksenä koko ajan. Piti valita. Virkamies katsoi karttaa ja päätti, että juuri meidän osoitteestamme voi laittaa kulkemaan myös tähän toiseen kouluun. Ei hänen duuniinsa kuulu olla inhimillinen vaan toimia lain mukaan. Valintakriteereissä ei lue turvallisin mahdollinen vaan mahdollisimman turvallinen. Tai että sisaruksen hoitopaikka, sosiaalinen jatkumo eskarista ekalle ja vanhempien verkosto pitäisi myös huomioida.

Espoon kaupunki on itse muotoillut tavoitteekseen luoda turvallinen koulupolku esiopetuksesta peruskoulun loppuun asti. Oman kokemukseni valossa en ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa. Tekisipä mieli sanoa, että VMP.

Hyvän mielen postaus

Valeäiti kirjoitti kehupostauksen mammabloggaajille. Sain kunnian olla yksi kehutuista. Vaikka alkuun vähän nolotti, tuli hyvä mieli. Oikeastaan yllättävän hyvä mieli.

Sitä, millainen ihminen peilistä katsoo, pohtii (jos ehtii pohtia) lähes poikkeuksetta itsekseen. Siinä on pienehkö subjektiivisuuden vaara. Sitä tulee ajatelleeksi, että on lähinnä tyhmä ja laiska ja saamaton kun taas unohtui täyttää se päiväkodin lomalappu ajoissa ja ikkunoissakin näyttää olevan maitolasia, kun ei vaan pysty pesemään.

Minä ainakin näen vain ne asiat, joita en ehdi tai osaa tehdä. Päällimmäisenä on riittämättömyyden tunne: mielen päällä on to-do lista asioista, jotka ovat tekemättä, ei tyytyväisyys onnistuneesta kolumnista tai yrittäjyyden, leipätyön ja ruuhkavuosien jokseenkin vesitiiviistä yhdistämisestä.

Sitten kun joku sanoo sinusta jotain kivaa, on heti huono omatunto, että miten se nyt tolleen liioittelee. Kauheeta.

On oikeastaan ihan sama, pitääkö kehu nyt aivan sataprosenttisesti paikkansa - se on kehujan itseoikeutettu näkökulma eikä siitä kannata kiistellä.

Miten hemmetissä kehujen vastaanottaminen edes voi olla näin vaikeaa? Ehkä se johtuu kehujen harvinaisuudesta, kehupulasta. Uskallan väittää, että ihmisten hienojen luonteenpiirteiden ja tekojen huomaamisesta ei ole kyse, puutetta on vain näiden havaintojen ääneen sanomisesta.

Nyt tehdään muutos.

Laita siis hyvä kiertämään: sano tällä viikolla joka päivä vähintään yksi kehu jollekulle julkisesti! Ei ole vaikeaa. Vähintään se puoliso on ansainnut sen. Oma mutsi tai anoppi, joka hoitaa räkäisiä ipanoita, vaikka saa satavarmasti itsekin sen räkätaudin? Naapuri, työkaveri, ystävä? Kersoille voi antaa jonkun extratunnustuksen.

Ja kun viikon on jengiä ihan hulluna kehunut ja ilahduttanut, saattaa omakin mieli olla aika hyvä. Ehkä siitä kehumisestakin on tullut tapa. Ja kas: maailma on taas vähän valmiimpi.

Ps. Lupaan kehua jokaisen kommentoijan!

Jäpätys on mielentila

Tämänpäiväisessä kolumnissani käsittelin omakohtaisen kiusallista aihetta: lapsille jäpättämistä. Olen käsitellyt aihetta täälläkin, mutta jatkan hiukan.

Skidi lempipuuhassaan: pulisemassa itsekseen.

Motkottamisen syy on aina vähän myös itsessä. Paitsi että olen kohtuullisen kärttyisä perusluonne, jäpättämistarpeeseeni liittyy vahvasti oma stressi, kiire ja väsymys. Olenkin yrittänyt vähentää turhaa läksytystä ja tiuskimista ja yrittänyt tunnistaa, mikä kiristely johtuu ihan vain siitä, että oma mielentilani on väärä. Kun on ollut kiire koko päivän, on vaikea sisäistää, että kotona voisi hidastaa.

Minä en juurikaan hermostu lelujen levittelystä, sohvalla pomppimisesta tai maidon kaatamisesta mutta tiedostan kaksi keissiä, joissa sisäinen solariumini on koetuksella.

Ensimmäinen on vatulointi. Siis sellainen ei-kovin-keskittynyt tekeminen tilanteessa, jossa olisi paineita suoriutua sutjakkaasti. Aamulla vuorossa on puuro- ja eteisvatulointi, illalla taas nukkumaanmenovatulointi.

Lyhyt attention span (en tiedä tälle hyvää suomenkieleistä nimeä, jeesatkaa jos tiedätte!) on tietenkin lapsiin sisäänrakennettua. Lasten huomio kiinnittyy helposti muihin ärsykkeisiin: ruokailu muuttuu haarukkateatteriksi ja vaatteet eivät mene päälle, koska voi myös tarkastella eteisen lattialta löytyviä pikkukiviä. Ohjausta oikeaan suuntaan joutuu antamaan monta kertaa peräkkäin. On hyvin, hyvin vaikea olla kiljumatta viidettä komentoa kurkku suorana.

Varsinkin jotkut eskarin lapsista näyttävät saavan kamppeet päälle ja pois päältä parissa minuutissa.

Toinen on pulina. Pälpätys. Höpötys. Lallatus. Siansaksa.

Skidistä lähtee koko ajan jotain ääntä. Pälpätys alkaa ehti, kun kersa avaa aamulla silmät ja loppuu, kun silmät menevät illalla kiinni. Taukoja ei juurikaan ole, sillä ammattimainen pälpättäjä ei ole hiljaa edes syömisen tai hampaidenpesun aikana. Luonnollisesti tyyppi pälpättää myös itsekseen. Kerran eräs leikkitreffeillä ollut kaveri tuli yksikseen Skidin huoneesta pois ja kertoi syyksi, että halusi olla hetken hiljaisuudessa. Ym-mär-rän.

Ongelmallista on, että puheripulista ei mitenkään voi suuttua, vaikka se hermostuttavaa onkin. Tyypillä vain on paljon asiaa. Sehän on hieno juttu! Paitsi silloin, kun itse haluaisi olla hetken vain hiljaa. Niin, että ei edes hyräiltäisi mitään.

Koska omaa käyttäytymistään on mahdollista yrittää muuttaa, kuulisin mielelläni, mitä käytännön neuvoja, mielikuvaharjoitteita, lääkkeitä tai hypnoosia te vastaaviin tilanteisiin käytätte. Tiedän, että teini-ikä korjaa jälkimmäisen ongelman, mutta jos pääsisi ratkaisun äärelle jo nopeammin.