PINS: Etukortti, josta on oikeasti hyötyä?

* Yhteistyössä Suomen Blogimedian ja Lähikaupan kanssa.

Lompakkoni pullistelee erilaisia etukortteja. On leimoja pahvissa ja magneettiraitaa muovissa.

Eniten käytän plussakorttia, koska K-kauppa sattuu olemaan lähimarkettini. Plussan kerääminen aiheuttaa kuitenkin ristiriitaisia tunteita.

Monia ärsyttää ostosten seuraaminen. Minua ei vähempää voisi kiinnostaa, tietääkö K-ryhmä, milloin kersat ovat kipeänä tai meillä on bileet. Minua ärsyttää se, että K-ryhmä kuvittelee, että minut voi ostoksieni perusteella luokitella johonkin laariin. Ei voi! Ostokseni edustavat tasan niitä valintoja, jotka (surkean) lähikaupan tarjonnasta sillä hetkellä pystyin tekemään. Koska kaksisuuntaisuus puuttuu, kauppias ei tiedä, mitä oikeasti tulin hakemaan ja olenko kauppaan tyytyväinen.

Olenkin varovaisen ilahtunut tämän viikon uudesta lanseerauksesta kanta-asiakasmarkkinoilla, joka tuulettaa nykyistä ilmapiiriä.

Lähikaupan Suomeen tuoma PINS on kansainvälinen, avoin kanta-asiakasohjelma, johon kuuluu monenlaisia kauppapaikkoja lokaalisti, globaalisti ja verkossa. Jokaisesta ohjelmaan kuuluvalta kumppanilta tehdystä ostoksesta kertyy digivaluuttaa, "pinssejä", joita voit käyttää suoraan ruokaostoksiin Siwassa ja Valintatalossa, palkintoihin tai ostoksiin pins-kaupassa.

Ohjelmassa on minun näkökulmastani kolme kiinnostavaa kohtaa.

1. Verkkokaupat. En viihdy samoja halpaketjuja vilisevissä kauppakolosseissa, joista en ikinä löydä mitään, vaan teen täsmäostoksia verkkokaupoista, myös ulkomailta. PINSissä on mukana myös verkkokauppoja. Lisäksi verkko-ostoksilla käytän tietenkin aina luottokorttia. PINS-masterilla saa pinssejä jokaisesta ostoksesta, missä vain liikkeessä.

2. Kuka tahansa yrittäjä voi liittyä PINS-ohjelmaan. Ei tarvitse brändäytyä tiettyihin väreihin tai vääntää liikevaihtoa monessa maassa. Pienen toimijan kannattaa yleensä lyöttäytyä isompien toimijoiden kylkeen ihan markkinointi- ja löydettävyyssyistä.

3. Pinssit voi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Pienet alennukset eivät ole minun elämäntilanteessani merkityksellisiä etuja. Jos tähän ohjelmaan liityn, lahjoitan todennäköisesti pinssit niille, jotka niitä enemmän tarvitsevat.

Onko uusi systeemi siis tarpeellinen? Enhän edelleenkään saanut etukorttia, jolla voisin tukea suomalaista ja vastuullista tuotantoa, tuotteita ja palveluita, sekä kauppiaita, joille asiakassuhde, laatu ja elinkaari merkitsevät jotain.

Potentiaalia kuitenkin on. Jos tähän järjestelmään liittyisi mukaan tiliotteessani vilahtelevia toimijoita (Kauppahalli24, Nudge, Brandos, fillarihuolto, KutsuPlus, Itella, HSL, Hoplop ja Yleisradion kahvilayrittäjä) saisin yhdeltä kaupalta etuja, jota voisin käyttää toisen eduksi.

Lisäksi kilpailu vauhdittaa jähmeää kanta-asiakkuus-ajattelua ja sparraa nykyisiä toimijoita. Olisi hienoa, jos asiakkuutta ajateltaisiin vaihteeksi vaikka dialogina ja kehitysdraiverina, ei spämmilupana.

Ja miettikää, jos asiakas voisi itse lennossa liittää käyttämänsä toimijan haluamaansa ohjelmaan. Tätä odotellessa.

Valaita sateessa

Huusin kaksivuotiaalle. Tiuskin Skidille. Kirahtelin ukolle. Olin kerrassaan sietämättömällä tuulella. Ja kaikki vain siksi, että en ollut päässyt viiteen päivään kunnolla liikkeelle. Onneksi Koti-insinööri tajusi tilanteen ja ohjasi ovesta ulos.

Joskus on vain parasta mennä rantaan ja heitellä kiviä veteen.

Vedin hupun syvälle päähän. Satoi. Vedin keuhkot täyteen ilmaa. Jossain lähistöllä kasvoi poppeli, joka makeutti ilmaa tuoksullaan. Keväässä on valon jälkeen parasta se kun tuoksut palaavat. Ihmisten pitäisi käyttää nenäänsä paljon enemmän. Kun kersat eivät tiedä kumman tyyny on kumman, ne haistavat. Pitäisikin perustaa hajukoulu, jossa jengiä opetettaisiin nenän käyttöön. Sen nimi olisi "Haista ite".

Hehe. Ensimmäinen bisnesidea ja vasta viisi minuuttia mennyt. Lupaa hyvää.

Halusin eroon autoista, joten suuntasin syrjemmälle. Hiekka rouskutti omiaan jalan alla. Mustarastas jaksoi livertää, vaikka sillä ei ollut huppua. Onkohan se koskaan pahalla päällä? Mitä mustarastas tekee, jos sen tekee mieli tallata munat rikki ja paskoa päälle? Yksi aamuyö se karjui takapihalla niin lujaa, että epäilin ryppyä rakkaudessa.

Sade voimistui koko ajan. Vettä valui alamäkeä pitkin. En väistänyt. Toinen lenkkari kastui. Joskus on kiva tehdä typerästi, ihan tahallaan. Syyllisen osoittaminen on kerrankin helppoa. Aina ei ole.

Tuli mieleen yksi luonto-ohjelma, jossa miekkavalaat jahtasivat harmaavalasta ja sen poikasta. Ei niitä voi siitä syyttää.

Luonto-ohjelmissa on muuten se kummallinen puoli, että ikinä ei tiedä, onko jutussa onnellinen loppu. Anton Siiliseltä ei ikinä jää mysteeri ratkaisematta. Kersa katsoo minua aina kysyvästi, kun norsunpoikanen eksyy hiekkamyrskyssä. On pakko vastata, että en yhtään tiedä, miten tässä käy. Noilla ei tule vettä hanasta.

Vettä. Vettä alkoi valua otsalle. Takki päästi vettä myös olkapäistä. Aivan sama. Nyt kävellään.

Rakastan muuten valaita. Olen ihan varma, että emme tajua niistä vieläkään mitään - ihmiset nyt ylipäätään eivät ole niin fiksuja kuin kuvittelevat.

Muistan, kun näin häämatkalla kaskelotin. Miksi se ei vain tullut ja heilauttanut pyrstöllään turisteja täynnä olevaa kumivenettä nurin? En ole ihan varma, olisinko itse voinut vastustaa kiusausta. Siksi ne onkin niin hienoja eläimiä.

Käännyin kotiin päin, ylitin tien. Auto noudatti suojatiesääntöä. Heilautin kättä. Joidenkin mielestä ei pitäisi heilauttaa. Minusta se on vain merkki, että hei jes sä huomasit ja mä menen nyt.

Leikkipuistosta näkee jo meidän kodin. Miksiköhän en käy useammin kävelyllä, noin ennakoivasti. Miksi kaikki paitsi pyöräily ja lenkkeily on muka ajantuhlausta. Kävelemään voi lähteä ihan niissä vaatteissa mitä päällä on. Aikaa menee puoli tuntia, kun takki on tyhjä ja pää täynnä. Mental note tästä.

Kotiportti. Ikkunasta näkyy yöpuvussa hilluvat ipanat. Hyvä. Ilta on edennyt ilman minua.

Anteeksi vain. Äiti on nyt taas hetken normaali.

Kaikilla muilla -trauma

Vanhempana löytää itsensä joskus vastapuolen asemasta. On aina yhtä kummallista havaita, että kersan suusta tulee lause, jonka on itse joskus muutama vuosikymmen sitten lanseerannut.

Käpy on aivan riittävä leikkikalu, kuules.

Tänä vuonna joitakin hankintoja on ensimmäistä kertaa pohjustettu sillä, että kaikilla muillakin on. Kuten esimerkiksi takki ja housut (vs. haalari). Lenkkarit, joissa on valot. Top model -vihkoja. Kimallekyniä. Pet Shop - jotain.

Järkipuheella homma ei mennyt läpi. Skidiä oli vaikea saada uskomaan, että himoittu tuote on epäkäytännöllinen, järjettömän kallis, täysin vastuuton, ideologisesti kyseenalainen tai turha. Jos kaikki muutkin vanhemmat ovat tuotteet sertifioineet, minunkin pitäisi.

Noh, meillä kaikillahan on joku trauma tämän otsikon alta.

En voi tarkistaa toista mielipidettä, mistä pahimmat riidat revittiin, mutta lähtökohta oli sama: minäkin halusin olla ihan samanlainen kuin kaikki muut. Koska Mutsi oli yksinhuoltaja, meillä ei ollut varaa ostaa vaatteita ja tavaroita uusina, mikä aiheutti sen, että hankinnat olivat kirppiksiltä ja vähän sinnepäin. Muistan unelmoineeni ainakin lumipestyistä MicMacin farkuista, Los Angeles Lakers -takista (myös pilotti olisi ollut tosi jees) ja ruskeista mokkasaappaista, joissa on hapsut.

Vaikka vaatteet olivat kipupiste, ikimuistoisin imagotappio oli kuitenkin fillari. Minulla oli punainen Poni, joka ei 80-luvun lopussa ollut ollenkaan hip. Kaikilla muilla oli vähintään kolmella vaihteella varustettu käyräsarvinen. Parkkeerasin nolon tsygäni koulun ulkopuolelle, ettei kukaan vain näkisi sitä.

Vaikka hämmenys omaksi vanhemmaksi muuttumisesta on läsnä, siitä on myös etua. Keskustelun loput repliikit tulivat ulos kuin vettä vaan.

- Keillä "kaikilla" nyt sitten asiat olivat loistavasti? (Tässä vaiheessa kaikki kutistuu kahdeksi)
- Pitäisikös meidän muuttaa samaan asuntoonkin näiden kaikkien kanssa?
- Sitten kun itse tienaat rahaa, voit käyttää sitä, miten haluat.
- Meillä nyt vain tehdään monta muutakin asiaa eri tavalla kuin muilla.
- Kenen leipää syöt, sen laulua laulat.

Aijai. Terveiset sinne pilven päälle. Tuntui hyvältä siirtää tämä eteenpäin.

Tarvitaanko päiväkotiin järjestyssäännöt?

Iltiksessä oli juttu todellisuudentajunsa kadottaneista päivähoidon asiakkaista. Jutussa oli listattu vanhempien päiväkotihenkilökunnalle osoittamia enemmän tai vähemmän kummallisia vaatimuksia.

Toki tällaiset jutut ovat hyvin tarkoitushakuisia, mutta teki mieli vähän pohtia syitä vanhempien käytökseen. Osaa esimerkeistä ei selitä mikään muu kuin se, että vanhemmat ovat itsekkäitä urpoja, joiden on vaikea ymmärtää julkisen palvelun konseptia. Osa vaatimuksista saattaa kuitenkin johtua siitä, että päiväkotiarki on täysin vierasta. Toiveita kysytään ja niitä saa esittää - mihin vedetään raja?

Entäs jos päiväkodilta tulisi varhaiskasvatussuunnitelman liitteenä jämäkät järjestyssäännöt? Kouluissa, työpaikoilla ja taloyhtiöissäkin on sellaiset - miksi ei päivähoidossa? Sääntöjen rikkomisesta voisi seurata myös rangaistustoimenpiteitä: sakkoja, karenssia tai päivähoitopaikan menetys. Paperi kiinnostaisi ihan eri tavalla, jos sanktiona olisi yllättävä hoitovapaasetti.

Pääsisikö näillä alkuun?

1. Päiväkoti ei ole koti. Kaikki päiväkodin asiakkaat tekevät jonkun kompromissin.

2. Noudata hoitoaikoja. Määrittelit ne ihan itse. Jos tätä tarvitsee vielä perustella, menetät hoitopaikan välittömästi.

3. Älä räpellä puhelinta päiväkotialueella. Sen lisäksi, että ketään ei kiinnosta, mitä Erkin pitäisi palaverissa muistaa mainita, sähköpostissa tuskin on mitään galaksit räjäyttävää.

4. Päiväkotiruokailussa huomioidaan vain todetut allergiat, ei fiilispohjalta vedettyjä mielihaluja. Tai kokeile järkätä itse 20 kersan yhteisruokailu ala carte -meiningillä.

5. Räkänokan jaksamisen arviointi on välillä hankalaa mutta kuumeinen lapsi kuuluu kotiin. Kuumeen laskeminen lääkkeellä sitäpaitsi vain lykkää väistämätöntä. Pottaan kopsahtaneesta suposta menettää päiväkotipaikan välittömästi ja lisäksi rapsahtaa sakot kaikkien muiden lasten tahallisesta tartuttamisesta.

Mitä tunteita juttu teissä herätti? Auttaisivatko säännöt? Keksitkö itse paremmat?

Hyvä patja lastensänkyyn?

Skidillä on tapana mennä silloin tällöin minun sängylleni lukemaan. Kun kysyin syytä, vastaus oli selkeä: "Teillä on niin hyvä patja."

No juu. Totta. Meillä todellakin on hyvä patja. Olemme molemmat selkävaivaisia, joten olemme panostaneet patjaan, jonka ansiosta aamulla ei tarvitse irvistää sängystä noustessaan.

Olin jotenkin ajatellut, että kevyet ja vartalomuodoltaan tasapaksut lapset nyt nukkuvat missä vain. Ja niin tietty nukkuvatkin. Mutta se yllätti, että Skidi piti eroa merkittävänä.

Tuli siis vähän huono omatunto - ja ihan aiheesta. Lasten patjat ovat yleensä sitä halvinta vaahtomuovista leikattua metrikamaa, muovitetulla froteella päällystettynä. On siinä muovia kerrakseen - varsinkin kun vaahtomuovipatjoista vielä väitetään pääsevän huoneilmaan haihtuvia orgaanisia yhdisteitä (joille tietysti altistumme muuallakin).

Kun molempien sängyt menevät kesällä vaihtoon, ajattelin kokeilla jotain muuta - mutta mitä vaihtoehtoja on? Joukkoistankin kysymyksen teille, jotka olette jo löytäneet ei-vaahtomuovisen lasten patjan: mitkä olivat kriteerit ja mihin valinta kohdistui? Plussaa kotimaisuudesta ja moduulimaisuudesta!