Äitiys ja ilo

Osallistuin tänään Yle Puheella Perheen aika -ohjelman paneelikeskusteluun arjen äitiydestä. (Jos höpinäni kiinnostavat, tallenne löytyy tämän Areena-linkin takaa.) Mukana oli minun lisäkseni kaksi mukavaa mutsia.

Kävimme läpi äitimyyttiä, erilaisia perhe-elämän haasteita ja iänikuista syyllistymistä. Lopussa toimittaja yllätti kysymällä, mikä tässä äitiydessä ilahduttaa. Pidin kysymystä vaikeana. En koe äitiyttä per se mitenkään palkitsevana tai ilahduttavana asiana, sillä viihdyn paremmin muissa rooleissani. Iloisia hetkiä on kuitenkin joka päivä. Totta kai. Yhdessäolon ilo koostuu tilannekomiikasta, kersojen sumeasta logiikasta ja onnistumisen riemusta. Tällaisia iloja on vaikea jakaa, sillä ne eivät ole saavutuksia tai voittoja, vaan tuikitavallista elämää - joka on jostain kumman syystä paljon henkilökohtaisempaa kuin haasteet.

Mainitsin hetken mietittyäni ilahduttavimmaksi asiaksi sen, että saan jäsentää maailmaa ihmiselle, joka kohtaa sen ensimmäistä kertaa. Minulta kysytään, miten elämä toimii, ja vastaustani arvostetaan. Tämä äitiys onkin luottamustehtävä. Ja ilo on kokonaan minun.

Varicella zoster vierailulla

Vesirokkoviikko, day 4. Osattiin odottaa, koska matkaseurueeseen kuuluneelle lapselle puhkesi näppyläryöppy heti kotona. Siinä vaiheessa peli oli jo menetetty. Kersat olivat luuhanneet yhdessä koko viikon. Rokotuksen olisi saanut vasta vuoden ikäiselle.

Haen lohtua siitä, että tämä vitsa kannattaa vääntää nuorena. Sairastin nimittäin itse vesirokon kesällä -96, vaikka Mutsi muisteli, että olin sairastanut sen jo 70-luvun puolella. Luulin - ja niin luuli silloinen poikaystävänikin - että kuolen. Olin aivan täynnä rakkuloita ja ne kutittivat aivan saatanasti - mentolisprii oli vitsi. En pystynyt nukkumaan enkä syömään, koska kurkku oli turvonnut rakoista umpeen. Lääkäri tuplasi kahteen otteeseen atarax-annokseni.

Jouduin olemaan kolme viikkoa kesätöistä pois. Kun ensimmäisen kerran uskaltauduin rannalle, ympärilleni muodostui välittömästi 10 metrin suojavyöhyke. Muistan lukeneeni Kauneus ja Terveys -lehteä ja pohtineeni, miksi ei ole julkaisua nimeltä Rumuus ja Rupisuus.

Talviulkoilun sijaan suosimme siis suihkuttelua, sinkkivoidetta ja suppoja. Jos teillä on killerihyviä vinkkejä kutinaan, niin olen kiitollisena kuulolla. Toisen kersan näppylöitä odotellessa.

Hyvään kotiin

Huutis on täynnä kamaa, jota myydään remontin tai muuton tieltä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin myydä jotain hyvin palvellutta, mutta toimivaa, ja johon on ihan tyytyväinen. Ja hiukan kiintynyt. Jolloin toivoisi sen päätyvän hyvään kotiin.

Esimerkiksi nyt tämä Koti-insinöörin vintage-piano. Koskettimista on irronnut aika monta radiohitiksikin luokiteltavaa viisua, vaikka yksi alapään kosketin (ehe ehe) on jotenkin rikki ja koneisto kaipaa viritystä. Olen monesti kysynyt, eikö tästä vanhuksesta voisi luopua. Ei, koska "siinä on niin hyvä soundi". Nyt on kuitenkin kohdattu faktat. Musiikkia - kuten kaikkea vapaa-aikaa - pitää lapsiperheessä tehdä yhdeksän jälkeen, hiljaa ja nopeasti. Inspiraatio on myös saatava talteen äkkiä digitaalisesti, ennen kuin pitää mennä pyllyä pyyhkimään.

Fida ei ota vastaan pianoita, mutta ei tätä vanhusta voi kaatiksellekaan kuskata. Onko teillä kokemusta mitä ihmettä pianolle voi tehdä? Säilöä vielä toiset 50 vuotta ja myydä antiikkina?

Tänään saapuu myös uusi pesukoneeni ja 20 vuotta palvellut Upo lähtee kierrätykseen. Vaikka se toimii. Sitä ei jää kuitenkaan kauhea ikävä.

Sylje tuttiin

Jaha jaha, maahan pudonneen tutin saisikin siis putsata omassa suussa.

Käyttämällä pudonnutta tuttia ensin omassa suussa vanhemmat jakavat suunsa bakteerikasvuston lapsen kanssa. Tutkimuksen tuloksista selviää, että tämä vähentää lasten riskiä kärsiä astmasta tai allergioista kolmivuotiaana. - HS.fi

Olen suhtautunut mikrobeihin uusin silmin siitä lähtien kun radiossa pohdimme hygieniahypoteesia, josta tämä tuttitutkimuskin muistuttaa. Vanhemmat ovat takuulla kautta aikojen tehneet muutakin kuin putsanneet suussaan tuttia, jopa pureskelleet vauvan ruokia omassa suussaan. (Ja miksi hemmetissä Snadille kelpaa nimenomaan minun lautasellani oleva safka, ei hänen omansa!) Auttaisiko syljen entsyymien ja mikrobien antaminen suun kautta samalla tavalla kuin alatiesynnystys? 

Olen noudattanut mukisematta suositusta, jossa kartetaan suussa asuvaa kariesta ja pidetään lusikat omissa käsissä. Toisaalta empiirisen havaintoni mukaan vauvoja yleensä pussaillaan koko perheen voimin, joten sylkikaranteeni on aika teennäinen. 

On aina kiinnostavaa seurata tiedeyhteisön väittelyä siitä, milloin haitat ylittävät hyödyt ja toisinpäin. Ja sitä, miten nopeasti lääketeollisuus tutkimuksiin reagoi. Apteekista löytyy takuulla hyvin pian teollista purkkisylkeä. 

Hyvä päivä

Herään aamuyöllä jokellukseen: jjaa-jjaaa-jaa. Olen synnyttänyt Leena Hefner-Herppeenluoman. Tajuan sumussa, että esikoinen ei ole yskinyt koko yönä. Jes! Jokeltaja nukahtaa. Minäkin vajoan takaisin uneen. Olen Rivieralla ja kaverillani on uusi, sikarikas mies.

Herään uudestaan pinnasängystä kuuluvaan ähkintään ja rymyämiseen. Kaksi pientä nyrkkiä pitää kiinni reunoista, päätä ei näy. Aika laskea sängyn pohjaa. On valoisaa, mutta sisäinen rolexini tuomitsee ajankohdan liian aikaiseksi. 7:50. Ei nyt pliis vielä, anna armoa. Ei tipu. Otan unipussiin pakatun pötkön viereen ja yritän esittää nukkuvaa.

Havahdun puoli tuntia myöhemmin siihen, että silmämunastani otetaan pinsettiote. Luovutan. Vien vauvan esikoisen sänkyyn. Kjäh. Herätään sit kaikki. Esikoinen alkaa lässyttää pikkusiskolle ilahtuneena. Antibiootit alkavat näköjään purra. Missä vaiheessa ihminen lakkaa olemasta aamuihminen?

Pukeudun. Katson arvioivasti punaista imetyshupparia, jonka otin narulta muistaakseni eilen. Raaputan pois maissunaksut ja puurot, kelpaa. Samoin housut (okei: verkkarit), joissa on kuivunutta räkää. Ei mun. Olenko todella joskus valittanut siitä, että silitin kauluspaitaan vekin?

Aamupalaksi on amorionia, ventolinea ja eloveenaa. Antibiootti maistuu kuulemma parhaimmalle. Tuotan pettymyksen kertomalla, että kuuria on enää kolme päivää jäljellä. Kuopus syö kunnolla ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Lääkäri onnitteli, että se kuuluu siihen 10%:iin, joka ei saa korvatulehdusta RS-viruksen jälkitautina.

Omaakin päätä särkee. Johtuu niistämisestä eikä portviinistä. Otin eilen kunnon moukun kymmenen uutisten kanssa, vaikka periaatteessa ei pitäisi tissutella sunnuntaisin. Jos perheessä on sairastettu kohta kolme viikkoa, ihan kaikkia sääntöjä ei tarvitse noudattaa.

Otan Hesarista A-osan ja yritän keskittyä pääkirjoitukseen.
"Äiti, on olemassa kolme päätä."
Terkut Absurdistanista.
"Jaha?"
"On olemassa tien pää, ihmisen pää ja sitten päällä. Niin kuin että pöydän päällä."
Pitää paikkansa.
"Ja sulla on lääkitys päällä. Mut älä kailota tota marketissa, jooko."

Esikoinen siirtyy rakentamaan sairaspäivälahjaksi saaduilla legoilla majakkaa. Näen, että esikoisen tuolin pehmusteen alla on minigrip-pussi. Kun yritän ottaa sen pois, syntyy huuto. Siellä on kuulemma postia myyrälle. Mitä vittua nyt taas. Minigrip-pusseissa tuleva posti on parkkisakot. En jaksa selittää, mitkä ne on.

Remppamies morjenstaa oven suusta ja kyselee sopivaa ajankohtaa sirkkelöinnille. Onko sellaista? Puolen tunnin päästä. Anoppi tulee ja vie esikoisen päiväleirille mummilaan. Jään nukuttamaan kuopusta. Pynttään sen toppahaalariin ja imetän uneen. Saan yskäkohtauksen. Ei luojan kiitos herännyt.

Vartin päästä hiljaisuuden rikkoo vedenkeittimen ääni. Jos kylmä tee kaunistaisi, olisin Miss Universum. A-osa loppuun vai koneelle? Koneelle. Oikea valinta! Postilaatikosta löytyy Kirja, taitettuna ja kuvitettuna - ja se on ihan törkeän hieno. Hihkun ääneen. Kuvittaja on ollut aivan liekeissä. Luen pdf:n yhdeltä istumalta läpi. Nauran omille jutuilleni, löydän lyöntivirheitä, edelleen, kirjoitan fiksilistaa.

Niin. Siitä tuli hemmetin hyvä, sekavasta alusta huolimatta.

Ihan kuin tästä äitiydestäkin.

Jotain kivaa

Vuoden Mutsissa on käynnissä kiihkeä (onko niitä muitakin?) päivähoitokeskustelu! Itse aihetta jo ihan riittävästi puineena kiinnostuin yhdestä kenellä on oikeus päivähoitoon -detaljista, jota en keskinkertaisena äitinä ollut tullut ajatelleeksi.

Stiplaan näissä kasvatuksellisissa aiheissa tietenkin koko ajan, mutta hämmästyin suuresti kun nimimerkki Nuppu paheksui sitä, että jos koululainen on hiihtolomalla, tuodaan parivuotias hoitoon, jotta koululaisen kanssa pääsee tekemään "jotain kivaa". Jos vanhemmalla on lomaa, molempien lasten pitäisi siis olla kotona.

Parin vuoden päästä koittaa juurikin tilanne, jossa Skidi on koulussa ja Snadi kaksivuotiaana hoidossa. Mitä tosiaan tapahtuu syys- ja hiihtolomalla? Goddamn! Lisäksi sillä on kahdeksaa tuntia lyhyemmät koulupäivät ja kolme kuukautta kesälomaa. Minulla lienee vuosilomaa edelleen se neljä viikkoa + talviloma, jota ei vissiin voi enää pitää jouluna koska hiihtolomaviikko. Miten kukaan selviää tästä rubikin kuutiosta ilman au pairia?

Yhteistä aikaa: luonnontieteellinen museo + Kaakaopuu. 

Luulenpa, että toimin siis monena vapaapäivänä juuri näin: uhmis menee hoitoon ja minä yritän keksiä Skidin kanssa jotain tekemistä, toivottavasti edes kivaa. Koululaisella on jo vastuita, läksyjä, aikatauluja ja monimutkaisia sosiaalisia suhteita, joten voisin kuvitella, että kahdenkeskinen aikamme vaatii muutenkin enemmän keskittymistä.

Toisaalta koululaisella on jo ehkä harrastuksia ja todennäköisesti kavereita, jolloin kahdenkeskistä aikaa jää myös taaperolle. Neljän vuoden ikäerolla syntyneiden kersojen vaatimukset ovat ihan eri mittakaavassa. Parivuotias ilahtuu pienistä asioista: kirjan lukemisesta, uimahallikeikasta ja purkkapalloista ja jäätyneistä lätäköistä. Todennäköisesti se myös osaa vaatia indeksikorotusta, kun sen aika on.