Oma huone

Kävin yöllä viemässä ipanalle vesilasin. Kun palasin sänkyyn, kuulin kuinka auki jättämäni ovi pamautettiin pontevasti kiinni. Se haluaa nykyään nukkua rauhassa. Hei kersa, tajuatko ollenkaan, että sulla on jotain sellaista, mitä minä haluaisin?

Mulla ei ole enää omaa huonetta, vaikka on oma talo. Elämän ironiaa.

Muistan hyvin ekan oman huoneeni. Muutin kahdeksanvuotiaana pikkuveljestäni asumuseroon riemumielin. Kukaan ei enää potkisi sängynpohjaani, jos ei saanut unta tai levittelisi urpoja neppiautojaan matolle. Huoneessani oli valkoinen sänky, johon liimasin hevostarroja, kirjoituspöytä, jonka laatikoissa oli hevospiirustuksia, vaatekaappi, jossa oli lempihevoscollegeni ja ikkunassa heppaverhot. Vaaleanpunaisin hapsuin koristeltu lamppu valaisi pehmeästi seinille teipattuja hevosjulisteita ja nihkeää muovimattoa. Jos huoneen oven paiskasi oikein kovaa kiinni, kaikki hallin taulut heilahtivat. Sen jälkeen sainkin yleensä olla omassa huoneessani jonkun aikaa.

Omia huoneita tuli lisää. Oli se huone, joka oli niin pieni, että piti ostaa parvisänky. Ja se, josta oli näköala halkopinoon, jossa asui lumikko. Yhden huoneen tuhosi koira, jonka ilmeisesti vauhkoonnuttivat ovikelloa rimputtelevat jehovat.

Kirjoitusten jälkeen lähdin au pairiksi Lontooseen. Siellä minulla oli oma huone - viimeisen kerran. Itse asiassa se oli käytännössä oma kerros, sillä 1800-luvulla rakennetun kolmekerroksisen omakotitalon ylimmässä kerroksessa oli minun huoneeni lisäksi vain toinen vierashuone ja suihku. Huoneen ikkunassa oli paksut tummanpunaiset samettiverhot, jotka heiluivat tuulisina öinä. Ensimmäisen keuhkoputkentulehduksen jälkeen tilkitsin ikkunat vessapaperilla.

Kun palasin maailmalta kotiin, havaitsin, että oma huoneeni oli täynnä pahvilaatikoita, mattorullia ja talvivaatteita. Olin lievästi närkästynyt: oma huoneeni ei enää ollutkaan omani. Jättämäni tila oli täyttynyt. Minut oli varastoitu. Tulimme mutsin kanssa siihen tulokseen, että minun oli aika luopua omasta huoneestani oman asunnon hyväksi.

Ensimmäinen oma asuntoni oli kotoisasti huoneen kokoinen, eihän minulla ollut huonekalujakaan. Sitten omaan huoneeseeni muutti mies. Miehelle piti ostaa lipasto, sänky ja tehdä tilaa kylppärin kaappiin. Lopuksi tarvittiin lisää huoneita - muille.

Nyt minulla on asunto, jossa jaan jokaisen huoneen jonkun kanssa. Jauhoilla, tamponeilla, ulkokalusteilla ja puuhedelmillä on omat huoneet. Miten tässä näin pääsi käymään?

Niin se on, kuulkaa. Se seuraava oma huone on se ikkunaton ja puinen.

Kiitos, rouva Pteranodon

Seuraa ohjelmasuositus varsinkin dinosaurusfaneille. Kun Skidin rakastama Touhukkaat loppui, Pikku kakkosen 7.58 ohjelmapaikan automaattinen tallennus nappasi nauhalle Dinojunan. Kyyneleet kuivuivat alta aikayksikön, sarja oli välitön hitti.

Sarja kertoo Pteranodon-lentoliskojen perheestä, jonka pesään on päätynyt myös yksi tyrannosauruksen muna. Kun poikaset kuoriutuvat, erilainen dino adoptoidaan mukisematta. T-Rex vauva tajuaa itsekin olevansa väärässä pesässä, mutta rouva Pteranodon toteaa tunnarissa jotta "tämä on perheesi, minä äiti. Olet erilainen mutta kaikki me olemme dinosauruksia piirteinemme."

Perhe matkaa dinojunalla eri aikakausille (ilmeisesti hyvinkin tiedelähtöisesti) tapaamaan erilaisia dinosauruksia, joiden erilaisuutta ihaillaan. Sarjassa on siis suvaitsevaisuusteeman lisäksi myös aimo annos dinodataa. Veikkaan, että Skidillä on paleontologin pätevyys viisivuotiaaseen mennessä.

Sarjan englanninkieliset sivut täällä ja jaksot Areenassa kuukauden päivät.

Vinkit virkeän joulutunnelman luomiseen

Olen katatonisessa tilassa. Hämäräkytkimellä varustetut yövalot palavat päivälläkin. Lounaasta lähestyy lisää vesisateita ja kynttilät vain tuhoavat huoneilman. Snadin lanseeraama pullolakko pitää huolen, että pikkujoulutkin vedetään lyhyellä kaavalla. Viikon päästä olisi joulu, mutta kun ei huvita. Miten ihmeessä sitä piiskaisi itsensä tipe tipe -tunnelmaan?

Jos joululaulut, koristeet ja kynttilät eivät enää tehoa eikä d-vitamiinin annostusta voi enää lisätä ilman perheenjäsenten väliintuloa, on harhautettava itsensä juhlasesonkiin.

1. Marinoi itsesi jouluntuoksuiseksi. Laita keittiön ovi kiinni, jos mahdollista. Keitä kattilallinen glögiä, kuori mandariini (saa sen syödäkin) ja paista pipareita (valmistaikinasta). Avaa neilikkapurkin kansi ja laita lattialle havuja. Polta vielä päälle muutama tulitikku. Höyryhengittele joulua. Parin kolme lasia glögiä vielä päälle niin jo vain tontut kurkkivat ikkunasta.
2. Valkeaa joulua on vaikea lavastaa, mutta sulata pakastin. Kyllä siellä sen verran lunta ja jäätä on, että tunnelmaan pääsee.
3. Joulufiilikseen kuuluu pieni paniikin lietsonta. Katso sohvan alle, tee siipalle joulun to do -lista, soittele ihmisille salamyhkäisiä lahjapuheluita (etenkin niille, joille et ole aikeissakaan ostaa lahjaa) ja käy tavaratalossa tunnelmoimassa synamusiikista ja krääsäpaljoudesta. 
4. Vieraile jouluihmisiksi tunnustautuneilla kavereilla. Ei ehkä auta, mutta saat glögiä ja aika kuluu nopeammin.
5. Kokeile aivoja valaisevaa korvavaloa. Kaikki tietävät, että lumelääke toimii, mutta tiesittekö, että se toimii vaikka henkilö tietäisi ottavansa lumelääkettä.   

Jos mikään ei auta, tee oma kaamoskalenteri. Osta 20 levyä suklaata. Syö yksi levy joka päivä. Kun stashi on tyhjä, on tammikuu, jouluhelvetti ohi ja voit alkaa odottaa kevättä.

Viattomuuden aika

Pukin kirjeessä lukee palapelin ja leekojen lisäksi barbi. Painajaismaista. Lapsi haluaa leikkiä epätodellisen tuuheatukkaisella, pitkäsäärisellä ja ampiaisvyötäröisellä muovipökäleellä, jonka hymy hyytyy vasta parinsadan vuoden päästä. Niin minäkin pikkulikkana halusin.

Olen pattitilanteessa. Annanko vai enkö anna? Selitänkö sen, että jos tämä nukke olisi anatomialtaan oikea ihminen, se ei pysyisi pystyssä? Vai käärinkö nuken pakettiin ilman selityksiä. Minäkin osasin erottaa sadun todesta. En minä työnnä sormia kurkkuun suklaakakun jälkeen tai herää keskellä yötä polkemaan stepperillä. Miksi en voi luottaa siihen, että jälkikasvukin pärjää? Siksi, että peli kovenee:



Eikö olekin hauska yhteensattuma, että tässä on kirjaimellisesti kyse viattomuudesta kun luonnollisuus on viallista. Viattomuus taas mielletään lasten ominaisuudeksi, syyttömyydeksi. Ensimmäisellä tuhotaan toinen.

Kolumnia pukkaa

Nimimerkki Kaisa ehtikin jo onnitella: olen tehnyt KaksPlussan kanssa sopimuksen kolumnistin pestistä. Project mama -sertifioidut kolumnit ilmestyvät aina parittomissa numeroissa tammikuun lehdestä alkaen.

Vaikka kirjoittamisella onkin kiva tienata, pohdin kyllä hetken, miten tyylini sopii perhelehteen. Varsinkin, kun jotkut lukijat katsovat, että tyylini ja mielipiteeni eivät sovi edes omaan blogiini. Ja haluanko elämääni sitten yhtään enempää deadlineja?

No, dedikset pitävät pirteänä. Lisäksi kolumnistin ja bloggaajan välinen ero on aika kosmeettinen: molemmissa tuotuoksissa saa kirjoittaa vapaasti omista ajatuksistaan aihepiirin sisältä. Lähinnä tuo määrämittaan kirjoittaminen on printtimaailmaan tottumattomalle vähän haastavaa. Piti ihan konsultoida toimittajakollegoita, että mistä hitosta ne merkit saa laskettua.

Nyt on siis näppiksellä töitä, kun kirjakin on viimeistelyvaiheessa - ja siihenkin liittyy blogi! Puhumattakaan siitä että Snadikin vaatii osansa. Yritän pitää tätäkin kanavaa elossa parhaani mukaan, mutta taukoja saattaa esiintyä. Palaan kyllä ennemmin tai myöhemmin.

Kertokaapa, luetteko mitään perhe-/naistenlehtiä? Miksi, miksi ette?