Hyvä joulu yksin

Millaista on viettää joulu yksin? (Spoiler: Ei itse asiassa yhtään niin kamalaa miltä se kuulostaa.)

Vuoroviikkoelämä rullaa läpi arjen ja juhlapyhien, myös joulun. Joissain eroperheissä vaihtorutiinit vedetään tiukasti läpi, joissain vietetään suosiolla edelleen joulu yhdessä ja joissain taas sumplitaan pyhien aikatauluja kompromissiksi vaihtelevin keinoin. Me kuulumme sumplijoihin. Tänä vuonna jouluviikko osui eksän tontille, joten puolitimme aaton. Sen jälkeen siirryin sinkkuelämään.

Tiesin jo pari vuotta sitten, että jonain vuonna olisi repäistävä tämäkin laastari irti ja vietettävä soolojoulu. Juhannuksena voi mennä vieraaksi mökkibileisiin, mutta joulu on suomalaisessa traditiossa niin tiukasti perhejuhla ettei kuokkiminen kavereiden luona oikein tule kyseeseen. Ja kyllä se etukäteen vähän jännitti. Vaikka olen aiemminkin viettänyt omituisia jouluja eikä joululla ei ole minulle samanlaista arvolatausta kuin monille muille, mietin että mahtaa tuntua oudolta ilman lapsia. 

Odottelin tämän postauksen kanssa Tapaninpäivään, etten tulisi katumapäälle, mutta en ole tullut. Tämä oli aivan hyvä joulu.

Kävin marketissa ostamassa aivan liikaa ruokaa (lanttulaatikkoa!) ja heräteostoksena huonekuusen, jonka raahasin pakkasessa kotiin. Bingetin Crownin viidennen kauden, pelasin mobiilisudokun uuteen ennätykseen, sytytin kaikki tuikut, tein ja söin tofuskagenia, join ripassoa ja nukuin älyttömän hyvin. Ei pitäisi olla yllätys, että jos viihtyy itsekseen, viihtyy itsekseen myös jouluna. Soolojoulu liudentuu vain hieman erikoisemmaksi illaksi sinkkuviikolla. Ja kun ihmisellä on koira, ei ole koskaan yksin. Jalkapöytäni päällä on aina karvainen pylly, kun teen voileipää. 

Näitä omia vahvuuksiaan ei aina oikein näe. Minä voin aivan hyvin vaihdella joulusuunnitelmiani tai lähteä reissuun, sillä mitään tiukkoja perinteitä ei lapsuuden perheellämme koskaan ollut. Kaikki olivat kuka missäkin. Vahvemman jouluperinteen omistajat vetävät magneetin lailla puoleensa niitä, joilla ei ole lukittuja suunnitelmia. Silloin ei omia perinteitä koskaan synny. Vaikeampaa minulle olisikin järjestää lapsille aatto, joka kilpailisi edes jollain tavalla eksän suvun joulutunnelman kanssa.  

Se oikeasti yksinäinen joulu on niillä, jotka ovat muutenkin koko ajan yksin, tahtomattaan. Pistin lahjoituksen menemään SPR:n joulukahvilatoimintaan.

Rauhallisia välipäiviä sinulle siellä ruudun takana, millaista joulua ikinä vietätkin. <3

"Mitäs Tinderiin kuuluu?"

Kun tapaan ystäviäni, puhe kääntyy aina jossain vaiheessa siihen, mitä Tinderiin kuuluu. Onko mitään sutinaa?* 

Hesarissa taannoin julkaistu nettideittailun arjesta kertova artikkeli oli otsikoitu "Pettymysten viidakko". Olen eri mieltä. Koska olen deittaillut viimeksi 90-luvun puolella, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä viittäkymppiä lähestyvä äiti-ihminen voi ulkonäkökeskeisen maailman ulkonäkökeskeisimmältä sovellukselta odottaa. Vastaus oli tietenkin: kaikenlaista. Niin seksiä kuin parisuhteitakin on tarjolla sekä vapaiden että varattujen kanssa. (Mulla lukee profiilissa "ei varattuja", mutta hei aina kannattaa yrittää.)

Itse summaisin, että Tinder on tarjoillut sekä iloisia yllätyksiä että täydellisiä mahalaskuja, mutta kokemuksena se on ollut erittäin yleissivistävä, kasvattava ja tarjonnut rutkasti ajatuksia suhdenormeista, ikäeroista, ydinperheestä, vanhemmuudesta, identiteetistä ja vieläpä idean kirjaan, joka ilmestyy tammikuussa 2023. Tinderin pitäminen syypäänä pettymyksiin onkin vähän samaa lajia kuin Wilman syyttäminen negatiivisuudesta. Alusta on alusta. Paskat kokemukset johtuvat ihmisistä. Ja ihmiset taas koostuvat paitsi persoonistaan myös normeista, kokemuksista ja odotuksista. Jotka ovat yhteiskuntasidonnaisia.

Mutta siihen kritiikkiin. Minä näen asian näin.

Tinderiä voi kritisoida liiketoimintaideastaan. Alusta sallii leväperäisyyden, koska niin kannattaa tehdä. Sovellus on täynnä matalalla kynnyksellä kyhättyjä, kuvattomia ja tekstittömiä profiileita, joita voi kalastella maksaviksi asiakkaiksi jos ja kun flaksi ei käy. Sovellus ei kunnioita asettamiani ikä- ja etäisyysasetuksia, koska profiiliani kannattaa vilautella vähän joka puolella. Lisäksi aivan liikaa painoa laitetaan harrastuksille. Wtf, voin harrastaa mitä vain kunhan seura on kivaa. 

Kannattaa myös testata muita sovelluksia. Bumble on mielestäni paljon laadukkaampi, mutta siellä on vähemmän jengiä omassa viiteryhmässäni. 

Ihmisiä voi kritisoida vaivannäön puutteesta. Ei ole pakko olla veltto, vaikka siihen annetaankin mahdollisuus. 60 denierin sukkahousufiltterillä otettu räpsy, jossa on etualalla kuollut hauki, ei ole profiili. Ylipäätään sellainen yleinen sanity check olisi sisällön suhteen tarpeen: se, että pidät hyvästä ruoasta ei erityisemmin nosta sinua esiin. Pidän myös ihan perusjuttuna, että ihminen osaa puhua ja pussata. Ne kannattaa mainita vain, jos et osaa. Ja kaikella ystävyydellä: kannattaa myös perehtyä tähän naisen kokemukseen: jos jonossa on 3000 tykkäystä, on turhan raskasta jäädä selvittämään, kuka olet, jos kaikki tieto täytyy nyhtää jossain haastattelussa. 

Itseäänkin kannattaa tarkastella kriittisesti. Tinder ei välttämättä ole paras tapa ylipäätään tavata ketään, jos kiinnostus syttyy lähinnä ajan kuluessa. Kuvat eivät sano minulle mitään. Rolexit, Audit ja purjeveneet eivät nappaa. Kiinnostun vasta, kun näen miten mies kohtelee muita ihmisiä ja eläimiä, miten hän osaa ilmaista itseään (avoimesti olematta se viidakon äänekkäin alfauros) ja millaisille asioille hän nauraa. Lisäksi adhd-naiselle ei toimi tavanomainen "mitäs sun päivään" -jutustelu pätkääkään. Huumorintajuni on hirveä, kaipaan omaa tilaa ja ilman henkisen yhteyden tuomaa dopamiinia seksi on keskinkertaista. Jätän mieluummin väliin kokonaan kuin otan mitään kädenlämpöistä. En olisi ikinä valinnut eksääni hänen profiilinsa perusteella.

Yhteiskunnan normejakin voi tiedostaa. Parisuhdemallit ovat enimmäkseen opittuja ja omaksuttuja. Kuvasto, jossa naiset esitetään avioliittohakuisiksi tyranneiksi ja miehet toistaitoisiksi elostelijoiksi on väsynyt, mutta elossa. Stereotypioita voi onneksi vastustaa olemalla toteuttamatta niitä itse. 

Deittisovellukset pakottavat ajattelemaan omia tarpeitaan ihmisenä, mitä suosittelen jokaiselle, erityisesti, jos oma seksuaali-identiteetti on ajalta, jolloin tärkeintä oli pidättäytyä kaikesta, ettei kasva karvoja kämmeniin. Kysy itseltäsi, mitä SINÄ tarvitset ollaksesi tyytyväinen? Mihin tarvitset kumppania? Onko yhden ihmisen täytettävä kaikki toiveet?  

Todennäköisyys, että löytäisi jonkun, joka on fyysisesti omaa silmää, henkisesti älyä miellyttävä ja seksuaalisesti yhteensopiva ihminen samanlaisessa elämäntilanteessa, samassa maassa on lopulta aika pieni. Omasta elämästään olisi hyvä pitää ihan itsekseenkin. 

*Vastaus kysymykseen: aina jotain on.

Sitä kutsutaan linnunpesäksi!

En yleensä kerro eroasumisjärjestelyistämme, ellei joku sitä erikseen kysy. Selittäminen on vaivalloista. Verrattaen harvinainen systeemimme, jossa aikuiset asuvat vuoroviikoin yksiössä ja vuoroviikoin lasten kanssa, herättää poikkeuksetta ihmetystä: lasten kodin vaihtaminen vuoroviikoin on selkeä konsepti, mutta kun vaihtajiksi muuttuvat aikuiset, pakka sekoaa. 

Mutta! Kun juttelin belgialaisen ystäväni kanssa tästä mallista, hän totesi ykskantaan, että aivan, birdnesting. Ja sehän se on, linnunpesä! Poikaset karjuvat pesässä ja vanhemmat lehahtavat paikalle vuoron perään. Tämä on maailman helpoin selitys. Ja ilmeisesti ihan tavallista muualla maailmassa. 

Toinen usein esitetty kysymys tietenkin on, että miten linnunpesämallimme voi toimia? Vastaan yleensä, että todella paljon paremmin kuin avioliitto ja yhteisasuminen, joista kumpaakaan elämääni enää tuskin tulee, vaikka vakituisia miesseuralaisia varmasti tuleekin. Ydinperheen edut ovat aina olleet mielestäni liioiteltuja.

Kaikki on motivaatiosta kiinni: me halusimme saada tämän linnunpesämme toimimaan ja se toimii. Me emme riitele siivouksesta, jätä jääkaappia viinittömäksi ja pyykkivuoria peräämme, joustamme vaihtopäivissä, jos tarvitaan, ja lapsia saa luonnollisesti tavata myös toisen vanhemman viikolla. Koira pyörii kummassakin taloudessa kuin kotonaan. Voimme edelleen jakaa ruokakulut lapsiviikoilta keskenämme. Erityisen kivaa tässä onkin se, että mielestäni meillä on enemmän perheen tunnetta kuin koskaan aiemmin. WhatsApp-ryhmämme laulaa edelleen aikatauluja, urheilutuloksia ja muistettavia asioita. Ajatus siitä, että perheemme olisi jotenkin hajonnut, on virheellinen ja pitää paikkansa vain ajattelijan omassa päässä.

Linnunpesän suurin haaste lienee, että se vetää vessasta perinteisen avioeron konseptin. Totta kai olisi ollut helppo paiskata ovi kiinni ja todeta eksälle, että huku järveen ja jutellaan lakimiesten välityksellä loput – mutta kun se ei ollut pakollista tai tarpeellista niin miksi olisin niin tehnyt. Asiat menivät niin kuin menivät. Teimme virheitä, koska olemme ihmisiä. Nyt yritämme välttää niitä, koska olemme ihmisiä. Kannustan ihan kaikkia hylkäämään ajatuksen siitä, että avioero olisi henkilökohtainen epäonnistuminen, jota kuuluu hävetä maailman tappiin. Jos parisuhde ei kestä ajasta ikuisuuteen niin se oli sitten sellainen lyhyempi parisuhde. Niitä on ihan muutaman tunnin mittaisiakin (ja aivan mahtavia sellaisia). 

Minusta me olimme kersoille velkaa sen, että säilytämme juuri sen, mikä oli säilyttämisen arvoista: sen tutun pesän ja luoton siihen, että pyrähdämme pakastepizzat nokassa mestoille aina perjantaisin. Tällä siis mennään toistaiseksi. Tsirp tsirp vaan. 

Ei, ihmiset eivät eroa liian helposti

Kävimme juuri läpi kesän menokalenteria, joka aina ollut muusikon töiden takia suht haasteellinen setti. Vuoroviikkovanhemmuudessa kierroksia on vielä vähän lisää. Muusikko on edelleen kesätöissä, minä olen edelleen yrittäjä ja lapsilla on edelleen sairaan monta kesälomaviikkoa, mutta emme asu saman katon alla. Luonnollisesti tästä seuraa sumplimista. Yhtenä viikonloppuna lasten pitäisi olla minulla, mutta on järkevämpää, että he ovat maalla vielä pari päivää. Toisella viikolla lomareissumme venyy lauantain puolelle, jolloin palautus isälle venyy. Mutta eipä hätää. Kun joustamme molemmat, ei tarvitse riidellä vaihtopäivistä. Arvostan edelleen eksäni neuvottelutaitoja.

Kuulen usein kommentin, jossa osataan kertoa, että ihmiset eroavat nykyään liian helposti. Olen aika vahvasti eri mieltä. Minun nähdäkseni ihmiset katselevat tilanteen kehittymistä aika pitkään, jopa vuosikausia, ja yrittävät ratkaista (joskus onnistuneestikin) lukkojaan pariterapiassa. Ja vaikka jotkut ovatkin menneet naimisiin liian helposti, väitän, että enemmän on niitä, jotka jumittavat sysipaskoissa suhteissa taloudellisista, sosiaalisista ja/tai jälkikasvullisista syistä. Eroaminen on kallista, raskasta ja siitä seuraa jumalaton määrä säätöä lasten kanssa.

Digideiteillä olen törmännyt vuoroviikkoisiin, joiden suhde eksäänsä on todella tulehtunut ja he ovat hädin tuskin puheväleissä. Yhteistä näille kaikille kokemuksille on se, että he ovat tunteneet eron jälkeen vain helpotusta. Ei surua, ei ikävää, ei alakuloa vaan huojennusta siitä että raskas tilanne on ohi. Minusta tuo kertoo siitä, että eroamista on venytetty liian pitkään. Ero on ihmeellinen tabu ottaen huomioon ettei kyse ole rikoksesta tai tappiosta. 

Olen myös kuullut ihmettelyä eromme syistä. Kuulemma meidän tilanteessamme ei olisi kannattanut erota kun ei ollut mitään järkevää syytä. Niin. Mikä sitten on järkevä syy?  Miksi ei olisi järkevää haluta kokea vielä tämän elämän aikana rakkautta, hyväksyntää ja kumppanuutta? Minulle ei riitä se, että perhe-elämästä käteen jää vain lastenhoito, sen saa vuoroviikkovanhempanakin. Kokonaan toinen asia on kuuluvatko eron syyt kenellekään muulle. (Eivät kuulu.) 

Itse asiassa menen vielä pidemmälle ja alan neuvomaan: eroa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Jos olet "katsellut tilanteen kehittymistä" vuosikymmenen, kumppani ei suostu keskustelemaan tai kuuntelemaan tarpeitasi eikä tekemään mitään tilanteen korjaamiseksi, ei mitään parempaa elämää ole odotettavissa. Ero on aina raskas rasti, mutta ei se odottelemalla helpotu, päinvastoin: tarpeesi eivät katoa minnekään. Heti kun kuvassa on kolmansia osapuolia, tunteet skaalautuvat. Ei kannata odottaa sinne asti.

Se, että voi erota edes kohteliaissa väleissä, yleensä tarkoittaa, että myös vanhemmuus jatkuu sopuisasti. Ja se jos mikä on lasten etu. Suhtautukaamme siis eroon aivan normaalina ihmisten väliseen suhdesekamelskaan kuuluvana tapahtumana älkäämme päivitelkö kenellekään mitään eron syistä tai helppoudesta. Yhteiskunnan taholta tuleva häpeä vain pitkittää ihmisten kärsimystä. 

Identiteetin tehdasasetukset

"Onpa kiva, että sä oot taas menossa mukana", totesi ystävä eilen Ulliksella, kun istuimme piknikillä pitkät kalsarit jalassa ja untuvatakit päällä kuplajuomia hörppien. No niinpä onkin! Eikä ainoastaan siksi, että kaksi vuotta ollaan menty kahden metrin turvaväleillä ja alle 10 hengen ryhmissä, vaan siksi, että juuri tällaisia, suht railakkaita ja tapahtumantäyteisiä vappuja vietin aina ennen lapsiperhe-elämää. 

Vappuhan oli itse asiassa suosikkijuhlani, on edelleen. Pidän siitä, että vappuna saa haahuilla ja ajelehtia kaupungilla, käyttää perinteisiä menoja ponnahduslautana, törmätä tuttuihin ja tuntemattomiin ja lähteä kotiin kun alkaa väsyttää. Vappu mökillä ei oikeastaan ole vappu ollenkaan, mutta juuri sellaisia vappuja olen viime vuosina viettänyt.  

Pitkän liiton jälkeen tarjoutuu mahdollisuus tarkastella omia tehdasasetuksiaan. Mitä minä tein silloin kun olin sinkku? Mikä kaikki olikaan kompromissia, joka tehtiin milloin mistäkin syystä, helppouden tähden, olosuhteiden pakosta tai sopuisan ilmapiirin takia? Erityisesti juhlien suhteen tehtävät kompromissit ovat vähän vaikeita. Jos kumppani viihtyy ihan erilaisessa meiningissä kuin itse, vaihtoehtona on vuorotella vuosittain (jos toinen ei täysin kärsi) tai juhlia erikseen. 

Se, onko tällaisella "eriparisuudella" mitään merkitystä, on tietenkin ihmiskohtaista. Ei monogamisissa suhteissakaan tarvitse olettaa, että samasta kumppanista on jokaikisen oman toiveen täyttäjäksi. Se on aika paljon vaadittu. Yhteiselämään kuuluu aina neuvottelu ja hyväksyminen, että tällä tavalla juuri tämän kumppanin kanssa mennään. Mutta kun katselin muita retkipeitoilla istuskelevia iloisia seurueita, opiskelijoita, lapsiperheitä koirineen ja eläkeläisiä, tajusin että minulle on tärkeää, että kumppanini pitää yhteisistä riennoista. Että hänelläkin olisi kivaa juuri tällaisessa tilanteessa. En haluaisi olla hänen kanssaan joka kerta eri paikassa tai keskittyä pohtimaan onko hänellä on mälsää.

Kaikki tietenkin kiteytyy siihen suurempaan kysymykseen: mitä minä haluan ja tarvitsen? Olen löytänyt jo omat tapani nukkua, syödä ja liikkua, mutta nyt myös rentoutua ja riemuita. Olen vain ollut huono neuvottelemaan omaa kompromissiani. Olen suostunut siihen, että minun vappuni joustaa.

Eilen ei tarvinnut joustaa enkä ystävien keskellä kaivannut ketään enkä mitään. Olisihan se vappuheila ollut kiva mutta ei lainkaan pakollinen. Viihdyn myös yksin yllättävän hyvin.