Ei, ihmiset eivät eroa liian helposti

Kävimme juuri läpi kesän menokalenteria, joka aina ollut muusikon töiden takia suht haasteellinen setti. Vuoroviikkovanhemmuudessa kierroksia on vielä vähän lisää. Muusikko on edelleen kesätöissä, minä olen edelleen yrittäjä ja lapsilla on edelleen sairaan monta kesälomaviikkoa, mutta emme asu saman katon alla. Luonnollisesti tästä seuraa sumplimista. Yhtenä viikonloppuna lasten pitäisi olla minulla, mutta on järkevämpää, että he ovat maalla vielä pari päivää. Toisella viikolla lomareissumme venyy lauantain puolelle, jolloin palautus isälle venyy. Mutta eipä hätää. Kun joustamme molemmat, ei tarvitse riidellä vaihtopäivistä. Arvostan edelleen eksäni neuvottelutaitoja.

Kuulen usein kommentin, jossa osataan kertoa, että ihmiset eroavat nykyään liian helposti. Olen aika vahvasti eri mieltä. Minun nähdäkseni ihmiset katselevat tilanteen kehittymistä aika pitkään, jopa vuosikausia, ja yrittävät ratkaista (joskus onnistuneestikin) lukkojaan pariterapiassa. Ja vaikka jotkut ovatkin menneet naimisiin liian helposti, väitän, että enemmän on niitä, jotka jumittavat sysipaskoissa suhteissa taloudellisista, sosiaalisista ja/tai jälkikasvullisista syistä. Eroaminen on kallista, raskasta ja siitä seuraa jumalaton määrä säätöä lasten kanssa.

Digideiteillä olen törmännyt vuoroviikkoisiin, joiden suhde eksäänsä on todella tulehtunut ja he ovat hädin tuskin puheväleissä. Yhteistä näille kaikille kokemuksille on se, että he ovat tunteneet eron jälkeen vain helpotusta. Ei surua, ei ikävää, ei alakuloa vaan huojennusta siitä että raskas tilanne on ohi. Minusta tuo kertoo siitä, että eroamista on venytetty liian pitkään. Ero on ihmeellinen tabu ottaen huomioon ettei kyse ole rikoksesta tai tappiosta. 

Olen myös kuullut ihmettelyä eromme syistä. Kuulemma meidän tilanteessamme ei olisi kannattanut erota kun ei ollut mitään järkevää syytä. Niin. Mikä sitten on järkevä syy?  Miksi ei olisi järkevää haluta kokea vielä tämän elämän aikana rakkautta, hyväksyntää ja kumppanuutta? Minulle ei riitä se, että perhe-elämästä käteen jää vain lastenhoito, sen saa vuoroviikkovanhempanakin. Kokonaan toinen asia on kuuluvatko eron syyt kenellekään muulle. (Eivät kuulu.) 

Itse asiassa menen vielä pidemmälle ja alan neuvomaan: eroa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Jos olet "katsellut tilanteen kehittymistä" vuosikymmenen, kumppani ei suostu keskustelemaan tai kuuntelemaan tarpeitasi eikä tekemään mitään tilanteen korjaamiseksi, ei mitään parempaa elämää ole odotettavissa. Ero on aina raskas rasti, mutta ei se odottelemalla helpotu, päinvastoin: tarpeesi eivät katoa minnekään. Heti kun kuvassa on kolmansia osapuolia, tunteet skaalautuvat. Ei kannata odottaa sinne asti.

Se, että voi erota edes kohteliaissa väleissä, yleensä tarkoittaa, että myös vanhemmuus jatkuu sopuisasti. Ja se jos mikä on lasten etu. Suhtautukaamme siis eroon aivan normaalina ihmisten väliseen suhdesekamelskaan kuuluvana tapahtumana älkäämme päivitelkö kenellekään mitään eron syistä tai helppoudesta. Yhteiskunnan taholta tuleva häpeä vain pitkittää ihmisten kärsimystä. 

Identiteetin tehdasasetukset

"Onpa kiva, että sä oot taas menossa mukana", totesi ystävä eilen Ulliksella, kun istuimme piknikillä pitkät kalsarit jalassa ja untuvatakit päällä kuplajuomia hörppien. No niinpä onkin! Eikä ainoastaan siksi, että kaksi vuotta ollaan menty kahden metrin turvaväleillä ja alle 10 hengen ryhmissä, vaan siksi, että juuri tällaisia, suht railakkaita ja tapahtumantäyteisiä vappuja vietin aina ennen lapsiperhe-elämää. 

Vappuhan oli itse asiassa suosikkijuhlani, on edelleen. Pidän siitä, että vappuna saa haahuilla ja ajelehtia kaupungilla, käyttää perinteisiä menoja ponnahduslautana, törmätä tuttuihin ja tuntemattomiin ja lähteä kotiin kun alkaa väsyttää. Vappu mökillä ei oikeastaan ole vappu ollenkaan, mutta juuri sellaisia vappuja olen viime vuosina viettänyt.  

Pitkän liiton jälkeen tarjoutuu mahdollisuus tarkastella omia tehdasasetuksiaan. Mitä minä tein silloin kun olin sinkku? Mikä kaikki olikaan kompromissia, joka tehtiin milloin mistäkin syystä, helppouden tähden, olosuhteiden pakosta tai sopuisan ilmapiirin takia? Erityisesti juhlien suhteen tehtävät kompromissit ovat vähän vaikeita. Jos kumppani viihtyy ihan erilaisessa meiningissä kuin itse, vaihtoehtona on vuorotella vuosittain (jos toinen ei täysin kärsi) tai juhlia erikseen. 

Se, onko tällaisella "eriparisuudella" mitään merkitystä, on tietenkin ihmiskohtaista. Ei monogamisissa suhteissakaan tarvitse olettaa, että samasta kumppanista on jokaikisen oman toiveen täyttäjäksi. Se on aika paljon vaadittu. Yhteiselämään kuuluu aina neuvottelu ja hyväksyminen, että tällä tavalla juuri tämän kumppanin kanssa mennään. Mutta kun katselin muita retkipeitoilla istuskelevia iloisia seurueita, opiskelijoita, lapsiperheitä koirineen ja eläkeläisiä, tajusin että minulle on tärkeää, että kumppanini pitää yhteisistä riennoista. Että hänelläkin olisi kivaa juuri tällaisessa tilanteessa. En haluaisi olla hänen kanssaan joka kerta eri paikassa tai keskittyä pohtimaan onko hänellä on mälsää.

Kaikki tietenkin kiteytyy siihen suurempaan kysymykseen: mitä minä haluan ja tarvitsen? Olen löytänyt jo omat tapani nukkua, syödä ja liikkua, mutta nyt myös rentoutua ja riemuita. Olen vain ollut huono neuvottelemaan omaa kompromissiani. Olen suostunut siihen, että minun vappuni joustaa.

Eilen ei tarvinnut joustaa enkä ystävien keskellä kaivannut ketään enkä mitään. Olisihan se vappuheila ollut kiva mutta ei lainkaan pakollinen. Viihdyn myös yksin yllättävän hyvin. 

Äitien kokemasta uupumuksesta

Hesarin pääkirjoituksessa (tämä pökäle on vapaasti luettavissa) tartuttiin tuoreeseen tutkimustulokseen, jonka mukaan äidit ovat ilmeisesti jotenkin "yllättäen" uupuneimpia tasa-arvoisimmissa maissa, kuten Suomessa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että vaikka sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu hyvin monilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla, se ei vieläkään näytä ulottuvan perhe-elämään ja vanhemmuuteen. Lyhyehkössä kirjoituksessa horistaan jotain outoa osa-aikatyöstä, perheverotuksesta, pään tuulettumisesta töissä ja verkostoista – lukekaa itse, jos sappirakko kestää.

Koska en ole vähään aikaan nähnyt näin älyllisesti vajaata kommentointia tärkeän aiheen ympäriltä kirjoitan oman.* Anteeksi jo etukäteen kiukkuinen sävy.

Itse en ole tuloksesta lainkaan yllättynyt. Toistan sen saman, minkä olen jo sanonut ensimmäisen kerran 2010-luvun alkupuolella: mitä perhe-elämään tulee Suomi on täysin näennäismoderni maa ja arvot ovat esihistorialliselta ajalta. Pääkirjoitus tuo tämän hienosti esiin: yhdessäkään kappaleessa ei mainita lapsen isää. Siis lapsen saamiseen vahvasti osallistunutta henkilöä, jonka vastuulla lapset olisivat ideaalitilanteessa 50%:sti ei mainita sanallakaan. En tiedä, onko tämä jossain määrin tarkoituksellista. 

Hyvä indeksi uupumukselle on myös suosikkikysymykseni, jota ilmeisesti esitetään edelleen kodin ulkopuolella ilman lasta vieraileville äideille:"kuka lastasi hoitaa?" 

Niin. Äitien kokemat paineet eivät johdu työelämästä (joka ei ole mitään "pään tuuletusta" vaikka se olisi mielekästäkin) vaan toimintaa ohjaavista epärealistisista odotuksista, normeista ja myyteistä, jotka aiheuttavat myös isyysvajetta.

Vanhempainvapaita on ohjattu äideille iät ja ajat, lasten myötä silmille ryöpsähtävät kotityöt hoitaa äiti, sairaat lapset hoitaa äiti, normit ja sosiaaliset paineet kohdistuvat edelleen äiteihin – äiti on projektipäällikkö, jota iskä auttelee. Uuvuttaahan se. Naiset omaksuvat nämä normit mukisematta, koska niin reippaat tytöt tekevät. Kukapa nyt uskaltaisi ääneen todeta, että kyllä tästä pikkulapsiarjesta voisi vaihtaa useammankin päivän pois. Lasuilmoitushan siitä tehdään. Lisäksi täytyy olla erityisen tikkuinen akka, että kehtaa vaatia lasten isältä osallistumista jo etukäteen.

Tasa-arvoisissa maissa naisilla on mahdollisuus toteuttaa itseään vapaasti. Tämä tarkoittaa, että niin naiset kuin miehetkin pitävät itsestäänselvänä, että valintaa perheen ja koulutuksen sekä perheen ja työn välillä ei tarvitse tehdä. Uskallan väittää, että suuri osa naisista käy töissä, koska työ on toimeentulon lähteen lisäksi myös kiinnostavaa, palkitsevaa ja merkityksellistä – ei siksi, että "pää tuulettuu" ja "kertyy eläkettä".  Myös perheverotuksen ajatus on tunnetusti heikko. Verohelpotus kahden vanhemman perheen hyvätuloiselle miehelle ei ole sellainen kannustin, jonka minä allekirjoitan. Sen sijaan elokuussa 2022 voimaantuleva perhevapaauudistus on toimi, jolta odotan paljon.

Minä haluan yhteiskunnan, jossa työn lisäksi naisilla on energiaa ja mahdollisuus käydä treenaamassa maastavetoa, ostaa koira, asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi, kerätä vaatteita pakolaisille vapaaehtoistyönä, kirjoittaa kirjoja ja erota huonosta parisuhteesta ilman, että sitä pitäisi erityisesti pelätä tai perustella verottajalle, naapurille tai hallitukselle. 

Pääkkärin kirjoittajalle vielä sellaisia terveisiä, että aihetta voisi halutessaan ajatella myös suoran kontekstin ulkopuolelta. Näin vuoroviikkovanhempana mietin nimittäin itse sitä, miten epätasa-arvoisissa ja epätyydyttävissä parisuhteissa ihmiset sätkivät näiden typerien normien takia, miten konservatiivinen roolitus vaikuttaa eläkkeen lisäksi ylipäätään vanhuuteen ja millaisia seurauksia naisten omien tarpeiden jatkuvalla laiminlyönnillä on. Jos siis näkisi sen naisten uupumuksen aidosti tärkeäksi asiaksi.

*Ja kyllä, vituttaa että pitää kommentoida tätä samaa homeista aihetta vuosi toisensa jälkeen.

Lopu jo!

A-eeee, a-eee, a-eeee.

Kuulen ne aina paljon ennen kuin näen. Seison koiran kanssa pöpelikössä ja kun kohotan katseeni aamun vaaleanharmaata pilvikerrosta kohti, näen kuinka tuuli kannattelee niiden hopeanvalkoisia hahmoja korkeuksissa. Sydämeni hypähtää ilosta. Lokit! Ne ensimmäiset, jotka kaartelevat katsomaan voiko tänne jo tulla, ja palaavat kertomaan tuomionsa muillekin.

Se tulee aina juuri viimeisellä hetkellä. Antaa merkin juuri silloin, kun tuntuu, että pinnani katkeaa tällä sekunnilla ikuiseen pimeyteen, kylmyyteen ja liukkauteen. Kevät odottaa sitä hetkeä, jolloin olen tuhannennen kerran kiukusta kihisten solminut nastakenkiä jalkaani ja irvistäen suojannut kasvoni hupun alle pistävältä räntäsateelta, ja puhkunut mielessäni että LOPU JO! Olen purrut hammasta ja kestänyt jo aivan riittämiin, ei enää päivääkään tätä!

Silloin se iskee.

Saunan jälkeen terassilla ihoa silittelevä leppeä tuulenpuuska ei pakota sisälle.

Mustien goretex-housujen pinta lämpenee auringossa.

Lähden tennikseen ja horisontissa kajastaa vielä auringonlaskun hehku.

Kinokset sulavat valtaviksi lätäköiksi, joiden syvyyden aliarvioin joka kerta.

Pihan jääpeite irtoaa maasta ja ratisee kun sen päälle tallaa ja pian sitä voi lohkoa lapiolla palasiksi.

Mustarastas ei vielä laula, mutta ajaa jo kilpailijansa pois omenapuusta vihaisesti säksättäen.

Ja sitten jonain päivänä se laulaa, lurittaa virttään kuin viimeistä päivää. Pian ilmestyvät seinän viereen lumikellot ja niitylle räkätit, kohta lunta on enää säälittävissä tummanharmaissa kasoissa teiden varsilla, kohta pajukossa vihertää, kohta, kohta! 

On ihmistyyppi, jonka elämäntehtävä on odottaa kevättä. Minä olen sellainen. Aivan kohta istun takapihalla juomassa kahvini. Toppatakissa toki, mutta ulkona. Kahvi jäähtyy minuutissa, mutta silti pihalla. Kohta.

Naistenpäivänä 2022 mietin sotaa

En olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut, että olen kirkastanut Nato-kantani yhdessä yössä, säikähtänyt talon yli lentävää lentokonetta ja lahjoittanut rahaa paitsi Unicefille humanitäärisen avun lähettämiseen myös Ukrainan keskuspankille aseiden ostoa varten. En olisi uskonut keskustelevani ystävieni kanssa joditableteista, käsiaseista ja kotivaran olemassaolosta. En olisi uskonut.

Toki olen aina pitänyt lajimme ison kuvan ymmärrystä huonona ja käytöstä arvaamattomana, mutta Putinin järjetön sotaretki herätti minut siihen todellisuuteen, josta olen aina aiemmin katsonut poispäin. Nyt sota on liian lähellä huomiotta jätettäväksi. Ihmiset seisovat tankkien edessä, taas.

Aseelliset selkkaukset, konfliktit, erikoisoperaatiot, taistelut ja sodat ovat aina olleet jokseenkin luotaantyöntävä ajatus. Kenellepä ei. Mutta: yleensä kun kohtaan epämiellyttävän asian, käännän ahdistukseni toiminnaksi ja pohdin mitä voin asialle tehdä. Ilmastonmuutoksen edessä olen ottanut käyttöön yksittäisen kuluttajan keinot – olen vähentänyt päästöjäni siirtymällä kasvisruokaan (ja raahannut koko perheen perässä), valitsemalla vähäpäästöisiä liikkumisen tapoja, vaikuttamalla niihin yhteisöihin, joihin voin, ja äänestämällä. Sotaa vastaan työkalupakissani ei ole oikein mitään. Miten sotia estetään? Miten sota lopetetaan? En ole käynyt armeijaa, joten minun on jopa vaikea seurata keskustelua ihan yleissivistyksen tasolla. En tiedä, mikä on termobaarinen pommi tai keskimatkan kantaman risteilyohjus enkä haluaisikaan tietää.

Niinpä aloin etsiä tietoa, mutta sitä löytyi yllättävän vähän. Olen doomscrollauksen ohella kuunnellut Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon ytimessä -podcastia, jossa käydään seikkaperäisesti läpi sodan määritelmää, propagandaa, ydinaseita, kyperhyökkäyksiä, Natoa ja uskottavaa puolustusta. Suosittelen lämpimästi! En ole ennen tajunnut, kuinka monta maanpuolustuksellisesti sitovaa sopimusta Suomella on ja mikä on strategisen pidäkkeen merkitys rauhan säilyttämisessä. Mutta metahuomiona kymmenosaisesta sarjasta on sanottava, että vieraana on vain yksi nainen. Keskustelua sotataidosta vetää mies ja siihen osallistuvat pääsääntöisesti miehet. Sisäinen tuottajani viittasi monessa kohtaa, sillä minä olisin kysynyt haastateltavilta eri asioita. Ja tästä päästään naistenpäivän aasisiltaani.

Tämän vuoden naistenpäivän teemana on sukupuolten tasa-arvo ja kestävä tulevaisuus. Unwomenin sivuilla sanotaan näin:

"Sukupuolten tasa-arvon edistäminen ilmastokriisin ja katastrofiriskin vähentämisen yhteydessä on yksi 2000-luvun suurimmista globaaleista haasteista. Ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen kysymyksillä on ollut, ja tulee aina olemaan, vakavia sekä pysyviä vaikutuksia ympäristöömme, taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseemme. Haavoittuvimmat ja syrjäytyneimmät ihmiset ovat kaikista alttiimpia näille vaikutuksille. Naiset tunnustetaan yhä useammin miehiä alttiimmaksi ilmastonmuutoksen vaikutuksille, koska he muodostavat suurimman osan maailman vähävaraisimmista ihmisistä, ja ovat riippuvaisempia luonnonvaroista, joita ilmastonmuutos uhkaa eniten.

Samaan aikaan naiset ja tytöt ovat tehokkaita sekä vakuuttavia johtajia ja muutoksentekijöitä ilmastonmuutokseen liittyvissä asioissa. He ovat mukana kestävän kehityksen aloitteissa ympäri maailmaa, ja heidän osallistumisensa sekä johtajuutensa johtavat tehokkaampiin toimiin ilmaston suojelemiseksi. Naisten ja tyttöjen äänivallan sekä tasavertaisen toimijuuden lisääminen ilmastonmuutokseen ja kestävyyteen liittyvässä päätöksenteossa on olennaista kestävän kehityksen ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi. Ilman sukupuolten välistä tasa-arvoa, kestävää ja tasa-arvoista tulevaisuutta on mahdotonta saavuttaa."

Mitä jos tässä manifestissa ilmastonmuutoksen tilalle vaihdetaan sana "rauha"? Voisiko tässä olla analogian paikka? Eräs podcastin haastateltava totesi osuvasti, että rauha määritellään sodan kautta, "ajaksi ilman sotaa". Ja rauha taas on niin iso asia, ettei siitä voi kukaan jättäytyä pois. 

Miten siis naisten vaikutusvaltaa lisätään rauhan säilyttämiseksi? 

Voimme aloittaa puhumalla, kysymällä ja tietoa etsimällä. Keskusteluun osallistuminen eli minun tapauksessani tyhmien kysymysten kysyminen vaatii rohkeutta, erityisesti kun keskustelua johtavat miehet. Lisäksi minä olen oppinut, ettei sodasta puhuta. Se on epähienoa samalla tavalla kuin rahasta puhuminen. Silittelin pikkulikkana Pappani kranaatin silpomaa kättä, mutta ajastaan rintamalla hän ei koskaan kertonut mitään, ei edes aikuisten kesken. Edes evakkomatkasta ei kerrottu kuin päivämäärien ja matkaseuran kautta. 

Toiseksi väitän, että lisäämällä yhteiskunnallista tasa-arvoa, lisätään myös edellytyksiä rauhaan. Diktaattorit pelkäävät demokratiaa ja sananvapautta enemmän kuin ydinkärkiä. Mitä enemmän naiset ovat mukana julkisessa päätöksenteossa, sitä enemmän huomioidaan erilaisia näkökulmia. Ehkä juuri siksi naisten oikeuksien vastaista liikehdintää näkyy globaalisti, myös Euroopassa.

Kolmanneksi sotaa käydään monella tasolla, myös ruplilla ja kryptoilla. Venäjän hyökkäyksen vastaiskuna tehty kauppasaarto, jossa tilejä jäädytetään ja maksujärjestelmiä suljetaan on tehokas. Lisäksi yritykset jättävät Venäjän markkinat yksi toisensa jälkeen, kaivaen taloudellisia perustuksia sodankäynniltä yhä hatarammiksi. Ja yritykset ovat myös naisten käsissä, enenevissä määrin. 

No woman is an island. Ei muuta kuin soutamaan.