Ympäristöystävällistä koiranruokaa – onko sitä?

Kaupallinen yhteistyö: Alvar Pet

Nostetaanpa koira pöydälle aiheesta koirat ja hiilijalanjälki! Ilmastotietoisella kuluttajalla on koiran (ja kissan) kanssa vastassaan moraalinen dilemma. Koira ei ole mikään pakollinen hankinta (kuten toki moni muukin) ja sille on laskettavissa hiilijalanjälki ihan samalla tavalla kuin minullekin: koira vastaa jonkin laskelman mukaan neljännestä henkilöauton vuosipäästöistä. Itse järkeilin hankinnan niin, että jo valmiiksi suht vähähiiliseen elämäämme mahtuu hyvin perheen hyvinvointia lisäävä ystävä, jonka kanssa voi opetella vastuunottoa ja älyluurin seurasta poistumista. Matkammekin suuntautuvat lähinnä mökille.

Toiseksi tajusin myös hiljattain, että koiransa ympäristökuormaan voi vaikuttaa. Noin puolet kuormasta tulee ruokakupin sisällöstä, mutta toki lemmikistä aiheutuu muitakin päästöjä, jos kreisishoppaa kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta koirakamaa uutena ja autoilee koiran kanssa enemmän kuin normaalisti. Koska ihmisruoan tapaan koiranruoassakin suurin merkitys on valituilla raaka-aineilla (eikä pakkausmateriaalilla tai kuljetusmatkoilla), seisoin elokuun alussa koiranruokahyllyn edessä ja tavasin pakkausten sisällysluetteloita. Voiko tässä asiassa valita fiksummin – onko olemassa ruokapussi, jonka tuotannossa on ajateltu myös ympäristöä?  

Lemmikkien ruokaosastolle oli varattu tilaa useampi hyllymetri ja tuotteita oli tarjolla jokaiseen ikäryhmään (kelatkaa, jos ihmisille olisi senioriruoka!). Tuotevalikoima tuntui monipuolistuneen valtavasti sitten 90-luvun ja pussien kyljissä oli valtavasti erilaisia huikeita laatulupauksia ja leimoja siitä, mitä pussi ei sisällä. Mutta mitä kaikki tämä "parhaus" oikein tarkoittaa? 

Yritin pinnistellä, mutten muistanut pätkääkään, mitä brändiä viisi terrieriämme (ja leonbergi) aikoinaan söivät. Muistaakseni ruokakuppiin tyrkättiin kourallinen perusnappuloita, siivu maksalaatikkoa ja lorotettiin hanasta hieman vettä päälle. Maksalaatikko vaihtui jossain vaiheessa koirien märkäruoaksi. Pöydästä niille annettiin kaikenlaista, vaikka ei tietenkään olisi tapakasvatuksen nimissä saanut, ja tyhjät lautaset ja jogurttipurkit saivat tietenkin jätemyllyiltä jälkipesun. Kananmunaa, raejuustoa, piimää, kurkkua – kaikki kelpasi. En muista 90-luvulla minkäänlaisia ruokadogmaattisia koulukuntia olleen tai sitten keskustelu ei vain ikinä osunut minun korviini, koska somea ei ollut. Silloin ei puhuttu kovin tarkkaan edes siitä, että on olemassa oikeasti koiran terveydelle haitallisia ja jopa vaarallisia asioita kuten sipuli, tumma suklaa ja xylitoli. Vain siipikarjan luita ei saanut antaa eikä macadamia-pähkinöitä syöneet silloin edes ihmiset. 

Koiramme olivat helppoja. Ne eivät olleet kauniisti sanottuna nirsoja eivätkä onneksi millekään allergisia ja niiden pakki tuntui olevan terästä. Yksi söi kasvihuoneesta kirsikkatomaatit, toinen veti maasta mansikat, kolmas tuhosi kokonaisen isänpäiväksi ostetun kermakakun, neljäs kaivoi kompostista kolme päivää vanhat kalanperkeet. Ja se joka veti kirsikkatomaatit söi myös pussillisen turkinpippureita, jotka oksensi valkoiselle puuvillamatolle. Turkki kiilsi, hepuleita riitti ja ne elivät kaikki hyväkuntoisina noin 15-vuotiaiksi. Ei ollut mitään syytä, miksi ruokintaan olisi pitänyt perehtyä millään tavoin.

En löytänyt penturuokapusseista suuria eroja makroravintoaineiden osalta, proteiinia, rasvaa ja hiilareita näytti olevan kaikissa samassa suhteessa, eläinperäistä proteiinia oli eniten. Kaikki pussit näyttivät tarjoavan parhaan tieteellisen tiedon mukaan koostettua ravintoainekomboa hivenaineineen, mineraaleineen ja rasvahappoineen, mutta toisin kuin ihmisravintohyllyillä eko-alkuisuus loisti poissaolollaan. Mieleeni hiipi ajatus, ettei ollutkaan kyse siitä voiko ympäristöahdistusta poteva koiranomistaja ajatella ilmastoa, vaan siitä, saako. Onko täysi tabu, että koiraa voisi ruokkia yhtä aikaa terveellisesti että ekologisesti? 

Ei onneksi. Suomessa ilmastoystävällistä koiranruokaa on lähtenyt kehittämään mm. Alvar Pet, joka tähtää ruokapussiensa osalta nollapäästöihin (tehdas on toistaiseksi tanskalainen). Alvar käyttää eläinperäisissä proteiineissaan mm. silakkaa, kilohailia ja broilerin ihmisruoaksi kelpaamattomia elintarviketuotannon sivuvirtoja, sillä niistä saadaan mainiosti eroteltua kaikki tarvittavat ravintoaineet. Mitä järkeä olisikaan tunkea läpeensä prosessoituun kuivanappulaan raaka-aineeksi kalleinta mahdollista japanilaista kobe-härkää tyypille, jolle on aivan sama, onko suussa vaaksiainen vai sisäfilettä. Nappuloiden tarjoiluehdotusta voi myös täydentää haluamallaan tavalla: itse tyrkkään joukkoon joko märkäruokalusikallisen tai hävikkiruokaa: kaurapuuron jämät, lohta tai kanamunaa. Alvar on start-up, jonka tuotekehityspuolella etsitään jatkuvasti uusia ideoita. Ehkä jonain päivänä nappuloissa on mukana riistaa, citykaneja, jauhomatoja, kanttarelleja tai särkeä.

Tässä järsitään kotimaista lampaankorvaa.

Eniten ihmetyttää se, että koiran luokittelu sekasyöjäksi tuntuu tappavan kaiken keskustelun koiraharrastuksen ympäristövaikutuksista. Mutta sehän on juuri syy, miksi asiasta täytyy keskustella! Meillä ei ole varaa siihen, että kaikista haasteellisista aiheista nousee rintareppugatea vastaava älämölö. Kellään ei ole ilmasto- ja ympäristöasioissa vapaudu vankilasta -korttia, vaan me kaikki joudumme valinnoissamme pohtimaan, mikä riittää ja on kohtuullista. 

Minä lähden siitä, että minkä tahansa ruokintametodin kanssa on tärkeää seurata koiran vointia. Kaikki on hyvin, jos pentu pysyy energisenä ja leikkisänä, kasvaa normaalisti, iho, turkki ja hampaat voivat hyvin ja sen vatsa toimii normaalisti (ruoka imeytyy kunnolla eli kaasutus on minimaalista ja sikarituotanto säännöllistä, maltillista ja kiinteää). Luonnollisesti koiran tulee tykätä ruoasta, mutta se ei näytä olevan ongelma tälläkään kertaa: pentunappulat upposivat hyvin ja peruna tuntuu myös sopivan Eddien vatsalle jopa paremmin kuin testaamani riisipohjainen kuivaruoka. 

Toki pentu on pistellyt poskeensa hyvällä ruokahalulla myös muuta laadukasta lähiruokaa kuten pupunpapanoita, yhden irti nyhtämänsä pesulapun, eläviä kärpäsiä, kiviä, hanhenkakkaa, mustikoita, jotain tunnistamatonta raatoa (ennen kuin ehdin kaivaa sen suusta pois, yyh), ruohoa ja koivunsiemeniä.  Kyllä näillä eväillä jaksaa.

Mitäs teillä laitetaan kuppiin?

Hyvästit harrastuksille

Koronakevät mullisti lasten elämän monella tavalla. Kun koulujen myötä myös kaikki harrastukset menivät yksi toisensa jälkeen säppiin, seurasi mielenkiintoinen ihmiskoe: mitä kaikella vapaa-ajalla nyt tehdään? Ja mitä harrastuksia jää ikävä? 

Skidi sai nopeasti ideasta kiinni – ehkä siksi, että hänen harrastussalkkunsa sisältö on jo pitkään ollut vakio ja hän hoitaa muutenkin kaikki treeninsä itsenäisesti. Hän jatkoi saksofonituntejaan etäyhteyden avulla ja yleisurheilutreenejään omatoimisesti. Skidi on myös pitkään maalannut omaehtoisesti ja sai karanteenista hyvän tekosyyn maalata vielä enemmän. Vaikka kesä meni levon, metsäretkien, plutaamisen ja suppailun merkeissä, tänä syksynä ovat ennätykset paukkuneet.

Snadilta sen sijaan putosivat kaikki pallot maahan. Kuoron ja rytmiikan etätehtävät eivät oikein toimineet koska molemmissa homman ydin on yhteismusisointi. Myös koriksen kävi huonosti. Juuri kun harjoitukset olivat alkaneet sujua, Snadi olisi päässyt peleihin ja kaverisuhteet olivat alkaneet muodostua (isossa ryhmässä se on uudelle tulokkaalle todella vaikeaa), kaikki loppui. Ja koska kaveriliima ei riittänyt emmekä me vanhemmat osanneet ohjata etätreenejä saati että siihen olisi ollut aikaa, into hiipui hiljalleen. Vaikka kausi käynnistyi uudelleen, aloittaminen tuntui vähän vaikealta. Päätimme suosiolla luovuttaa, kiittää valmentajia kuluneesta vuodesta ja palauttaa peliasun. Olihan se pettymys, mutta joskus olosuhteet painavat enemmän kuin oma halu. 

Olisin tietenkin voinut väittää kovemmin vastaan, mutta argumentit loppuivat. En tiennyt, miten Snadi oli kehittynyt ja olisiko hänestä voinut tulla hyvä. Tiedän, että Snadilla on taipumusta lyhytjännitteisyyteen ja nopeisiin johtopäätöksiin: jos yksikin asia on pielessä, se on morjens (tämä kuulostaa niin tutulta, etten voi valitettavasti syyttää kersaa), mutta osaan uskottavasti puolustaa vain harrastuksia, joita kohtaan tunnen jonkinlaista rakkautta. Olen valitettavasti aina tiennyt, etten ole joukkuelajimutsi eikä minusta sellaista saa. 

Koska erikoisolosuhteet jatkuvat edelleen (eikä loppua näy), piti koko palettia arvioida uudelleen. Ohjatun ajanvietteen pitää luonnollisesti olla lapsen mielestä kiinnostavaa, mutta juuri nyt se ei yksin riitä. Harrastuksen täytyy kestää pientä taukoa. On myös todella kätevää, jos harrastus on sellainen, jota voimme treenata ihan täysimääräisesti perheen kera ilman ohjaajaa tai valmentajaa. 

Lopulta kartoituksen tulos alkoi selkeytyä. Tämä syksy mennään tenniksellä ja kuviksella. 

Kesällä tennisleirillä testattu laji vaatii aluksi vain pallosilmää ja voimme treenata pompottelua lähihallissa omin nokkinemme, myös karanteenitilanteessa. Tekniikkaneuvontaa taas osaavat antaa molempien vanhempien lisäksi myös kummit. Sain kipinän ilmoittautua valmennukseen itsekin, koska Snadi ei ollut ainut, jonka harrastusrutiinit menivät uusiksi. 

Käsillä tekemisen riemu taas syttyi sateisen heinäkuun tylsyydessä: peruspiirtelyn kaveriksi löytyi myös virkkaaminen, vesivärimaalaus ja origamit. Kuvataidepuolella me vanhemmat olemme hieman vajakkeja, mutta Snadia osaavat luotsata sekä Mummi että isosysteri. Minä tarjoan liimat ja munakennot.

Ehkä tärkeimpänä muutoksena aikaa jätetään nyt enemmän velttoiluun, koiran kanssa painimiseen ja ystäville. Kaverit olivat kuitenkin ne, jotka kriisissäkin pitivät mielen virkeänä. 

Tästähän ei nyt tule yhtään mitään

Olinkin jo odottanut tätä. Snadi ilmoitti eilen, että kurkku on ehkä vähän karhea. Tänään kurkkukipu oli poissa, mutta nenä alkoi vuotaa. Kuumetta ei ole, eikä edes pärskimistä. Mutta kaupungin ohjeiden mukaan kaikissa mahdollisissa flunssan oireissa tulee jäädä kotiin ja ottaa yhteyttä koronaneuvontaan sekä hakeutua koronatesteihin matalalla kynnyksellä. Selvä.  

Nyt tilanne on se, että olen kaksi päivää yrittänyt soittaa täysin ruuhkautuneeseen koronaneuvontaan enkä pääse edes takaisinsoittojonoon. Toisaalta sekään ei ehkä hyödyttäisi, sillä testausaikoja saa kuulemma vajaan viikon päähän, koska kersoilla valuu räkä tähän aikaan vuodesta, mikä tuntuu olevan uutinen kaikille muille paitsi lasten vanhemmille. Testin jälkeen tuloksissa kestää kolme päivää, koska myös diagnostiikassa on ruuhkaa. 

Yksityiseltä testin saisi ehkä nopeammin, mutta se maksaa satoja euroa. Siihen ei valitettavasti viime kevään talouskatastrofin jälkeen ole varaa. 

Että mitäs nyt sitten? Jos tämä olisi tapahtunut perussyksynä, olisin pitänyt Snadin kotona yhden päivän verran kuumeseurannan nimissä. Vain Sanna Marin saa testin ja tuloksen vuorokaudessa, joten nyt kotonaoloa on tiedossa epämääräisen ajan verran. Enkä tiedä voinko palauttaa Snadin kouluun ilman koronatestiä, vaikka oireet poistuisivat huomenna. 

Onneksi kyseessä on kolmosluokkalainen, joka pärjää kyllä yksin kotona kun on pakko. Ja kahden yrittäjän perheessä todellakin on pakko. En tosin tiedä yhtä ainutta työnantajaa, joka myöntäisi parin viikon palkallisia vapaita koronatestiä odottavan lapsen hoitoon. 

Milloin saa sanoa ääneen, että työssäkäyvän perheellisen näkökulmasta tästä ei tule yhtään mitään? Olen ihan messissä käsien pesussa, matkustusrajoituksissa, turvaväleissä ja maskeissa (vaikka onnistuinkin lennättämään korvikseni jonnekin Kampin metroasemalle maskin poiston yhteydessä), mutta tässä menee raja. Samaan aikaan, kun maahan saa edelleen tulla vapaasti mistä tahansa tautipesäkkeestä jos tyttöystävä asuu täällä, taaperoille tungetaan tikkua nenään joka toinen viikko. Ystäväni haki negatiivisen koronatestituloksen saaneen lapsensa pois päiväkodista jo toistamiseen tällä viikolla, koska nenä vuotaa. Pitääkö nyt mennä uuteen testiin? Ja mitä tekee yksinhuoltaja, joka ei pysty tekemään etätöitä?

Erityisen absurdia tämä on sen tutkimustiedon valossa, jonka mukaan lapset eivät ole merkittävässä roolissa koronan leviämisessä. Onneksi sentään HUSin diagnostiikkajohtaja on kanssani samaa mieltä. 

Jos koko syksy on koronaneuvontaan jonottamista jokaisesta aivastuksesta ja testeissä ramppaamista kerran viikossa, yhtä hyvin voisimme sitten olla taas lockdownissa. Silloin olisivat kaikki muutkin samassa suossa eikä menisi kolmea tonnia vuodessa koronatesteihin. Ja sitten hallitus voikin ruveta miettimään, miten työnantajille korvataan vanhempien jatkuvat poissaolot, lapsille peruskoulun syyslukukausi ja vanhemmille mielenterveyspalvelut.

Muutenkin aika vähän kuulen puhetta siitä, miten tämä pandemia saadaan hiipumaan vai pitääkö viruksen kanssa vain oppia elämään. Avoimia kysymyksiä on aivan ymmärrettävästi vaikka kuinka paljon, mutta me keskitymme riitelemään hemmetin maskeista. Immuniteetistä ja mutaatioista tiedetään vielä aika vähän, jolloin rokotteenkin teho on kysymymerkki. Ja ketkä pitäisi rokottaa ensin? Miksi jotkut perusterveet saavat miedon ja jotkut saavat vakavan muodon? Miten heidät seulotaan?

No näitähän voin sitten miettiä aina silloin, kun en näppäile koronaneuvonnan numeroa. Lapsikin varmaan pääsee ensi viikolla koronatestiin jo ihan terveenä. 

Hei opettaja, kiitos jo etukäteen!

Tämän lukukauden aloitus oli meillä erityisen jännä. Molemmat likat aloittivat peruskoulutaipaleellaan uuden vaiheen: toinen siirtyi yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Uusiksi meni melkein kaikki. Snadi sentään jatkaa samassa väistökoulussaan, mutta Skidille muutos oli totaalinen. Olin tietenkin innokas kuulemaan kotiin palaavilta tyypeiltä, millaista oli ollut. Arvatkaapa, mitä muutosta koski molempien ensimmäinen kommentti? 

"Meidän ope on ihan huippu!"

"Harmi, ettei meidän lv pidä enempää tunteja."

Koulussa viihtymisen kannalta on tärkeää, että samalla luokalla on mukavia tyyppejä, mutta on suuri helpotus, kun openkin kanssa tulee hyvin toimeen. Ja ensivaikutelma oli ollut ilmeisen onnistunut! 

Uusista opeista oli tietenkin yytsitty kavereilta tietoja heti, kun luokkajaot olivat tulleet tietoon – lasten verkostot ovat niin kattavat, että aina joku tietää jonkun, joka osaa antaa perusteellisen subjektiivisen kuvauksen kyseisen henkilön pedagogiikasta. Arvion paikkansapitävyyttä sitten ruoditaan porukalla hyvinkin asiantuntevasti ja kriittisesti.

Yhtä lailla äitipiireissäni ruodittiin uusien opettajien kohtaamista. Erityisesti, jos perheessä on ekaluokkalainen tai erityislapsi, jonka koulukokemukset ovat olleet vaihtelevan hankalia. Silloin on vielä merkityksellisempää tietää, millaisen ihmisen kanssa todennäköisesti soitellaan pitkin syksyä. Helpotus on valtava, jos vastassa on joku, jonka kanssa kokee heti olevansa samalla puolella. 

Snadin opettaja oli myös pyytänyt meiltä vanhemmilta pientä luonnehdintaa siitä, millainen lapsi luokalle tulee. Kun täytimme Snadin kanssa kyselyä, hän halusi vastata kysymyksiin raivorehellisesti. Snadi vaati avoimesti kerrottavaksi, ettei hän aina jaksa keskittyä ja pälpättää paljon, myös silloin kun pitäisi olla hiljaa. Ehkä sekin on hyvä merkki, ettei halua yrittää esittää opelle yhtään valmiimpaa kuin on. 

Snadi myös ehdotti, että meistä vanhemmistakin pitäisi kirjoittaa jotain. Ehkä pitäisikin. Jännittäähän se varmaan opettajaakin, millaista kasvatuskumppanuutta täällä on tarjolla – sirkkojen siritystä, vanhempainyhdistysaktiivia vai jotain siltä väliltä.

Tämä opettajan roolin korostuminen oli minusta kuitenkin kiinnostava havainto. Perheemme on ollut tekemisissä yhteensä jo reilusti yli kymmenen opettajan kanssa kiitos pitkän päiväkotiperiodin, erikoisten koulujärjestelyjen sekä musiikkiluokkavalintojen. Meille on kertynyt niin paljon kokemusta julkisesti järjestetystä kasvatuksesta, että me tiedämme jo, mikä rooli on sillä, että päiväkodin tai koulun opettaja on helposti lähestyttävä ja luotettava.  

Lisämausteen tähän syksyyn tuo tietenkin korona, jonka kanssa eläminen painaa jatkuvasti takaraivossa myös työelämässä. Mitä jos luokka joutuu karanteeniin tai syksyllä taas ollaan etäopetuksessa? Silloin opettajan suuntaan katsovat kysyvästi paitsi lapset myös vanhemmat. 

Tässä tuleekin kiitos ja kannustus kaikille opettajille: vaikka ipanat saattavat joskus vaikuttaa siltä, ettei niitä yhtään kiinnosta, kuka siellä häärää, niin kyllä niitä kiinnostaa. Ja niin kiinnostaa meitä vanhempiakin. Siispä kiitos kärsivällisyydestä arviointikeskustelujen ajanvarauksessa. Kiitos sekä viikkokuulumisista että niistä viesteistä, joissa lapsemme on tehnyt jotain järjettömän tyhmää. Kiitos, että olet lempeä silloin, kun ajantaju on koulumatkalla kadonnut ja reppu siinä samalla. Kiitos siitä, että juttelette paljon, teette vahvuusvariksia, opettelette yhdessä kierrättämään ja treenaatte kaveritaitoja. Kiitos, että näette koulua pitemmälle. Olette tärkeitä.

Vauva-arki 3.0 eli koiranpentu saapui taloon

Here we go, ajattelin, kun istuin mustavalkoinen karvapallo sylissäni auton takapenkillä matkalla kasvattajalta kotiin. Eddie uikutti hieman, mutta käärin sen hupparini sisään, jonne se nukahti. Minunkin teki hieman mieli uikuttaa. Tunne oli hyvin samanlainen kuin heinäkuussa vuonna 2007 kotiutuessani synnystyssairaalasta. Nyt elämässäni alkaisi taas uusi vaihe, jonka vaikutuksista ei kukaan osannut sanoa vielä mitään. Onnea vauva-arkeen, toivottivat monet kun kuulivat koirapäätöksestämme. Kiitin, mutten yhtään muistanut, mitä se oikeastaan tarkoitti. 

Arki alkoi tietenkin heti, kun laskin pennun hetkeksi eteisen lattialle, jotta saisin laitettua kassin pöydälle. Matolle ilmestyi pieni pissaläntti. Tietenkin, amatöörimoka. Sehän oli pidättänyt koko automatkan. 

Siinä hetkessä tajusin, että olin ruosteessa. Edellisistä pentuajoista oli kulunut melkein 30 vuotta. Enkä silloin todellakaan osallistunut pentukouluihin eikä ollut YouTubea, josta olisi voinut yytsiä apuja siihen, miten sitä sisäsiisteyttä taas treenattiinkaan, kuinka voin karsia pennuille tyypillistä ihmisten järsimistä, miten saan sen nukkumaan yön ja saiko pennun kanssa mennä heti jo ulos tapaamaan muita koiria. 

Hakkasin kuitenkin takapihalle sen kolme vuotta tekeillä olleen aidan vajaassa tunnissa ja keräsin sitä kautta itseluottamusta. Kyllä minä tämän homman otan hallintaan.

Lisäksi en ollut aivan sisäistänyt, mitä tarkoittaa kun saman katon alla koiran kanssa asuu kolme ihmistä, joilla ei ole koskaan ollut koiraa, ei pentua eikä aikuista. Vaikka minä olen nykystandardeilla toistaitoinen, osaan kuitenkin ennakoida nelijalkaisten reaktioita ja lukea eleitä. Minä näen, milloin haetaan pissapaikkaa ja milloin suussa on jotain, mitä siellä ei pitäisi olla. Samalla kun koulutun koiraa perheen tavoille, koulutan perhettä koiran tavoille. Olen vaihteeksi projektipäällikkö, jolla on kaikki pallot ilmassa, mutta tällä kertaa jonkinlaisella alkukantaisella substanssilla varustettuna. 

Pikkuhiljaa kaikki alkoi palautua. Jätä huomiotta ei-toivottu käytös, palkitse toivottu. Toistoja, toistoja, toistoja. Kontaktia, kärsivällisyyttä, turvaa, leikkiä, rajoja, rakkautta. Ja paljon unta.

Vaikka tämä aika on ihmisvauvaan verrattuna lastenleikkiä (ei tikkejä hanurissa eikä imetysbluesia), osasin odottaa, että tähänkin vauvaan menevät välillä hermot. 

Tiesin, että mikäli vanhat merkit paikkansa pitivät, pennun pääharrastuksiin kuuluisivat viherkasvien kyörääminen, naskalihampaiden napsauttaminen kiinni milloin mihinkin (mm. verhoihin, neuletakkeihin, lahkeisiin, sohvaan ja kämmenselkään), erilaiset sähkötyöt, vöhkiminen olemattomille asioille sekä yleinen ropeltaminen huonekalujen ja esineiden kanssa. Erityisesti öisin. Hohhoijaa. Eddie on erikoistunut juuri jälkimmäiseen. Kun heräät yöllä siihen ääneen, että ihan kuin rillisi kolahtelisivat säännölllisesti lattiaan, asia on todella niin. Mukava herätys on myös se kun puhelimesi putoaa kolahtaen lattialle, koska joku nykäisee laturia. 

Mutta sitten on se riemu. Valtava energia ja elämänilo, mikä otuksesta jatkuvasti purskahtelee, on täysin aseistariisuvaa. Ja on hauskaa seurata nopeaa kehitystä: miten kivet, sähkökaapit ja pyöräilijät hiljalleen muuttuvat pelottavista jutuista tutuiksi, kaulapanta yhdistyy kävelylenkkiin, ruokakuppirakkaus kasvaa ja asunnosta tulee koti, jonka parasta antia ovat inhoamani alaikkunat. Niiden kautta kun näkyy koiran kokoiselle tyypille läheisen kävelytien slow-tv 24/7. 

Nyt viikon jälkeen on jo olo, että tällaistahan sen elämän kuuluukin olla, koira koko ajan jaloissa pyörimässä. Meillä asuu itsenäinen, herkkä, mielikuvitusrikas ja lempeä koiruli, eikä minun tarvitse kuin yrittää pitää se juuri sellaisena kuin se on.

Ps. Jos pentusaaste kiinnostaa, Instagramin puolella on nyt oma Eddie-kanava...