Jos olisit ruokakauppa, mikä kauppa olisit?

Pidän ruokakaupassa käymisestä. Vierailen ruokakaupoissa ulkomaillakin, ihan vain nähdäkseni, millaisia kulttuurieroja hedelmätiskillä näkyy. Pääsin ruokakakauppafilosofoinnissa uudelle tasolle kun metroasemalle avasi Alepa. Huomasin, että ennen avaamista näyteikkunaan kävi nenänjälkensä painamassa muitakin kuin minä. Uusi lähikauppa on nähtävyys! Siitä tuli meille yhtäkkiä se kauppa, johon oli helpointa piipahtaa kun tarvitsee haalia jääkaappiin lisää täytettä.

Siinä hyllyjä tutkiessani mietin kaupassakäynnin user experienceä. Mikäli ei tilaa ruokaa kotiin tai syö aina ulkona, on pakko asioida kaupassa. Ruokaostosten hoitaminen on yllättävän vahva rutiini. Menemme myymälään, valitsemme ruokapakkaukset, maksamme ja poistumme. Mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin.

Joku käy aina samassa, toinen tekee täsmäiskuja eri paikkoihin. Meillä ei ole lähellä hallia tai leipomoa, joten käytämme kahta kauppaa, toista perustuotteisiin ja toista juhliin. En juuri koskaan käytä Lidliä, Alepaa, Salea tai Tokmannia. En edes tiennyt, että Tokmannilta saa ruokaa.

Yksi ostaa tietyn valmistajan merkkiä, toinen kaupan omaa brändiä. Vedän tätä aivan fiiliksellä. Pidän aidosti Pirkka-tuotteista, mutta en suhtaudu samalla luottamuksella Rainbowhun. Kyttään kyllä etikettejä, tarkistan kasviksista aina lähtömaat ja hilloista marjaprosentin, mutta en jaksa vertailla hernekeittojen suolaprosenttia vaan tartun yleensä valmistajan hyväksi havaittuun tuotteeseen.

Joku menee kauppaan kerran viikossa, toinen piipahtaa aina kun tarvitsee. Me olemme piipahtajia, sillä kilometrin sisällä on 5 ruokakauppaa. Ostoksia kertyy harvoin yhtä kassillista enempää. Ruokaostokset voi hoitaa fillarilla tai kävellen – tai jopa laittaa lapset asialle.

Joillekin markettikäynti on koko perheen retki, toinen käy yksin. Kuulumme jälkimmäisiin. Jos lapsia ei ole pakko ottaa mukaan, en ota. Tämä ruokakaupassa vietetty "oma aika" alkoi sattuneesta syystä vauvavuonna ja jäi päälle.

Yksi ottaa kärryt, toiselle riittää kori. Kun käyntitahti on tiivis, pelkkä kori riittää, vaikka olisi perheellinenkin. Maitoa menee ehkä 4 litraa viikossa, joten sitä ei tarvitse kuljettaa kuin litra kerrallaan.

Yhden keskiostos pyörii kympissä, toisilla uppoaa satasia. Taloustili, josta maksetaan kaikki perheen yhteinen tekeminen, imee tonnin kuussa, mutta en ole koskaan laskenut ruoan tai ulkona syömisen osuutta. Veikkaan että ruokakauppaan ei mene huimia summia, sillä syömme suht tavanomaista kotiruokaa (onko parsarisotto normaali kotiruoka?). Ja vasta hiljattain ollaan päästy tilanteeseen, jossa kersojen pinaattilettuboksista ei jää enää yhtään lettua yli.

Yksi käyttää vartin, toinen kaksi tuntia. Tässä meillä on eroja myös perheen sisällä. Siinä missä Koti-insinööri menee aina ostamaan täsmällisesti juuri ne tuotteet, mitä hän oli suunnitellutkin ostavansa, minä haahuilen hyllyjen välissä pitkän tovin ja etsin inspiraatiota. Uudessa kaupassa menee ihan järkyttävän pitkään sillä tutkin aina leipätarjonnan, kasvisproteiinit pakkasesta ja kylmäkaapin jogurttivalikoiman – olen aina valmis kokeilemaan kaikkea uutta! Ja vaikka tykkään hortoilla kaupoissa, ärsyynnyn, jos en löydä jotain! Oletan, että kauppiaat saavat remonteista osakseen pelkkää marinaa, jos hyllyjen paikkoja on muutettu. Kääk, missä ovat pikakahvit ja puurohiutaleet!?

Kyseessä on monella tavalla tosi henkilökohtainen kokemus, elämä tiivistettynä pienoiskokoon. Ostajaprofiileita ja tuotemielikuvia on varmasti tutkittu paljonkin, ehkä myös uuden kaupan omaksumisen polkua. Keksittekö lisää muuttujia?

Donitsi

Kuva mustasta aukosta levisi viikonloppuna kaikissa medioissa niin, ettei keskustelua voinut välttää. Maailman selittäminen lapsille on mielipuuhaani, se on vanhemmuuden palkitsevinta ydintä, mutta avaruushommat ovat aina vähän vaikeita.

Snadi otti asian ensimmäisenä esille.

Mikä on musta aukko? 

Googlasin, etten olisi tehnyt asiavirheitä, mutta "äärimmäisen tiheä aika-avaruuden massakeskittymä" ei kuulostanut sellaiselta lauseelta, jonka olisin voinut lausua riittävän varmoin äänenpainoin. Kokeilin luhistunutta tähteä. Mutta se ei kelvannut vastaukseksi. Rehellisesti sanottuna ei se koskaan kelvannut minullekaan. Miten selität seitsemänvuotiaalle luhistumisen? Tai edes tähden? Luhistumisen määritelmäksi tuskin kävi se tila, jonka saavutin kerran mökillä, kun olin juuri saanut megatiskit tiskattua ja ulkoa löytyi vielä yksi puurokattila. Mutta kiukkuni ei tiivistynyt 65 miljoonaa kertaa auringon massaksi.

Miten siitä saatiin kuva jos se on niin kaukana ja ihan musta? 

Niin. Väistin kysymyksen toteamalla, että siksipä se olikin niin suuri uutinen. Kyseessä oli humble brag: oikeasti halusimme sanoa, että me homo sapiensitpas osasimme rakentaa sellaisen kameran, joka ottaa kuvan asiasta, josta ei kovin helposti tai jopa ollenkaan saa otettua kuvaa. Ihmiskunnan sisältömarkkinointia.

Mutta toisaalta minä en silti tiedä, miten tähti syttyy, saati luhistuu ja käpertyy itseensä niin tiheäksi asiaksi, että sieltä ei edes valo karkaa. En ymmärrä ajan kaareutuvuutta, vaikka olen samaa lajia kuin kameran rakentajat. Anteeksi.

Se näyttää vähän donitsilta. 

Erinomainen havainto! Donitsissakin on hyvin pienessä rinkulassa valtavasti energiaa, mutta toisin kuin donitsia, mustaa aukkoa ei voi tunkea kitaansa ja odottaa kuinka rasvan ja hiilihydraattien täydellinen balanssi lähestyy tapahtumahorisonttia eli vyötärömakkaraani, josta ei ikinä mikään pakene.

Vaikuttaa siltä, että avaruus on vaarallisia paikkoja täynnä. 

Niinpä, onneksi meillä on turvanamme tämä pallo ja ilmakehä ja kiertorata.

Kävimme hakemassa munkkirinkilät, sellaiset ihan tavalliset kullanruskeat ja sokeroidut, ja kuvittelimme syövämme mustan aukon. Saavutimme singulariteetin noin varttia vaille seitsemän ja säteilimme tyytyväisyyden gravitaatioaaltoja. Hyvää matkaa, aine! Muutu energiaksi, jotta heräämme taas aamulla uuteen, omituiseen päivään!

Plokparty ja jätejädet – todelliset hyvän mielen juhlat

Lumet ovat melkein kaikkialta kadonneet, joten tänä viikonloppua oli plokpartyn eli roskakierroksen aika! Olemme tehneet tätä joka kevät siitä lähtien, kun ipanat ovat oppineet kävelemään: lähitienoon pusikoiden ja tienvarsien roskien keruusta on tullut huhtikuinen perinne, joka toimii myös käytännön ympäristökasvatuksena – ja tällä kertaa mukaan tuli myös naapurin tyttö.

Kun jaoin jokaiselle oman pussin Snadi oli hieman epäileväinen, saako hän omaansa täyteen. Totesin siihen, että valitettavasti saat. Urheiluhallin ympäristö tarjoaa aina plokattavaa ja metroaseman rakennustyömaan liepeiltä saa stroxia sun muuta muoviriekaletta ihan reippaasti.

Tunnissa ne saivat kerättyä tällaisen satsin. Kaikki neljä pussia täynnä roskaa tupakka-askeja, lihapullarasioita, viinipulloja ja välipalapatukan kuoria – eikä kaikki tietenkään mahtunut. Jotkut roskat olivat liian vaikeissa paikoissa, ojan pohjalla tai muuten jumissa. Operaatio on tietenkin loputon eikä kolmen pikkutytön voimin siivota kuin yksi (pieni) alue. Johonkin on pakko lopettaa ja siksi tunti on hyvä aikaikkuna.

Mutta hyvä mieli siitä silti tuli. Tämä on hyvä saavutus. Lisäksi ihmiset pysähtyivät juttelemaan puskissa pyörivän kolmikon kanssa, kiittivät ja näyttivät peukkua. Siivoaminen on roskaamisen näkyväksi tekemistä. Jokainen ploggaaja tietää, miten hämmästyneitä ilmeistä saa osakseen kun yhtäkkiä syöksyy ojaan hakemaan jonkun jätskipaperit.

Kolmen kaverin *vegaaninen* paahdettu manteli & toscakastikejätski on taivaallista!
Sain tuotetta keväällä maistiaiseksi yhden pakkauksen, minkä jälkeen siitä tuli vakiojäätelö. Maistakaa!

Sillä välin kun likat olivat reissuillaan, minä pystytin jäätelöbuffan. Tarjolla oli seuraavanlaiset jätejädeannokset:

- Sekajäde: kaikkia jätskilajeja ja lisukkeita sekaisin
- Biojäde: vain yhtä jätskiä, kinuskikastiketta ja karpaloita
- Vaarallinen jäde: yhtä jätskiä, turkinpippurirouhetta ja pop cornia, syödään pillillä.

Sain syödä vaarallisen jädeni yksin, sillä sekajäde voitti. Vain muovijädeä ei kokeiltu, vaikka sellainenkin boksi taloyhtiöstämme löytyy.

Idean saa mielellään pölliä! Jos järkkäät samanlaiset kekkerit niin tägää mut jossain kanavassa! Olis kiva nähdä teidän saaliita ja saada uusia jätejädeideoita!

Ps. Kannattaa pistää mukaan kaksi pussia per ipana: toinen epämääräiselle sekajätteelle ja toinen pulloille ja tölkeille, jotka voi palauttaa kauppaan.

Kun vaalit tulivat ruokapöytään

Kävin ennakkoäänestämässä. Käyn yleensä aina leimauttamassa lappuni vaalipäivänä, sillä äänestämiseen kuuluu tietty demokratiatunnelmointi, jota Postissa on vaikea tavoittaa: kävely lähikoululle, jonottaminen koppiin, viime hetken päätös ja kahden euron mokkapalan mussutus jumppasalin eteisessä toppatakki päällä. Tarjoilu toki kuuluu myös kaikille mukaan pakotetuille, mariseville äänioikeudettomille. Oli jotenkin niin isot asiat tulilla etten voinut riskeerata vatsatautiarvan osumista sunnuntaille.

Ilahduinkin kun Skidi tällä viikolla kysyi, koska katsomme nousevia pylväitä. Haa, hän osasi odottaa ääntenlaskun tulosseurantaa! Meillä kasvaa vaalientusiasti! Eikä yhtään liian aikaisin, sillä – uskomatonta kyllä – hän saa äänestää jo kuuden vuoden päästä.

Olen itse konservatiivisesta kodista, jossa uskottiin ydinperheeseen (paitsi kun piti erota), kristillisiin arvoihin ja maanpuolustukseen. Uskoisin, että meillä useimmiten äänestettiin, mutta lapsia ei vaikuttamisen saloihin vihitty. Vanhemmat äänestivät eri puolueita, joten muistelen, että politiikasta ei myöskään keskusteltu kovin sopuisaan sävyyn.

Äänestäjä minusta kuitenkin kasvoi. En ollut pätkääkään kiinnostunut politiikasta ennen opiskeluaikoja. Kävin äänestämässä, mutta valkkasin ehdokkaat lähinnä kuvan perusteella. Puolueista oli valittava se, joka aiheutti vähiten myötähäpeää. Ei niistä yksikään vastannut (eikä vastaa edelleenkään) suoraan minun näkemyksiäni, mutta joku kompromissi on tehtävä. En ollut erityisen kiinnostunut lopputuloksesta enkä seurannut yhdenkään Holkerin hallituksen seikkailuja.

Vasta lähempänä kolmeakymppiä pääsin järkeviin keskusteluihin vallan kolmijaosta, vasemmiston ja oikeiston eroista, konservatiivisesta ja liberaalista maailmankatsomuksesta, populismista, hyvinvointiyhteiskunnasta ja veroista. Muistan kun ensimmäistä kertaa tajusin, että tämähän on yhtäaikaa raivostuttavaa ja kiinnostavaa. Poliittista vääntöä on paitsi siedettävä myös syleiltävä, sillä se kuuluu otsikon "asioita, mitä minä voin tehdä" alle. Ihan hemmetin vaikeaahan se on.

Mutta olisikohan nyt kasvamassa aivan uudenlainen, demokratiatietoinen sukupolvi? Sellainen valveutunut joukko, joka seuraa kansainvälistäkin politiikkaa ja osaa katsoa ilmiöitä kotimaan rajojen ulkopuolelta. Ehkä on pakko. He eivät kuulu siihen pullamössösukupolveen, joka vain porskutti tyytyväisenä eteenpäin ja asiat menivät parempaan suuntaan tekemättä mitään. Nykyään ongelmat ovat paljon monimutkaisempia ja arvojaan, mielipiteitään joutuu todella punnitsemaan.

Olen tästä kehityksestä toiveikas, sillä äänestämiseen liittyy juuri tämä: kiinnostus politiikkaan vaalien välillä. Ei demokratiaa voi jättää äänestyskoppiin vaan politiikkaa pitää seurata. Pitää katsoa, mitä äänellään saa. Jos äänestit hallituspuoluetta, millaisia kompromisseja he tekivät, mistä tingittiin ja mistä ei? Jos edustajasi taas olivat oppositiossa, pystyivätkö he vaikuttamaan hallituspolitiikkaan? Ikävä kyllä, juuri seuranta on tehty nuorten näkökulmasta helvetin tylsästi ja jopa luotaantyöntävästi, ja välillä tuntuu, että politiikan toimittajat tekevät ohjelmia lähinnä itselleen. Vaalitenttejä ei Skidikään jaksa katsoa ja vaalikoneiden kysymykset taas olivat 12-vuotiaalle kryptisiä ja spesifejä. Ne ovat sitä monelle nelikymppisellekin.

Mutta alkuun pääsee helpomminkin! Kokeilkaapa leikkimielistä kansanvallan ohjelmanumeroa viikonlopulle ja pitäkää vaikka ruokapöydässä vaalit. Kukin perheenjäsen saa asettua ehdolle ja kertoa, miten aikoo perhettä kehittää neljän vuoden sisään. Kun kersat muodostavat minuutissa vaaliliiton ja pääsevät yhteisymmärrykseen 10 koiran setistä, trampoliinista, viikkorahan korotuksista ja uhkaavat aiheuttaa pattitilanteen arkiaamuisin eteisessä ellei vaatimuksiin suostuta, voit vain miettiä, kuinka pitkään tätä vallankaappausta on junailtu. Tulee pahempi riita kuin monopolista.

Sopiiko sisustussuunnittelu kierrätyshullulle?

Yhteistyössä SBM Kipinä ja Glowdia

Otin ruutupaperia ja tein kolme saraketta: uusi, vanha ja teetetty ja lähdin kierrokselle asunnossamme. Halusin tietää, kuinka paljon meillä on uutena ja kuinka paljon kierrätettynä ostettuja kalusteita. Lopputulos: vanhat voittivat uudet yhdellä. Yhteensä meillä oli siis 31 huonekalua.

Yllätyin muutamasta havainnosta.

1. Skidin huoneessa ei ollut mitään kierrätettyä, Snadin huoneessa taas melkein kaikki. Elämäntilanne näkyy valinnoissa, sillä koulun aloitus osui muuton yhteyteen: oltiin muutenkin huonekalukaupoilla, joten oli kätevämpää ostaa myös kirjoituspöytä ja tuoli samalla.
2. Viimeisin uutena ostettu kaluste on minun työpöytäni parin vuoden takaa. Etsin sopivaa pöytää ikuisuuden, se oli maailman vaikein hankinta! Koska tarve oli akuutti kirjailijan elämääni varten, oli lopuksi pakko marssia kauppaan.
3. Kaikki kalusteet eivät menneet yllä mainittuihin kategorioihin: meillä on myös lainassa olevia ja perinnöksi saatuja huonekaluja sekä edellisen asukkaan teettämä valtava, 60-luvun tiikki-vitriinikaappi, jossa on valo. Nyt kaduttaa, että hankkiuduin eroon samantyylisestä 60-luvun kirjahyllystä!

Kun aloitin blogisijoittajana nettisisustuspalvelu Glowdian kanssa, mietin, että mitenköhän tämä  kierrättäminen sopii ammattisisustajan pirtaan. Mutta kun juttelin Glowdian yrittäjä-sisustussuunnittelija Kirsi Virrantalon kanssa, tajusin, ettei ole väärää tapaa käyttää sisustusammattilaista! Glowdialta löytyy palvelu niin pieniin kuin suuriinkin muutoksiin. Juuri nyt en tarvitse koko asunnon kattavaa monen tonnin projektia vaan ajatustenvaihtoa ja referenssejä sohvapöydästä – ja on mahtavaa, että nyt sitä saan! On yhdentekevää, mistä kalusteet hankin.

Suurin osa "käytettynä" ostetuista kamoista on tullut meille käytännössä uudenveroisina, joskus jopa laput kiinni. Yleensä myyjä toteaakin ilmoituksessa, että kaunis esine, mutta ei löydä paikkaansa. Ihmiset tekevät valtavasti harhaostoksia, joita eivät syystä tai toisesta ehdi tai voi palauttaa, ja tämä pätee niin vaatteisiin kuin huonekaluihinkin. Nettikirppiksillä on valinnanvaraa vaikka kuinka. Jos ei varta vasten halua suoraan tehtaalta tullutta, löytää mieleisensä hyvin todennäköisesti käytettynä. Miinuspuolelle menee lähinnä roudaamisen järjestäminen / lähetyskulut (ellei kohde satu sijaitsemaan lähellä). Joskus käy hirveä hillo ja unelmiesi matto kulkeutuu Kempeleestä Helsingin rautatieasemalle silmiään pyörittelevän miehen työmatkan mukana, mutta harvemmin.

Toki tämä on oma taiteenlajinsa. Kirppishaukkailu vaatii jossain määrin harrastuneisuutta: kärsivällisyyttä, hintatietoisuutta ja tavoitetta. Kuvan perusteella ostaminen on aina riski, joten jos et tunne myytävää artikkelia, pitää sitä käydä katsomassa tai pyytää lisäkuvia. Sattumaan perustuvassa rauhallisessa hankintatahdissa on kuitenkin se hyvä puoli, että prosessi vie yleensä sen verran aikaa, ettei tule ostettua hätiköidysti.

Minulla on menossa rottinkikausi. Pyöreä pöytä oli sohvapöydäksi liian hutera idea vaikka se muuten onkin aivan ihana. 

Arvaatko, mikä artikkeli tässä kuvassa ei ole kirppikseltä? Vastaus kommenteissa.

Minulle olennaisin tavoite on se, että tiedän, mitä etsin. Silloin voin laittaa suoraan ostoilmoituksen joko tietystä tuotteesta tai tämänkaltaisesta. Olen taipuvainen poukkoiluun, joten selkeän vision tai raamien kanssa surffaaminen on paljon tehokkaampaa. Koti-insinööri on hyvin kuvittelurajoitteinen eikä kertakaikkiaan näe, miltä Aallon klassikko sohvan edessä näyttäisi. Hän ei myöskään halua kierrellä huonekalukaupoissa, joten olemme pattitilanteessa. Sisustussuunnittelijasta sain sparrausapua.

Toiseksi haluan välttyä mittavirheiltä. Muutaman hutiostoksen jälkeen jopa minä olen muistanut käyttää mittaa, mutta mittakaava-asioissa ammattilaisen kokemus on suureksi avuksi: että matto on ruokapöydän alle riittävän iso myös tuolien näkökulmasta, riippuvan valaisimen saa asennettua riittävän korkealle, senkki mahtuu ovesta huoneeseen ja ovi aukeaa myös kaapin vieressä.

Testasin Glowdian minipakettia (49€) ensimmäiseksi olohuoneen keskelle asettuvaan sohvapöytään, koska se vaikuttaa koko tilan käyttömukavuuteen yllättävän paljon. Pallottelimme ajatuksia hetken verkossa ja sitten Kirsi ryhtyi hommiin: hän katsoi kierrätysryhmistä, mitä olisi saatavilla ja laittoi ehdotuksen tulemaan. Ja hyvältähän tämä näyttää! Tarvitsemme sohvan ympärille laskutilaa niin popcorn-kulholle, viinilasille kuin jaloillekin, joten päädyimme mustan pyöreän pöydän ja nahkaisen rahin yhdistelmään. Ne voisi asetella sohvan eteen hieman limittäin. Kirsi myös vinkkasi, että sohvan viereen sopisi myös pieni sivupöytä, jos laskutilasta on vielä tämänkin jälkeen pulaa. Jes, eikun surffaamaan!

Jos olet itsekin kiertotalouden ystävä, liity toki uunituoreeseen Glowdian Second Hand -fb-ryhmään! Laitan sinne kevään mittaan ainakin Lundiaa ja yhdet Valantin liian isot nojatuolit.

Ps. Satu käytti samaa minipakettia sohvan hankintaan ja Esko keittiön välitilan laatoitukseen. Vilkaiskaapa, jos kiinnostaa!