Lempiaineeni elämänkatsomustieto

Wilmaan napsahti viesti elämänkatsomustiedon opelta. Ensi viikolla on tiedossa retki: ryhmä lähtee käymään juutalaisessa synagogassa ja islamilaisessa moskeijassa. Välittömästi iski kateus. En ole pätkääkään hengellinen ja ussan tunnilla kuolin tylsyyteen, mutta voisin hyvin lähteä käymään moskeijassa, sillä en tiedä niistä mitään.

Kun viisi vuotta sitten piti vahvistaa osallistuminen perusopetukseen ja ensimmäistä kertaa laittaa ruksi valitsemansa katsomusopetuksen kohdalle, en tiennyt elämänkatsomustiedosta mitään. Uskonnottoman lapsen saa laittaa uskontotunnille mutta ei toisinpäin ja minäkin mietin, pitäisikö mennä enemmistön mukana. Suhtauduin koko aineeseen vähän epäillen: onko ideana tarjota ei-kirkkoon kuuluville oppilaille samantyyppistä turhanpäiväistä sijaistekemistä, jota päiväkodissa tarjottiin niille, jotka eivät osallistuneet seurakunnan järjestämiin aamunavauksiin.

Nyt olen tuohon valintaan enemmän kuin tyytyväinen. ET on yllättänyt positiivisesti ja hyvän opettajan myötä se on kiilannut yhdeksi Skidin lempiaineista. Kun kuulustelin maailman uskontojen koealuetta (enkä todellakaan muistanut, mikä on kristinuskon kultainen sääntö*) ja selailin läpi Skidin ET-vihkoa, oli helppo ymmärtää suosion syy. Se on universumin asioiden pohdiskelijalle juuri oikea tunti. Ja koska elämänkatsomustiedon suosio kasvaa hiljalleen (jopa täällä patakonservatiivisessa Espoossa), enää ei tarvitse olla edes se luokan ainoa outolintu.

Vihkon alussa kuvaillaan tavoitteet – ET:ssä opiskellaan hyvää elämää, työskentelemään muiden kanssa ja ymmärtämään eri uskontoja. Tämä kuulostaa minunkin lempiaineeltani! Kotitehtävissä pohdittiin mm. arvoja suhteessa yksilöön, yhteiskuntaan ja uskontoon, YK:n missiota sekä erilaisia vaikuttamisen keinoja. Erityisen vakuuttunut olin syksyn itsetuntemuksen kokonaisuudesta, jossa käytiin läpi omaa luonnetta erittelemällä ydinvahvuudet  (=luonteen parhaat puolet, joista saa energiaa), kasvuvahvuudet (=taidot, jotka eivät tunnu luontaisilta, mutta joista haluaa oppia) ja voimavahvuudet (sinnikkyys, itsesäätely ja myötätunto). Lopuksi Skidi oli ideoinut nettikiusaamisen vastaista työpajatoimintaa.

Olen ennenkin päivitellyt tätä samaa, mutta jestas, millä eväillä nämä tyypit siirtyvät joskus työelämään. Nämähän ovat jo yläasteella valmiita liikkeenjohdon konsultteja, jotka voivat vetää johtoryhmälle vahvuusvarisharjoituksen.

Tuntuu, että suvivirsigaten jälkeen keskustelu katsomusaineiden opetuksesta on vähän tyrehtynyt. Joulun alla joku Opetushallituksen jantteri horisi jotain uskontoallergiasta, mutta mitään uusia, rakentavia ajatuksia ei ole mediassa näkynyt, vaikka uskonnottomien määrä kasvaa. Minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miksi kaikille ei voi olla yhtä yhteistä sivistävää oppituntia, jonka lisäksi jokainen voi sitten kotonaan järjestää haluamansa tunnustuksellisen lisämateriaalin tai -rituaalit. Ehkä tässä on asia, joka etenee ihan omalla painollaan.

* Se on se "mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille".

Kevättä tekemässä

Kun olin pieni, meillä oli Papan kanssa tapana auttaa kevättä. Pappa heilui rautakangen ja minä muovilapion kanssa. Jäätä piti hakata paloiksi, lumikasoja levittää sulamaan laajemmalle alueelle ja painaumien sulamisvesille kaivaa puroja. Rintamamiestalon hiekkapiha oli parissa tunnissa ojitettu niin, että seuraavana päivänä saattoi jo aloittaa pihaleikkikauden.

Siirsin tätä tärkeää perimätietoa eilen ipanoille, kun pihallemme syntynyt tekojärvi piti käydä poistamassa. Plussaa oli ollut jo useamman päivän putkeen, mutta sadevesikaivot olivat edelleen jäätikön peitossa. Jouduin käyttämään myös kannullisen kiehuvaa vettä, koska jääpeite osoittautui parikymmensenttiseksi.

Mutta mikä palkitseva riemu syntyikään, kun lorina alkoi vihdoin kuulua. Löysin taloyhtiön varastosta rautakangen ja kävin kevätpäissäni hakkaamassa kaikki muutkin pihatien kaivot auki. Tänään hartioita särkee.

Naapuri kulki ohi ja totesi että jaha, kevättä tekemässä. No juuri näin! Kaikki tunnistavat nämä hommat.

Olemmeko tässä asiassa yhtenäiskulttuurin äärellä? Suomessa kevättä on joskus pakko auttaa ja pienellä huhkimisella saadaan aikaan suuria voittoja: skuuttirata, hyppynarupaikka ja katuliitukausi auki. Ainakin täällä etelärannikolla tämänvuotisesta keväänauttamissesongista tulee pitkä ja hikinen.

Kaikki mitä epätietoisen aikuisen pitää tietää ilmastolakosta

Moni profiilikuvansa perusteella aikuiselta näyttävä ihminen on joutunut sosiaalisen median kanavissa tunnekuohun valtaan siitä, että nuoret kehtaavat olla huolissaan jostain muusta kuin heistä. Asiathan ovat juuri niin kuin ne koetaan, mutta tässä kuitenkin vastaukset neljään yleisimpään aikuisia huolestuttaneeseen kysymykseen.

"Nuoret ovat pelkkiä marionetteja! Taustavoimat laittavat sanoja heidän suuhunsa!"

Salaliitot on tosi jänniä! Ja jos on itse 16-vuotiaana (ja sen jälkeenkin) lähinnä vain syönyt räkää, voi olla vaikea ymmärtää, että maailmassa kasvaa myös toisenlaista, vähän monipuolisempaa porukkaa. Nämä ilmastosta huolestuneet nuoret kuuntelevat uutisia esimerkiksi maailman tiedeyhteisöltä eivätkä konsultoi Teboilin kokemusasiantuntijaraatia tai Flat Earth Societyn Facebook-ryhmää. Taustavoimansa kullakin.

"Mutta mitä nuoret ovat ITSE tehneet ilmastomuutoksen eteen? Päivittävät siellä torilla somea merkkifarkuissa, vaikka niihin menee sähköä!"

Nuoret elävät meidän aikuisten rakentamassa maailmassa. He eivät ole vastuussa saastuttavasta energiapolitiikasta, ylikansallisista mediajäteistä, hikipajoista, muovisaasteesta tai kestävyysvajeesta, ikävä kyllä. Kun äänestääkään ei voi, ainoa vaihtoehto on nostaa helvetinmoinen metakka ja vaatia tilille niitä, jotka asioille voivat jotain tehdä. Lyhyesti: mielenilmaus oli kohdistettu päättäjille, eikä millekään perähikiän perusjormalle, joka itkee somessa huomiota olkiukkojen avulla.

"Nuoret haluavat vain lintsata koulusta!"

Voi olla, mutta sen voi toki tehdä myös ilman banderolleja ja marsseja vesisateessa. Ehkä somemölisijäkin haluaa vain lintsata töistä, kuka tietää. Lintsareiden tulokset vaikuttavat kuitenkin positiivisilta: aihe oli globaalisti jokaisessa pääuutislähetyksessä ja YK aikoo kutsua koolle ylimääräisen laajan pohjan kokouksen ilmastonmuutoksen ratkaisuista.

"Naurettavaa!"

Laitetaanko vielä pari kainalopierua päälle tämän argumentin tueksi? Jos oma oikeuskäsitys ei mitenkään veny ajatukseen, että lainafillaria ei palauteta paskaksi ajettuna, niin eihän sille mitään voi. Hoivakodissa voi sitten miettiä, miksi kukaan ei tule käymään.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että edelläkävijöiden kannoilla räksyttää aina lauma kateellisia perässähiihtäjiä. Perusjormalle siis riittää, että ottaa vähän paremman asennon siinä nakkimukin äärellä ja jättää ajattelun nuorisolle. Ihan niin kuin tähänkin asti.

Medusan huoneen jälkeinen tila

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen

Kävin torstaina teatterissa. Olin kuullut vuolaita kehuja Saara Turusen loppuunvaratusta näytelmästä Medusan huone ja sain tuurilla peruutuspaikat. Ja kylläpä olin iloinen että sain. Kokemus oli sen verran päräyttävä, että olin aivan tiloissa vielä eilenkin.

On tunne, että tästä näytelmästä pitäisi jotain kirjoittaa, mutta en oikein tiedä mitä. Näytelmää on mahdoton referoida ja puhuttelevia kohtauksia oli niin monta, etten tiedä, mihin niistä tarttuisin. Kun vielä loistava näyttelijäkaarti syöttää tunnelmat katsojalle täysinä lusikallisina, on näytöksen jälkeen täysin disorientoitunut olo.

Samantyyppisiin tiloihin esityksen jälkeen ajautunut ystävä vinkkasi, että Turunen kirjoitti näytelmäänsä liittyvän tekstin, jossa hän selittää teemojaan sekä näytelmän nimen taustaa: kuka mytologian Medusa oikein on. Lukusuositus!

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen

Näytelmässä käsitellään nerokkaan symboliikan kautta sitä, miksi feminismi ei syntynyt tyhjästä. Mukana on seksuaalista ahdistelua, mutta myös hienovaraisempaakin vallankäyttöä: halveksuntaa ja mitätöintiä. Siinä missä raiskaus on lain näkökulmasta rangaistava rikos, hiljaisempi käytösnormisto on vahva. Rooliensa vankeina ovat niin miehet kuin naisetkin. Mistä johtuu se, että naiset eivät osaa tilata edes kahvia ilman anteeksipyytelyä ja päätyvät aina siivoamaan muiden jälkiä?

Aihe liippaa läheltä keskustelua, jota seurasin pari viikkoa sitten. Toivon teknologiat -keskustelussa puhui intialainen koneoppimisen asiantuntija Kriti Sharma. Hän kertoi joutuneensa koodaajayhteisössä peittämään sen, että hän oli nainen saadakseen uskottavuutta: kun hän vaihtoi profiilikuvaksen kissan, jolla oli rakettireppu, hänen kirjoittamansa koodin hyväksymisprosentti kasvoi 70%.

Mitätöinti on häiritsevä ilmiö, jota tapahtuu niin lasten kuin aikuistenkin kesken. Sitä on vaikea tunnistaa, sillä muotoja on monia. Ei voi ikinä olla varma, onko epämääräinen tunne ohittamisesta tai vähättelystä totta. Ainahan on se mahdollisuus, että vain kuvittelee omiaan ja ylireagoi. Jospa se ylennys ei osunut kohdalleni, koska olin käsittänyt uuden toimen vaatimukset väärin. Tai ehkä ideani olivat vain tosi huonoja ja ne vaiettiin syystä kuoliaaksi. Tällaiset pienet merkit kuitenkin jäävät takaraivoon.  Seuraavan kerran kun saisi puheenvuoron, ei sitä ehkä halua käyttää. Työympäristössä tämä aiheuttaa varuillaan oloa, jolloin kaikki uhkarefleksit ovat pinnalla.

Toisen vaivaamaan jääneen keskustelun kävin kersojen kanssa tilasta. Molemmat tytöt tykkäävät pelata futista viereisellä niityllä. Kun kysyin, miksi he eivät ikinä pelaa futista välitunnilla, vastaus oli, että pallo on aina pojilla. Koulun pallo ja kenttä kuuluvat pojille ja poikien peliä ei saa mennä häiritsemään. Jäin itsekseni puhisemaan, että nainen tarvitsee rahaa ja oman huoneen, sanoi jo Virginia Woolf, ja ilmeisesti myös oman jalkapallokentän.

Turunen kirjoittaa blogitekstissään hyvin myös taiteen tekemisestä. Olen paljon miettinyt sitä, miksi oman romaanin kirjoittaminen tuntui niin valtavalta, vaikka isossa mittakaavassa kyse on vain yhdestä tarinasta, jota ei enää parin vuoden päästä muista kukaan. Aina välillä kun poden maailmantuskaa ja haluan akuutisti johonkin ihmisoikeusjärjestöön töihin, haen lohtua siitä, että myös taide on tapa pysäyttää ja ajatteluttaa ihmisiä, vaikuttaa maailmaan ja jättää jälki.

Mutta kuten Turunenkin toteaa, lopputuloksen lisäksi myös taiteen tekeminen on tärkeää. Tekeminen ei ole mahdollista, jos ei osaa vaatia itseltään eikä keneltäkään muultakaan mitään. On raivattava tilaa ja hyväksyttävä, että vastaanotto voi olla mitä vain. Ja silti tehdä.

Ps. Jos olette nähneet tämän näytelmän niin kertokaapa, kuka mielestänne on Tommi Korpelan esittämän naishahmo, joka antaa päähenkilölle Medusan peruukin?

Olisipa sellainen koulu, josta ei tekisi mieli lintsata

Luin tänä aamuna jutun yhdeksäsluokkalaisesta Henkasta, jonka luvattomat poissaolotunnit koulusta eivät mahdu enää Wilmaan. Koulunkäynti oli muuttunut tervanjuonniksi yläasteella ja yhdeksännellä luokalla tilanne oli räjähtänyt käsiin. Henkka kertoo jutussa, että hän jäi mieluummin nukkumaan tai pelaamaan, sillä koulu ei ole aikoihin ollut kivaa. Vanhemmat olivat tilanteessa voimattomia.

Tämä on jostain syystä asia, jota välillä mietin: miten pitkään tätä hymytyttöpatsaiden keräilyä jatkuu? Se nimittäin voi hyvinkin loppua. Olisi hirveän helppoa haukkua Henkkaa luuseriksi ja hänen vanhempiaan vässyköiksi, mutta silloin lakaistaan niin ongelmat kuin ratkaisutkin maton alle.

Juttua varten haastateltu rehtori nimesi lintsaamisen syiksi rajattomuutta, vanhemmuuden puutetta, päihteiden väärinkäyttöä, mielenterveysongelmia, peliriippuvuutta ja sosiaalisten taitojen heikkoutta. Varmasti näin. Mutta eivätkö nuo ole oireita jostain muusta, joka vain ilmenee lintsaamisen kautta? Hyvin nopealla analyysilla iso ongelma on lapsiperheköyhyys, joka aiheuttaa syrjäytymistä, ulkopuolisuutta ja harrastuksettomuutta, mutta kuten jutussa todetaan, lintsareita on myös niissä lapsissa, joiden perheillä ei ole mitään näkyviä ongelmia.

Motivaatiotutkijoiden mukaan koulunkäyntiä vältteleville on kertynyt paljon huonoja kokemuksia koulusta kuten kiusaamista. Tämä lienee aika itsestäänselvää. Ihminen ei mielellään mene paikkaan, jonka hän kokee epämiellyttäväksi ja turvattomaksi. Lintsaaminen itsessään on tapa välttää pelkoa ja muita negatiivisia tunteita, siksi lintsareita on myös aikuisissa, tietenkin.

Oli aika kun en halunnut mennä töihin, sillä yt-ilmapiiri oli ahdistava.
Oli aika kun en halunnut mennä kotiin, sillä siellä odotti uusi työvuoro.
Ja oli todellakin aika, kun en halunnut mennä kouluun sosiaalisten pelien takia, joita en ole koskaan oikein jaksanut työelämässäkään.

En itse koskaan uskaltanut jättää menemättä, mutta joku toinen uskaltaa. Menin töihin ja yritin olla mahdollisimman näkymätön. Kärvistelin ja siedin yläastetta kunnes viimein lukio tarjosi uuden raikkaamman ilmapiirin. Vältän edelleen verotoimiston kirjeiden avaamista viimeiseen asti.

Minusta näyttää siltä, että varsinkin yläasteen koulunkäynnin mielekkyys pitäisi ottaa vakavasti ja selvittää paljon laajemmassa mittakaavassa oppilaiden kanssa, millaisia juurisyitä lintsaamiselle löytyy ja toisaalta, mikä koulussa motivoi. Motivaation pitäisi nimittäin aina löytyä tekemisestä itsestään, jolloin palkitsevuus ei ole riippuvainen ulkopuolisesta lahjonnasta. 

Teini-ikä on muutenkin hormonimyllerrysten aikaa. Jo pelkkä unirytmin muutos voi saada koulunkäynnin tuntumaan vastenmieliseltä, jopa mahdottomalta. Tähän ongelmaan on onneksi havahduttu.

Mutta yksi, mitä jutussa ei juurikaan käsitellä, on kysymys tulevaisuudesta – miksi koulua ylipäätään käydään. Ilmastolakot ovat yksi merkki siitä, että nuoret miettivät paljonkin sitä, miltä heidän elämänsä jatkossa näyttää. Henkan näkymät viiden vuoden päähän ovat jäsentymättä.

– Jossain töissä. Ei siinä oikein muuta. Jossain töissä, mistä saisin rahaa ja pystyisin elättämään itseni.

Mielestäni tämä on olennaista. Teini-ikäinen ymmärtää turhautua. Yksi raivoaa, toinen lannistuu.

Miksi Henkka haluaisi opiskella, kun se ei ole tae mistään? Miksi hän tavoittelisi aikuisuuden normia, oravanpyörää, joka ei tunnu tuovan onnea saati täyttymystä kenellekään. Merkitystä tunnutaan hakevan vain nousujohteisesta palkkakehityksestä, mutta rahan määrä on huono tavoite: se on jatkuvasti liikkuva maali eikä tyytyväisyyden raja tule ikinä vastaan.

Unelmaduunipuhe on verrattain uutta, vaikka se ilmiönä on ikivanha. Ihan samaa työn merkitystä mietti myös Michelle Obama kirjassaan. Hän suoritti säntillisesti tutkinnot ja pääsi juristiksi hyville liksoille, mutta havaitsi kolmekymppisenä, ettei tässä ole mitään järkeä. Hänkin halusi tehdä jotain, joka tuntuisi palkkapussin sijaan sydämessä.

Ehkä Henkkakin haluaisi vain tietää, millainen on se kiinnostava aikuinen elämä, jossa on jotain muuta tavoittelemisen arvoista kuin jatkuvasti nouseva kuukausipalkka. Pallo on nähdäkseni meillä aikuisilla.