- Laittaisitko taas jotain muutakin päälle kuin pikkarit?
- Puhu vähemmän, syö enemmän.
- Mihin laitoit repun?
- Ei renkaisiin, ei piirtämään, ei teeveetä päälle.
- Miten pitkään siinä hampaiden pesussa oikein kestää?
- Missä sun turkoosi lippis on? Missä kaikki lippikset on?
Tässä muutama suustani päässyt lause tältä aamulta.
Alkaa pikkuhiljaa iskeä tuttu tunne: epätoivo. Snadilla alkaa koulu muutaman kuukauden päästä, mutta olemme taitojen suhteen käytännössä samassa tilanteessa kuin viime syksynä. Tarvitaan ihan huikea metamorfoosi, että tämä individualisti saadaan ikinä koulukuosiin. Ainoat asiat, mihin Snadi tuntuu keskittyvän täysillä, ovat jäätelön anelu, jäätelön syönti ja Anatuden biisit.
Sain vertaistukea päiväkodin eteisessä, kun pyöräilykypäräänsä riisuva ikätoveri onnistui tyhjentämään vesipullonsa suoraan kaverin kumisaappaaseen. En ole ainoa, jolla on sähläävä, aivan liian oma-aloitteinen ja keskittymisrajoitteinen iso pieni, joiden päästäminen itsekseen koulutielle ei vaikuta vastuullisen vanhemman ratkaisulta. On muitakin, joille enemmän sattuu kuin tapahtuu.
Ja rehellisyyden nimissä, onhan sitä edistystäkin havaittavissa. Pöytätavat ovat edelleen mitä ovat, mutta syöminen sujuu oikein motivoituna nopeasti. Omien leggingsien ja hiusten saksiminen on loppunut. Tavaroiden jemmaaminen on loppunut sen jälkeen kun hatchimalsit katosivat lopullisesti. Ulvonnassakin on havaittavissa pientä taukoa. Voi toki olla, että nyt vain vedetään vain happea syksyä varten.
Yritän myös uskoa eskariopea, joka vakuuttaa, että tämä on ihan normaalia, kaikki järjestyy kunhan vain jaksamme olla kannustavia ja piilottaa "Tästä ei tule mitään"-ilmeet. Koska kyllähän siitä jotain tulee, hiljalleen.
On ihan selvää, että ekaluokkalaiselta kamat unohtuvat. Läksyt unohtuvat. Syöminen unohtuu. Reppu unohtuu. Ipana itse unohtuu jonnekin. Ekaluokkalaiselle riittää kuitenkin sama kuin kaikille muillekin: tee niin hyvin kuin osaat. Joillain on nelikymppisenäkin haasteita katsoa kalenteriaan riittävän usein.
Koska minun on kuitenkin täysin mahdotonta olla tekemättä mitään ja odottaa ihmettä tapahtuvaksi, päätin, että koulujen loppuessa järkkäämme kersojen kanssa kunnon siirtymäriitin: pidämme juhlat.
Laitamme ykköset päälle, kutsumme vieraita, tilaan Skidiltä saksofonimusiikkia ja Vaarilta puheen. Teemme hitonmoisen numeron tämän aikakauden loppumisesta, ilon kautta. Valmistaudumme muutosten elokuuhun, käymme kasin (saatanan) aamuja, liikkapussin pakkaamista ja vanhempainiltoja päin rohkeina ja ennakkoluulottomina. Päästämme irti päiväkodin hellästä huomasta, pastillit loppu -lapuista ja aloitamme ankaran nimikoinnin. Toivomme opettajalta lempeyttä muistirajoitteitani kohtaan sekä kirjabisnekselle kukoistusta, jotta on varaa ostaa tuplamäärä sormikkaita ja ulkohousuja kylvettäväksi ympäri tienoota.
Niin joo. Se taidankin olla minä, joka ei ole vielä koulukypsä. Hitto. Yritän olla itkemättä vuolaasti ja irrottaa eskariopen jalasta, kun päiväkoti menee kesäksi kiinni eikä aukea meille enää ikinä.
Korjaus: yritän olla itkemättä vuolaasti jo nyt.
Ps. Muistakaa tilata Pikkiksen seikkailut lahjaksi ja kannustukseksi kaikille eskarinsa päättäville! Ja / tai itsellenne. Toukokuussa on hyvä tarjous kahdelle kirjalle!
