Kuukausi yrittäjänä - mitä tapahtui?

Näin työn juhlan päivänä on hyvä kilistellä myös ensimmäiselle kuukaudelle täyspäiväisenä yrittäjänä.

Miten se on sitten mennyt?

Kiitos kysymästä, yllättävän hyvin! Kalenterini täyttyy kaikenlaisesta uudesta ja tulossa mm. podcast-hommia! Kirjoja menee kaupaksi edelleen, romaani edistyy ja koen, että saan asioita aikaiseksi.

Tämä näkyy tietysti myös yleisessä ilmapiirissä. Olen ollut hiton hyvällä tuulella koko huhtikuun. Jopa siinä määrin, että Koti-insinööriä on alkanut riepoa tämä uusi energisyyteni. Toki kassavirtaa on vasta puolet siitä, mitä tarvitaan järkevään toimeentuloon, mutta kyllä se syksyllä jo nousee. Olin varautunut siihen jo etukäteen.

Tärkeintä ehkä on, että kaikki pelkoni ovat osoittautuneet turhiksi.

Pelkäsin eniten, että en saa mitään aikaiseksi. Että inspiraationi katoaa, kirjanpitäjäni ottaa hatkat ja joudun joko vankilaan tai protestilistalle, kukaan ei osta enää yhtä ainutta mörököllikirjaa ja päädyn selaamaan paniikissa työpaikkailmoituksia.

Juuri nyt en oikein ymmärrä, miten ihmeessä olin noin ajatellut. Pessimisti ei pety ja itku pitkästä ilosta? Samalla oli kertakaikkisen mahdotonta ajatella, että asiat voisivatkin sujua ihan hyvin. Voi tietysti olla, että olen näin hyvillä mielin juuri siksi, että en uskaltanut odottaa mitään. Epäilykset ovat tietenkin takaraivossa tallella, mutta aika haalistuneina. Minä hallitsen niitä, ne eivät minua.

Kaikki tietenkin kysyvät, että miten uskalsit. Vapauttava ajatus oli miettiä, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? En keksinyt mitään. Verottajalta saa asiakaspalvelua eikä heidän pääasiallinen tavoitteensa ole laittaa ihmisiä vankilaan. Ja jos tästä ei tulekaan mitään, pääsen kyllä takaisin työelämään.

Eikä siinä ole edes mitään noloa. Tämä kortti oli katsottava nyt. Minulla on ihan vakuuttava duunihistoria ja verkostoni ovat erinomaiset. Ei tarvitse edes tarrautua ensimmäiseen paikkaan, joka eteen tulee.

Huomenna taas postitusta, laskutusta, uuden romaanin synopsiksen muotoilua ja puhelu kirjanpitäjälle. Pelotonta toukokuuta kaikille!

Ps. Muistakaa veroilmoitukset!

Mon dieu, miten saadaan intohimoinen parisuhde?

Haluatko tietää, millainen on ranskalainen parisuhde? Bloggaajakollega Helena Liikanen-Renger kirjoitti siitä kirjan! Siis siitä intohimoa sykkivästä liitosta, jossa vannotaan ikuista rakkautta kuohuviinin äärellä, uulalaa, eikä todellakaan puhuta metatyöstä. No, Helena kyllä myöntää heti alkuun, että 67 miljoonan ihmisen maassa on tietenkin kaikenlaisia parisuhteita, mutta hän lähti etsimään ranskalaisen parisuhteen aineksia omien kokemustensa ja ranskalaispariskuntien tarinoiden kautta.

Parisuhdeasiathan nyt aina kiinnostavat, joten tartuin kirjaan heti.

Kirja alkaa ihanalla lauseella, joka tiivistää sen suurimman eron: pariskunta on planeetta, jota lapset kiertävät kun kuut. Niinpä! Parisuhteessa pitää viettää aikaa kahden myös silloin kun perheeseen kuuluu lapsia. Suomessa on tapana ajatella, että lapset tulevat aina ensin, ja vasta niistä ruuhkavuosien rippeistä saa yrittää kaapia kasaan aikaa sille, jonka kanssa ne lapset halusi maailmaan saada. On ihan selvää, että intohimo jää tuossa asetelmassa vähän taka-alalle.

Mutta onko se luonnonlaki? Mitä voisimme oppia intohimoisilta ranskalaisilta, joille rakkauden vuorosanat opetetaan jo lapsesta? Voiko intohimoa pitää yllä, jopa priorisoida?

Olisin Ranskassa sinkku. En ole kovin väreilevä ihminen. Olen aivan liian lihava (enkä polta tupakkaa laihtuakseni), analyyttinen ja epänaisellinen ranskalaiseen parisuhteeseen, joka pyörii estetiikan, draaman ja intohimon ympärillä. Lisäksi käytän kirjan ohjeiden vastaisesti leggingsejä eikä tukkani ole koskaan huolettomasti chic-nutturalla, sattuneesta syystä.

Ranskalainen parisuhde vaikuttaakin suomalaiseen silmääni liian näytellyltä, mutta kyllä siitä olisi löydettävissä se keskipaahtoinenkin versio.

En usko näyttelemiseen vaan aitouteen, mutta aitoudenkin voi käsittää väärin. Aitous ei tarkoita sitä, että itsestään pitäisi edes puolisolle esittää täysin sensuroimaton versio. Ei käytöstapoja voi unohtaa ja keskittyä raivorehellisesti olemaan täysin oma itsensä, sanomaan kaiken mitä sylki suuhun tuo. Haavoittuvainen ja tarvitseva sen sijaan saa olla, myös miehenä.

Minun pitäisikin muistaa useammin olevani treffeillä, ei vain sen kaksi kertaa vuodessa.

Kirjassa kerrotaan ranskalaisesta psykiatrista Frédéric Fanget'sta, joka jakaa parisuhteet neljään kategoriaan:

a) itsenäiset suhteet, joissa molemmilla on vahva autonomia,
b) fuusioitunut parisuhde, jossa puolisot ovat sulautuneet yhteen,
c) tuhoisat suhteet ja
d) suhteet, jotka noudattavat kaavaa 1+1=3.

Voisin kuvitella että Suomessa a-tyyppi on hyvin yleinen, mutta tuo viimeinen on kiinnostava. Siinä kaksi ihmistä näkee oman keskinäisen suhteensa kolmantena "henkilönä". Tästä voi jatkaa aika haastavaan ajatusleikkiin: millainen tyyppi parisuhteenne on?

Tuleeko se perässä, onko sillä nälkä, sanooko kukaan sille koskaan mitään? Vai seisooko se yksin eteisessä pohtimassa, mitä sen pitäisi tehdä. Silloin kun parisuhdetta ajatellaan kolmantena henkilönä tulee väkisinkin myös miettineeksi, mitä se toinen siihen henkilöön antaa ja millaisena hän sen kokee.

Parisuhteen tärkein elin ovat aivot ja ne tarvitsevat huomiota. Parisuhteen eteen pitää tehdä tekoja, läsnäolo ei riitä. Yksi tapa huomioida parisuhdetta on harjoittaa arkiromantiikkaa, vahvistaa syitä olla yhdessä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ei siihen välttämättä tarvita niitä ranskalaisten rakastamia kukkia. Ja jos minä odottelisin kotona pitsialusvaatteissa karhuntaljan päällä, Koti-insinööri soittaisi valkotakkiset. Minä ostan mieluummin kaupasta tarvikkeet savumuikkuiltapalaleipiin.

Kokonaan toinen juttu on, miten sen eteisessä seisovan parisuhteen tilanne korjataan.

Korjaamisessa eivät ranskalaisetkaan loista. Vaikka parisuhdetta pidetään keskiössä, se ei tarkoita ikuista rakkautta. Ranskalaiset eroavat hyvin herkästi (ihan ilman kammoamiaan kotityöexceleitä) ja ulkopuoliset suhteet ovat aika tavanomaisia. Ja vaikka ihanteita on, lapsiperhearki saa kiinni myös Pariisissa. Kirjassa esitelty pariisilaismutsi tuntui olevan aika uupunut ja sitä parisuhdeaikaa heillä ei vaikuttanut olevan koskaan. Taikasauvaa ei ole kellään.

Vaikka parisuhteen konventiot ovat Suomessa hyvin erilaiset, olen ollut huomaavinani, että parisuhdekäsitys on ehkä hieman ranskalaistumassa.

Ensinnäkin perheelliset pariskunnat ovat alkaneet ottaa pieniä irtiottoja arjesta, käyvät treffeillä eivätkä anna lasten keskeyttää ihan joka ikistä puheenvuoroa. Tässä auttaa myös isäkulttuurin vahvistuminen: kun mieskuva laajenee, hyvinvointi lisääntyy. Romantiikka on sallittua taviksille eikä vain lipeville helppoheikeille.

Toiseksi lasten antaminen muiden hoidettavaksi alkaa normalisoitua: hoitoverkostoon liitetään nykyään niin sukulaisia, ystäviä, kummeja kuin ammattihoitajiakin. Kyseessä on iso muutos näin äitikeskeisessä maassa. Saamme todennäköisesti vielä odotella sitä aikaa kun Muumimaailmassa olisi viihtyisä aikuisparkki, jossa tarjoillaan oliiveja ja martineja sillä välin, kun lapset juoksevat Haisulin johdolla tutustumassa saareen, mutta ehkä se jo siintää horisontissa.

Lopuksi väitän, että ranskalaiset voisivat ottaa intohimon värisyttämään arkeensa myös hieman skandinaavista järkeä mukaan ja lopettaa tunnekuohuissa eroamisen. Siinä vaiheessa kun puoliso ei enää kiinnosta, kannattaa kokeilla jotain uutta, enkä nyt viittaa syrjähyppyyn. Voi vaikkapa lähteä kavereiden kanssa viinille puimaan, onko se oma tilanne sittenkään täysin ainutlaatuinen ja miettiä miten suhdetta voisi parantaa. Tai sitten voi tehdä vaikka metatyön näkyväksi parin aperon ääressä. Jääpähän aikaa sille romantiikallekin.