Mitä Donnerista pitäisi ajatella?

Onkohan vielä joku, joka tätä Jörn Donnerin haastattelua ei olisi lukenut? Tapa, jolla hän puhui lapsistaan oli todella karu, mikä herätti tietysti huomiota. Donner ei tullut toimeen eksänsä kanssa, joten välit katkesivat myös lapsiin, ja sitten oli pari vahinkoa, joihin hän ei pitänyt mitään yhteyttä. Toinen lapsista kuoli kolmekymppisenä, isä ei mennyt hautajaisiin. Donner opettelikin isäksi vasta viisikymppisenä.

Tällainen haastattelu jättää normaalilla tunne-elämällä varustetun ihmisen haukkomaan ilmaa. Donner puhuu inhorealistisen suoraan asiasta, jota yleensä kadutaan tai vähintäänkin teeskennellään, että ollaan pahoillaan.

Ainoa tapa ymmärtää tuota puhetta on laittaa se konteksiin.

Donner on syntynyt 30-luvulla, kyseessä on siis melkein ysikymppinen ukko. Hänen puutteensa vanhempana ovat tietenkin hänen lastensa tragedia, mutta ei Donner ole aikalaistensa keskuudessa mikään erityinen friikki. Hän vain antoi kasvot sellaiselle täysin välinpitämättömälle isyydelle, jota on aina ollut olemassa. Lisäksi hänen oma isänsä kuoli kun hän oli kaksi. Ehkä sekin selittää jotain.

Surullista se silti on, monella tasolla.

Väestöliiton jutussa isyyden historiasta todetaan, että isäkeskustelu on nuorta. Vanhemmuus otetaan nykyään paljon vakavammin eikä sitä nähdä enää äidin omana velvollisuutena. Yhtä lailla isyyden arvostus on lisääntynyt valtavasti, kun isän rooli on monipuolistunut ja tieto läsnäolevan isän merkityksestä on kasvanut. Yhtä lailla tiedetään, miten vahingollista on lasten vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta riitaisissa eroissa.

Olen tyytyväinen siitä, että tällainen käytös hätkähdyttää. Lapsista kuuluu julkisesti puhua sivistyneesti, vaikka olisi kuinka radikaali kulttuuri-ikoni ja boheemi toisinajattelija, jonka tavaramerkkiin kuuluu olla mahdollisimman röyhkeä. Välinpitämättömyydestä on tullut todella epämuodikasta.

Onko pakko olla intohimoihminen?

Olemme Snadin kanssa lukeneet ahkerasti Iltasatuja kapinallisille tytöille. Kirjassa on valtavan hienoja tarinoita naisista, jotka ovat selvittäneet esteitä, muuttaneet maailmaa ja tehneet, mitä ovat halunneet.

Snadi tuntui kuitenkin eräänä iltana olevan hieman huolestunut ja kysyi, että mitäs, kun hän ei yhtään tiedä, mitä haluaisi isona tehdä. Kirjassa kun melkein kaikki tytöt olivat jo pienestä pitäen halunneet palavasti tehdä jotain.

Yritin lohduttaa, että enhän minäkään tiedä, ja olen jo ihan aikuinen. Ei auttanut. Ongelma olikin enemmän se, että hänellä oli jo tässä vaiheessa elämäänsä ainakin kolme ammattilinjaa, jotka kiinnostelivat (lääkäri-sirkustaitelija-laulaja) tasapuolisesti, eikä niistä voinut valita vain yhtä.

Ymmärsin täydellisesti, mistä Snadin hämmennys lähti. Minäkin olen ihminen, jota kiinnostaa kaikki, mutta parhaat tarinat tulevat intohimoihmisistä.

Mietin tätä eilen lauantaijumpassani, kun taas tunsin kateutta niitä kohtaan, jotka rakastavat urheilua. Sellaisiin kuin Koti-insinööri. Ihmisiin, jotka selvästi tuntevat jotain vastustamatonta vetoa jäätreeneihin, juoksuradalle, joogasalille tai cross-fittiin tai voisivat käydä tanssitunnilla joka päivä.

Kun minä raahaudun salille tai jumppaan, se on todella raahautumista, sellaista Close your eyes and think of England -urheilua. Kyllästyttää hieman etukäteen, mutta menen koska pitää mennä. Päällimmäinen tunne liittyy velvollisuuden suorittamiseen: tämä on tehtävä, koska aineenvaihdunta ja lihaskunto. Ei siksi, että joku vastustamaton himo vetäisi minua trimmitunnille.

Se yleisin väite on, että en vain ole löytänyt sitä omaa lajiani. Voi olla. Mutta tulin jo joku aika siihen tulokseen, että se mieleisin laji ei ole liikunta ollenkaan. Ja olen todellakin kokeillut kaikenlaista.

En ole koskaan ollut mikään suurten tunteiden intohimoihminen. En ylipäätään hurahda asioihin kovin helposti tai palavasti. Eikä se ole mikään valinta, vaan persoonallisuuden piirre. En ole koskaan kiljunut yhdenkään poikabändin keikalla vaan ulkoiluttanut mieluummin naapurin koiria. Viini on hyvää ja kofeiini toimii, mutta voin elää ilmankin. Tästä samasta syystä en pakahtunut synnytyslaitoksellakaan onnesta.

Tarvitsenko jotain lääkitystä tai terapiaa?

En! Tarvitsen breikin tästä onnikeskeisyydestä.

Vaikka some on täynnä sankaritarinoita tinkimättömistä ihmisistä, jotka heräävät viideltä voidakseen toteuttaa kutsumustaan, ja ajatelmia siitä, että onni ilmestyy vain sille, joka tinkimättömästi hakeutuu jotain maalia kohti, niin ei ole pakko.

Voi ihan hyvin ajelehtia ja antaa tuulen kuljettaa, tarttua kiinnostavaan tilaisuuteen, jos sellainen tulee vastaan. Päästää irti jos se ei ollutkaan kauhean kiinnostavaa ja tehdä joskus asioita vain siksi, että niitä kannattaa tehdä. Kokeilla kaikenlaista, huomata erehtyneensä ja unohtaa se. Voi tehdä montaa työtä ja välillä sekoittaa ne harrastusten kanssa, voi unohtaa missiohankkeet ja ylläpitää pieniä unelmia. Kuten miettiä, milloin voisi taas syödä lettuja metsäretkellä ja kuinka monta yötä on lomaan. Eikä siitä tarvitse potea huonoa omaatuntoa.

Kukin tyylillään. Voin siis olla se, joka joustaa omista aikatauluistaan niin, että ne intohimoihmiset pääsevät sinne puolimaratonilleen. Kunhan pääsen pian laskiaispullalle.