Entäs jos se ei tulekaan kuntoon?

Sain viikko nostettua vasemmalla kädellä täyden kahvikupin pöydältä ensimmäistä kertaa kesäkuun jälkeen. Tätä ennen se ei ollut onnistunut.

Kun lensin kesällä rähmälleni fillarin selästä ja etusormi murtui, monet totesivat että eipä siinä, pikkujuttu, paranee pian. Ja onneksi oli vasen käsi niin ei kauheasti haittaa.

Mutta kun sormi oli lastassa, turvonnut muodottomaksi ja normaalissa lapsiperhe-elämässä sitä oli mahdoton varoa, huomasin, että ei se mennytkään ihan niin. Oli paljon asioita, joista ei tullut mitään.

Hiusten pesu.
Purkkien ja tölkkien avaaminen.
Pyykkien räpsäyttäminen ja narulle ripustaminen.
Napit, vetoketjut ja nepparit.
Kaikki lukot, joita pitää kääntää toisella kädellä ja painaa kahvaa toisella.
Naulaaminen.
Konttaaminen.
Käsijarrujen käyttö.
Rätin kuivaksi vääntäminen.
Hammaslangan käyttö.
Solmujen avaaminen.
Turvavyön laittaminen.
Pyöräilykypärän lukon avaaminen. Ja niin edelleen.

Lisäksi jouduin opettelemaan kymmensormijärjestelmän uudelleen, ilman vasenta etusormea.

Enpä ollut ikinä tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että on aivan valtavasti asioita, joihin tarvitsee kahta kättä ja hienomotoriikkaa. Ei ihmistä turhaan ole kädelliseksi luokiteltu.

Ja sitten on vielä se ikävä puoli, ettei se ole edelleenkään kunnossa. Tuntuu, että paraneminen on pysähtynyt: kuukauteen tuntunut tapahtuvan mitään kehitystä, vaikka tapaturmasta on kohta puoli vuotta. Sormi on edelleen vähän erikoisen muotoinen ja jäykkä kuin mikä, vähän naksuva.

Kyseessä on tietenkin vain pieni mutta ärsyttävä vaiva. Olen aina ollut perheen purkkivastaava, sillä sain minkä tahansa kannen auki. En saa enää. Lasten kanssa painiessa sormea pitää koko ajan varoa. En voi vetää pulkkaa kuin toisella kädellä.

Olisihan siinä voinut käydä pahemminkin. Pitäisi olla tyytyväinen etten lyönyt päätäni, murtanut lonkkaa tai loukannut selkääni. Eniten vaivaa ajatus siitä, ettei se ehkä ikinä korjaannu entiselleen. Tämä vamma sai miettimään asiaa, jolle en ole kovin montaa ajatusta uhrannut: vanhenemista, väistämätöntä muutosta, joka kropassa tapahtuu.

Kun taannoin mursin varpaani, huomasin, että julkisia tiloja ja infraa suunnitellaan terveille ja nopeille, kepeillä ei pääse liukkaassa loskassa eteenpäin, liikennevalot vaihtuvat liian nopeasti ja ruokakaupassa ostoskärryt ja kepit olivat mahdoton yhdistelmä. Minulla on jo monitehot, nastalenkkarit ja toppahousut, mutta en ennen ole ollut vaikeuksissa lounasruokatarjottimen kanssa, jos järkevää laskutilaa ei ole. Ja on naurettavaa, miten paljon se turhauttaa.

Käyttäkää siis rohkeasti heijastinta, kypärää, liukuestesukkia ja kaiteita. Vain kolmevuotias voi pyllähtää suorilta ilman keskivaikeita vammoja.

Johtamisoppeja kersojen kanssa - ja elämässä yleensä

Jaan vielä yhden opin johtamiskurssilta, johon osallistuin syyskuussa. Olen nimittäin kuukauden päivät soveltanut oppejani kersoihin. Ja yllättävän hyvällä menestyksellä!*

Paitsi siihen aktiiviseen kuuntelemiseen, perehdyimme kurssilla myös SCARF-malliin, joka konkretisoi aivojen sosiaalista toimintaa ohjaavaa viittä perustarvetta. Kun nämä tarpeet ovat kunnossa, olemme rentoja ja yhteistyökykyisiä, mutta jos aivot tulkitsevat, että nämä tarpeet ovat uhattuina, iskee pelko. Ja kaikkihan me tiedämme, että pelko johtaa pimeälle puolelle.

Perustarpeet ja niihin kohdistuvat uhkakuvat ovat tiivistetysti seuraavat:

• Status (asema): ryhmän arvostuksen menettäminen, 
• Certainty (ennustettavuus): turvallisuuden ja ennakoitavuuden puuttuminen,
• Autonomy (itsenäisyys): valinnan vapauden rajoittaminen,
• Relatedness (yhteenkuuluvuus): yhteenkuuluvuuden puuttuminen tai ryhmän ulkopuolelle jääminen ja 
• Fairness (oikeudenmukaisuus): tasa-arvon puute, epäreilu kohtelu. 

Näiden tarpeiden huomioimatta jättäminen, tai hyökkäys niitä kohtaan, saa siis aikaan alkukantaisia puolustusreaktioita, kuten rähinää, jäätymistä tai vetäytymistä joukosta. Paineeton tilanne taas ruokkii luovuutta ja ongelmanratkaisu- sekä mukautumiskykyä.

Kurssilla tätä käsiteltiin työyhteisön näkökulmasta, mutta jäin itse pohdiskelemaan, mitä tämä lasten kannalta tarkoittaa.

Uhmavaihe on aina mielipuolinen kokemus, mutta eteisen lattialle kiteytyviä konflikteja voi tarkastella myös SCARF-lasien kautta. Lapsi on keskenkasvuinen ihminen, joka kokee stressiä ja näyttää sen omalla tavallaan. Lapsen temperamentista riippuu eskaloituvatko tilanteet helposti ja/tai onko joku noista perustarpeista korostunut. 

Joskus reaktioita voi olla vaikea laittaa laatikoihin, mutta seuraavanlaiset (täysin esimerkinomaiset ja fiktiiviset) reaktiot voivat kieliä siitä, että nyt on osunut SCARF-tuulettimeen:

S - Mä en osaa tehdä näitä legoja, olen ihan tyhmä!

C - En halua lähteä kotiin / nukkumaan / päiväkotiin / syömään / puistoon / kauppaan jne...

A - Minä pesen hampaat itse!!!!!!

R - Te ette rakasta mua, mä karkaan kotoa enkä tule enää ikinä takaisin!

F - Miks toi saa ja mä en! Eppää!

Tällaisessa tilanteessa voi nopsaan kelata, onko tämä nyt uhkakäyttäytymistä. Voiko koettua uhkaa hälventää ja vastata niin, että tämä perustarve tulee huomioiduksi. Eli jotenkin että:

S - Olet tosi sinnikäs, kyllä sä opit, muistatko miten hyvin sä opit pyöräilemäänkin?

C - Kävelevä aikataulukirja: Aamulla mennään puistoon, sitten syödään ja sen jälkeen voidaan katsoa leffaa. 

A - Arvaapa mikä aika nyt on! Saat päättää, haluatko harjata itse ensimmäisen vai viimeisen kierroksen.

R - Toivottavasti et karkaa mihinkään. Meille tulee kauhea ikävä sua ja sit me tullaan etsimään sut.

F - Mä yritin olla tasapuolinen. Miksi tää oli susta epäreilua?

Olennaista mulle oli tajuta, milloin viljelen uhkia ihan vahingossa eli unohdan ennakoida ja annan palautetta liian suoraan. Yhtä lailla valaisevaa oli tajuta, miksi aikuisen puhuminen omasta kuolemastaan oli lapsena ahdistavaa (jatkuvuusuhka). 

Mikä parasta, samojen lasien läpi voi tarkastella omaa elämäänsä muutenkin, parisuhteesta henkilökohtaisiin kriiseihin. 

Tajusin, että lapsiperheellistyminen oli minulle kaikkiin tarpeisiin kohdistuva SCARF-hyökkäys: menetin statukseni löytämättä uutta, en nähnyt tuntiakaan eteenpäin mitä tuleman piti, elämääni tuli valtava määrä erilaisia kieltoja, sääntöjä ja kompromisseja, lakkasin kuulumasta tuttuun työyhteisöön ja kaikesta tästä oli palkintona ruumiillista kremppaa ja paskat yöt. Ja sitten kaikki vielä horisivat jostain elämän parhaasta ajasta. Tästä näkökulmasta ei ollut ihme, että olin kriisissä.

Ja samalla tavalla, joku toinen saa lapsen myötä nämä kaikki: roolin äitinä, jatkuvuuden tunteen, itsenäisyyttä ja hallinnan tunnetta, yhteenkuuluvuutta ja juuri sen minkä oli aina halunnut. Ei ihme, että vanhemmuuskokemuksia on välillä vähän hankala ymmärtää.

Miltä kuulostaa? Löydättekö yhtymäkohtia omaan elämäänne? Keksittekö heti jonkun asian, josta itse, lapsi tai kumppani triggeröidytte? Olisi kiva kuulla!

*Disclaimerina, että tämä on taas jälleen kerran omaan kokemukseeni perustuvaa pohdintaa eikä minkään asiantuntijatahon sertifioimaa tiedettä, joten ei panttia, ei palautusta, kaikki voi silti mennä päin persettä.