Väkivaltaiset äidit katsovat kissavideoita

Tämä Helsingin kaupungin yliampuva kampanja on ollut somepuheenaiheena tänään. Hesarin ilmoituksessa nainen (ehkä äiti) istuu pallotuolissa ja selaa pädiä samalla kun pikkulapsi roikkuu kristallikruunussa ja toinen huutaa vieressä. Perheen koira repii tyynyä.

Ilmoituksen linkki kotivakivalta.fi johtaa Helsingin kaupungin Lähisuhdeväkivallan ehkäisy -sivulle, jossa kerrotaan että kaupunki haluaa kiinnittää huomion pieniin lapsiin kohdistuvaan välinpitämättömyyteen kampanjoimalla tänä syksynä teemalla Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa.

Tuota. Yritän ohittaa sen seikan, että sekä videolla että kuvassa esiintyy tietenkin vain nainen eli äiti (isähän ei tällaiseen perhejuttuun liity) ja keskittyä pohtimaan, mitä tällä kampanjalla oikein haetaan.

Kyllä, olen ihan samaa mieltä siitä, että erikokoisten ruutujen tuijottaminen on silmiinpistävä ongelma. Älylaitteiden jatkuva räplääminen on läsnäolon häiriötekijä, oli kyseessä sitten ruokapöytä, leikkipuisto tai sokkotreffit. Mutta jos halutaan viestiä, että ruutuaikaa pitää rajoittaa aikuisenakin, eikö kannattaisi sanoa niin?

Rinnastus väkivaltaan on makaaberi. Välinpitämättömyys ja väkivalta ovat aivan eri asioita, jopa siinä määrin, että toinen on rikollista. Suomessa ihan oikeasti pahoinpidellään lapsia sairaalakuntoon. 

Kaikki ehkä muistavat Erikan. Hän ei kuollut siihen että vanhemmat rämppäsivät puhelinta. Väkivalta on tämän päivän väkivaltaa.

Jos halutaan puhua välinpitämättömyydestä, onko tämä tosiaan se rankin ilmenemismuoto? On nimittäin olemassa myös heitteillepanon rikosnimike. On eri asia katsoa kotona kissavideoita pädiltä selvin päin, kuin lähteä baariin ja jättää lapset pinnasänkyyn.

Sitten ovat nämä muut viestinnälliset nyanssit. Entä jos äiti kuvassa ei hymyilisi? Jos hän tekisi vaikka vakavana töitä tai ruokaa? Tai jos kuvassa olisi se isä? Jos hän istuisi kulahtaneella sohvalla eikä designtuolissa? Entä jos tabletin tilalla olisi käsityöt, kirja tai sanomalehti?

Ja mitähän mahtaa ajatella se vanhempi, joka yrittää löytää kaupungin sivuilta apua väkivaltaisen perheenjäsenen kanssa elämiseen ja päätyy tälle sivulle? Tämä palveluhan on tarkoitettu vain kaikille niille nettiaddiketille naisille, jotka seisoskelevat rannalla chattaamassa samalla kun korppi vie lapsen.

Jo oli. En tiennyt, että yhdellä kampanjalla voi ampua molempiin jalkoihin. Saavutus sekin.

Se tunne kun...

Se tunne kun tarjoilet aamupalalla kasviksia
ja jengi vaan hihittää.

Tänä aamuna kaartaessani päiväkodin pihaan huomasin, että minulla ei ole lasta mukanani. Aivan. Koska hän jäi tosiaan potemaan nuhaa kotiin isänsä kanssa ja minun piti mennä suoraan töihin.

Näitä vaikeasti määriteltäviä tunteita esiintyy aina silloin tällöin. Tässäpä viimeaikaiset TOP 10 kokemukset sarjasta SE TUNNE KUN:

1. ...hammasharjasi on valmiiksi märkä, kun tulet viimeisenä pesemään hampaita.
2. ...toppaat molemmat lapset pulkkamäkeen ja mäki on hiekoitettu.
3. ...oletat virheellisesti, että kaikkien suosikkiruoka pari viikkoa sitten olisi suosikkiruokaa myös tällä viikolla.
4. ...olet ensimmäinen, joka herää ja kello on puoli kymmenen.Ensimmäinen tunne on kiitollisuus ja sitten juoksetkin jo katsoman hengittävätkö ne.
5. ...löydät puhelimestasi kuvia nuorimmaisen sieraimista ja videopuhelun asiakkaallesi etkä oikeastaan enää uskalla avata viestisovellusta. 
6. ...löydät tyynysi alta muovieläimiä ja rullan vessapaperia, ja mietit hetken pitäiskö ne jättää sinne, koska sotket muuten jonkun leikin.
7. ...keittiössä haisee kummalliselle, mutta ennen kuin lähdet viemään biojätteet tarkistat, onko uunipeltilaatikkoon piilotettu voileipä kuten viimeksi.
8. ...lapset ottavat esille joulun ensimmäistä kertaa elokuun puolella. Pääsetteköhän ensi vuonna kesän yli?
9. ...ravintolassa lapsi kertoo, että ei ole kovin nälkäinen. Sitten hän ottaa jälkiruokapöydästä neljä kertaa lisää.
10. ...perheen kuopus kysyy, milloin hänen pitää muuttaa pois kotoa. Selität lempeästi, että hän saa asua kotona isin ja äidin kanssa ihan niin pitkään kuin haluaa. Pätkä toteaa, että hän kyllä muuttaa pois heti kun mahdollista, koska menee ensitöikseen ostamaan BR-lelusta kineettistä hiekkaa.

Mitä isäni opetti minulle

Minulla on isänpäivänä kateellinen olo. 

Somefiidini täyttyy muistoista, tarinoista ja kiitoksista miespuolisille vanhemmille. Monet kirjoittavat siitä, mitä ovat isältään oppineet, millaista tukea ovat häneltä saaneet ja millaisen mallin hän tarjosi.

Minun isäni oli perinteinen, konservatiivisten arvojen mies, jolle syntyi epäperinteinen liberaalien (myös ihan vain vastustuksen vuoksi) arvojen tytär. Vaikea yhtälö 40-luvun ihmiselle.

Isyys oli silloin maailmassa lähinnä vaatimus perheen elättämistä. Tapasimme vanhempieni avioeron jälkeen satunnaisesti. Hän oli niin vähän elämässäni mukana, että suhde jäi pinnalliseksi. Olimme hyviä vain kehittämään riidan sadasosasekunnissa.

Isä opetti minut käyttämään työkaluja. Hänellä oli keskivaikea talonrakennusvimma, joten opin aika varhaisessa vaiheessa käyttämään iskuporakonetta ja remontoimaan kylpyhuoneen. Osaan tehdä ihan pätevän vesieristyksen, käyttää laattaleikkuria ja saumata. Sirkkeli oli ainoa vehje, jota hän ei antanut minun käyttää.

En ole ihan varma, miten olennaisia taitoja nämä nykymaailmassa ovat, mutta muutama poikaystävä on ollut hämmästynyt siitä, että saan taulut seinään ihan itse. Ihmissuhdemielessä olisi ollut järkevämpää, että hän olisi opettanut vaikka pyytämään anteeksi tai harkitsemaan, olisiko maailmassa muitakin sävyjä kuin mustaa ja valkoista.

Ehkä paras oppi, minkä omalta isältäni sain, oli se, että hänen tapansa olla isä ei riitä. Ei riittänyt silloin eikä riitä nykyään. Isän rooli on kasvanut hiljalleen perheen lompakosta, kuskista ja äidin pikku apulaisesta täysivaltaiseksi kasvattajaksi. Minun paras onnistumiseni vanhempana onkin se, että nyt omilla ipanoilla on loistofaija, jota voi muistaa isänpäivänä muutenkin kuin velvollisuudentunnosta. Jos minulle tapahtuisi jotain, lapsilla olisi edelleen yksi täysin oppinut vanhempi.

Vaikka tasa-arvonäkökulmasta työtä on vielä tehtävänä, olen tosi iloinen, että isyys otetaan yhä useammin vakavasti. Ehkä äiditkin voivat jossain vaiheessa lopettaa kumppaniensa kiittämisen siitä, että saavat nukkua tai pääsevät harrastuksiin. Ihan normaalia perhe-elämää se on.

Ihmisten (myös metrinmittaisten) kohtaaminen on taitolaji

Eräänä aamuna, kun olin vienyt Snadin päiväkotiin ja palasin takaisin fillarin luo, näin silmäkulmassani liikettä. Huomasin, että joku vilkuttaa minulle leikkihuoneen ikkunasta. Se ei ollut Snadi, vaan toinen lapsi hänen ryhmästään.

Tunnen Snadin päiväkotiryhmän jo monen vuoden takaa, mutta kyseinen lapsi ei ollut koskaan aikaisemmin noteerannut minua millään tavalla. Nyt aika oli kypsä. Vilkutin takaisin ja hymyilin koko matkan duuniin.

Olen perheeni epäsosiaalisin tyyppi. Molemmat lapset juttelevat vieraiden ihmisten kanssa vuolaasti, esiintyvät mielellään ja ovat halunneet jäädä kaverisynttäreille ilman vanhempia jo kolmevuotiaasta asti. Snadi myös moikkailee sattumanvaraisesti ventovieraita ihmisiä, erityisesti jos heillä on koira. Olen joutunut moneen otteeseen toppuuttelemaan kontaktointia ja yrittänyt kertoa, että aina ei ole oikea hetki ryhtyä juttusille.

Lapsilla onkin ollut opettelemista siinä, että kaikki ikätoverit eivät lähde tuosta noin vain leikkimään, vaan osa on "sanattomia". Koska ihmiset ovat erilaisia.

Valeäiti kirjoitti taannoin siitä, että lapsen ujous on epäonnistunut sosiaalinen tilanne, ei korjattava persoonallisuushäiriö. Olen samaa mieltä. Mutta minun nähdäkseni hitaasti lämpiävien lasten kanssa ei auta kuin aika.

Minulla on kolme periaatetta lasten kohtaamiseen.

1. Annan siimaa. Kaverisynttäreiden ja päiväkotieteisen kautta olen ennen kaikkea oppinut olemaan oma itseni. Minä en voi olla yhtään kiinnostavampi, rohkaisevampi, varovaisempi, lässyttävämpi tai iloisempi. Olen mikä olen enkä esitä temppuja sen enempää aikuisten kuin lasten edessä, olivat nämä sitten ujoja tai ei-ujoja. Se joko kelpaa tai ei kelpaa. Jos on huono aamu (esim. huutolankuttanut puoli tuntia), menossa hyvät leikit tai päänsisäinen radiolähetys käynnissä, ei sitä tervehdystä välttämättä edes huomaa. Turha siitä on kierroksia ottaa.

2. Minun käytökseeni ei vaikuta se, miten joku muu käyttäytyy. Erityisesti tämä pätee, jos vastassa on lapsi. On paha mennä vaatimaan kolmevuotiaalta seurustelutaitoja, mutta minä voin silti tervehtiä kaikkia, jotka katsekontaktin suovat. Niin tässä maailmassa tehdään. Ymmärrän hyvin, jos lapsi katselee mieluummin kengänkärkiään kuin kommentoi vallitsevaa lumitilannetta, olisin itsekin useimmiten mieluummin hiljaa.

3. Lapset eivät ole näkymättömiä. Jos minut huomataan, huomaan takaisin: hymyilen ja vilkutan, kiitän avusta, pyydän anteeksi, kuuntelen ja vastaan. Olen opetellut kaikkien päiväkotiryhmäläisten nimet (ei ole helppoa koska kasvomuistini on sikahuono), koska haluan tietää, keistä meillä kotona puhutaan. Osaan myös tervehtiä heitä nimeltä.

Ja sitten ajan kanssa niitä iloisia kohtaamisia tulee: joku vilkuttaa ikkunasta, joku tervehtii. Joku uskaltaa tulla meille ensimmäistä kertaa leikkimään ja joku kertoo vuolaasti dinosauruksestaan. Joku, joka ei ole uskaltanut edes silmiin katsoa, livauttaa pienen hymyn.

Ihmisten kohtaaminen, sekä yli että alle metrinmittaisten, on taitolaji. Yhtä lailla kun kukaan ei enää syö tuttia ekalla luokalla, kyllä se sosiaalinen silmäkin kehittyy, yksilölliseen tahtiin. Nyt nelikymppisenä voi todeta, että alkaa jo sujua.

Mikä Trumpissa eniten vituttaa?

Tämä jenkkien pressanvaalitulos oli monelle suomalaiselle järkytys, minulle myös. Luotin itsekin amerikkalaisten arvostelukykyyn.


Jos ihmisten ongelmat tuntuvat isoilta, kannattaa muistaa, että elämme avaruudessa lentävällä kivellä.

Olisi ollut mukava havaita, että kiusaaja ei aina voita. En ole mikään Hillary-fani, mutta en voinut uskoa, että maailma olisi menossa suuntaan, jossa enemmistö pitää rasismia, seksismiä ja maskuliinista uhoa hyvänä tapana hoitaa yhteisiä asioita.

Mutta en oikeastaan pelkää Trumpia. Valtionjohdossa on ollut idareita aiemminkin eikä edes Amerikan presidentti voi mielivaltaisesti maata johtaa. Lisäksi poliittisesti Trump saattaa olla tyhjää täynnä. Hän ei ole antanut realiteettien estää kampanjointia, mutta voittopuhe oli jo huomattavasti maltillisempi. 

Eniten näissä vaaleissa vituttaakin sama kuin Brexitissä: demokratian alennustila.

(Toki voi kysyä, millainen demokratia Amerikka edes on. NBR:n mukaan äänestyskelpoista jengiä oli 231,556,622. Näistä 25.6% äänesti Clintonia ja 25.5% Trumpia. Silti Trump valittiin. Tämänhetkisten laskelmien perusteella 46.9% ei äänestänyt. Jee.)

Vitutukseni liittyy eniten siihen, että toimiva demokratia edellyttää kyseenalaistamista, lähdekritiikkiä, tiedonhankintataitoja, aktiivisuutta ja sivistystä. Jos jengi uskoo ihan mitä tahansa skeidaa, vaaleista tulee parhaan paskanpuhujan kykykilpailu.

Ja kusettaminen toimii. Trump nousi valtaan ennennäkemättömän törkeällä showlla, joka oli toki täynnä paitsi valehtelua, myös vihaa, mustamaalaamista, kiusaamista ja uhkailua.

Äänestäjän ukottamiseen ei ole Suomessakaan sääntöjä, vaan valtaa saa tavoitella millä väitteillä tahansa. Populismi elää siitä, että lähdekritiikki ja faktantarkistus on ulkoistettu naapurin Makelle. Miten suorasta ja tietoisesta valehtelemisesta kannetaan vastuu? Ei mitenkään.

KUVA: Buzzfeed

Ketkä Trumpia äänestivät? Monissa analyyseissä todettiin, että Trumpin valtaannousun mahdollistivat valkoiset, kouluttamattomat miehet - mutta näin tekivät myös valkoiset naiset ja valkoiset varakkaat miehet. On fakta, että joillekin ennen oli paremmin. Ne, joiden työpaikat ovat kadonneet megatrendien (digitalisaation, kaupungistumisen ja globalisaation) myötä, kuulevat mieluusti, että heillä on tulevaisuutta, vaikka keinot olisivatkin älyttömiä.

On hyvä kysymys, miten luodaan toivoa ja elämän mielekkyyttä sille suomalaiselle kansanosalle, joka lukee "uutisensa" MV-lehdestä. Ei ainakaan soteuudistuksen kanssa hinkkaamalla.

Noh, jos jotain niin tämäkin vaalitulos vahvisti intohimoani koulutusta kohtaan. Koulutus ei saa olla hyväosaisten yksinoikeus. Sivistyksen polku alkaa laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, joka pitää nähdä yhtä lailla oikeutena kuin peruskoulu. Meillä on oltava kautta linjan ammattitaitoiset ja motivoituneet opettajat.

Sivistystä ei kannata mitata millään hallituksen tehokkuusmittareilla, joissa lasketaan euroja per valmistunut. Siinä voisi ottaa tavoitteen, jossa jokainen peruskoulunsa päättävä tuntisi itsensä merkitykselliseksi ihmiseksi. Silloin ei ehkä tarvitsisi hakea elämäänsä tarkoitusta äänestämällä huijareita.

En ole kateellinen, mutta olen: 5 vinkkiä kateuden selättämiseen

Skidiä otti pattiin. Kävi ilmi, että yleisurheilussa joku oli hypännyt pituutta häntä paremmin. Tieto aiheutti lievää leukaperien kiristelyä.

Ymmärrän. Lapsena kadehtiminen kohdistuu yleensä siihen, mitä toisella on tai millainen hän on, mutta kehittyneempää kateuden lajia edustaa juuri se, että joku onnistuu sillä samalla alalla missä itsekin voisi onnistua.

Onko kateus sitten suomalaista ja alhaista? Ei suinkaan! Eräässä artikkelissa todettiin, että kateus (huom. viha ja katkeruus ovat eri tunteita) vaivaa ihmisiä ihan kaikkialla maailmassa. Lisäksi kateus kuuluu lähes jokaisen elävän ihmisen tunnevalikoimaan, sillä se on äärimmäisen inhimillinen ja jopa hyödyllinen tunne. Intensiteetti vaihtelee miedosta havainnoinnista raivoisaan viherrykseen.

Inhimillisyydestä huolimatta kadehtimiseen ei kannata tuhlata yhtään sen enempää aikaa kuin muuhunkaan turhaan murehtimiseen -- mutta minkäs teet?

Ratkaisuksi tarjotaan yleensä jotain epäselvää itsensä kanssa kisaamista, mutta vain Usain Bolt voi lähteä tuosta asetelmasta viivalle. Jotenka: tässä viisi parempaa keinoa kateuden selättämiseen!

1. Tee kadelista

Olen syväanalyysissäni tullut siihen tulokseen, että kateudessa on useimmiten kyse jonkinlaisesta harhasta, jossa koen, että toisten ominaisuudet tai menestykset olisivat minunkin saavutettavissani. Eivät ne yleensä ole.

Lista toimii aina. Kirjoita ylös kaikkien niiden nimet, joita kadehdit ja syyt kadehtimiseen. Todennäköisesti huomaat, että heitä on a) vähemmän kuin luulit, b) et itse asiassa haluakaan heidän koko elämäänsä vaan jonkun pikku osasen ja c) etkä oikeastaan halua sitäkään koska sen eteen täytyisi nähdä pirusti vaivaa.

Laske lopuksi kuinka monelle promillelle maailman väestöstä olet kateellinen (olen muuten kateellinen jos osaat laskea sen). Kyllä nyt muutamalle voi olla.

2. Hyväksy tosiasiat

Haluaisin olla menestynyt yrittäjä, tehdä mysliä itse ja säteillä positiivisuutta.

Mutta kun ei. Kyyhötän kolme päivää nurkassa sikiöasennossa, jos verottajalta tulee kirje. Kauppa on jumalauta täynnä mysliä. Ja hyvin vaikea on myös vetää ilon kautta, kun on menossa vuodenaika nimeltä mörön perse.

Niin se vain menee. Joihinkin ihmisiin verrattuna olen ja tulen aina olemaan tyhmä, saamaton ja laiska, kouluttautumaton, mielikuvitukseton ja pliisu. Haluan kuitenkin verrata itseäni juuri heihin. Yhtä fiksua olisi tietenkin tökkiä itseään harpilla otsaan, mutta onpahan hyvät kirittäjät.

3. Taputa itseäsi selkään

Tee lista omista kadehdittavista piirteistäsi - tässä kannattaa pyytää kavereilta apua.

Onko sinulla puhtaat ikkunat, vyötärö, paksu ponnari, suorat hampaat, pakasteessa valtava sienisaalis, aikaa lukea, nastarenkaat fillarissa tai koreografian tajua? Jos vastasit yhteenkään näistä kyllä, olen kateellinen sinulle! Kelaa sitä!

Erityisen kateellinen olen kaikille niille ihmisille, joiden kumppanit osaavat ja haluavat käyttää kameraa. Meidän "perheemme" albumissa näkyy mies ja kaksi lasta. Äiti on mielikuvitusolento.

4. Piileekö kateudessa joku toteutumaton unelma?

Minun kohdallani on usein niin, että tiedostan unelmani vasta kateuden kautta. En ole kovin intohimoinen ihminen, joten kateus on aina merkki siitä, että nyt kosketetaan jotain tiedostamatonta kipupistettä. Mutristelun sijaan pitäisi tietysti kysyä itseltään, olisiko tämä toive sellainen, joka olisi mahdollista toteuttaa.

5. Akuutti somekateuskohtaus on harhaa

Eikö omassa himassasi ole aina vaaleanpunaisia tulppaaneja, tuoretta hummusta artesaanileivän päällä ja tuli avotakassa aforismin kera? No ei ole kellään muullakaan. Julkisesti esitellään hyvin harvoin ei-tykättäviä asioita kuten kihomatoja, tiskivuorta ja lakastuneita ruukkukasveja.

Sosiaalisen median luonteeseen kuuluu, että siellä jaetaan kauniita kuvia, joita on otettava silloin kun kauniita otoksia on tarjolla. Niitä käsitellään ja rajataan ihan syystä.

Sitäpaitsi niilläkin, joilla vaikuttaa päällisin puolin olevan täydellinen elämä, harvoin on. Ja väitän, ettet oikeasti edes halua tietää, mikä mättää.

Tässä on kuva kasvimaastani, johon kylvettiin keväällä persiljaa ja tilliä. Tuli kiviä ja orvokki.

Bonusvinkki! Mikäli mahdollista, ystävysty kadehtimasi ihmisen kanssa. Ystävän puolesta voit jopa olla aidosti iloinen!