Kaveriksi keski-ikäiselle?

Juttelin tänään työkaverin kanssa ystävyysvajeesta. Siitä, että tässä elämäntilanteessa ei tunnu olevan ketään, joka lähtisi seuraksi ihan minne vaan.

Nyt kun lapset ovat isompia, haluaisin tehdä paljon enemmän metsä- ja saaristoretkiä, kaupunkiseikkailuja ja käydä vaikka Haagan rhodopuistossa. Mutta kun muu perhe ei ehdi. Heillä on viikonloppuisin harrastuksia, kosnertteja, keikkoja, synttäreitä ja sen sellaista. Eikä nuorimmaisesta ole vielä kovin haastaviin suorituksiin. Pakko siis tyytyä rauhallisempaan tahtiin.

Olen myös usein lasten kanssa kotona kolmistaan. On paikkoja, joihin ei kehtaa tai osaa mennä yksin lasten kanssa.
Paikkoja, joissa tarvitsisi ehkä välillä vähän apua.
Paikkoja, johon kaipaisi kokeneempaa opasta.
Paikkoja, joissa lapsilla olisi kivempaa, jos olisi omanikäistä seuraa.

Ja entäs jos vanhempien intressit ovat aivan erilaiset? Perheiden oletetaan tekevän yhdessä kaikenlaista, mutta on kypsää tehdä omasta mielestä kiva perheretki, jos reissussa lähinnä joutuu miettimään, että mitenköhän tuo toinen nyt jaksaa ja viihtyy. 

Työkaveri viittasi tässä kohtaa. Hänen miehensä ei suostu ollenkaan lähtemään metsäretkille. Siksipä hän käy lapsen kanssa retkillä yksin. Ja hänkin kaipaisi seuraa. Päätimme sopia metsätreffit ensi tilassa!

Ystävyysvaje syntyy salakavalasti.

Elämäntilanne asettuu poikkiteloin hyvienkin ystävien kanssa. Kaikilla on samaan aikaan omat ruuhkavuotensa ja aikatauluhaasteensa, vapaa-aika ja toiveet natsaavat yhteen vain harvoin - ole siinä sitten aktiivinen.

Ja jos lapset syntyvät eri aikoihin, tulee monta vuotta kestävä kausi, jolloin yhteistä tekemistä ei ole kovin helppo kehittää. Ja silloin kun jotain sopii, iskee vähintään vatsatauti, keripukki ja korvatulehdus.

Kaipaisikohan tämä maa vielä yhtä ystäväprojektia? Ystäviä on etsitty erilaisilla kampanjoilla ja verkkopalveluilla niin lapsille kuin vanhuksille, maahanmuuttajille ja vammaisille, mutta entäs me keski-ikäiset perheelliset?

Facebookissa voi yrittää huhuilla seuraa, mutta siellä on yleensä ne kiireiset omat kaverit. Pitäisikö päiväretkiseuran hakuun olla oma tinder?

Joskus tietenkin auttaa, että ihan vain avaa suunsa lounaspöydässä.

Hellepäivän ötökkäpiknik

Yhteistyössä Hälsans Kök ja Ping Helsinki

Einekset ja valmisruoat on luotu helpottamaan kiireisten ihmisten arkea, mutta joidenkin mielestä niihinkin liittyy turhaa pinnistelyä. Nimittäin lämmittäminen.

On olemassa tietty porukka, jonka mielestä valmisruokien lämmittäminen on ajan ja energian tuhlausta. Miksi laittaa niitä pannulle tai uuniin kun ne voi ihan hyvin nautiskella kylmänäkin? Nakit vedetään suoraan paketista ja roiskeläppä korkeintaan kääritään rullalle ennen kuin se ohjataan ääntä kohti.

Tähän jengiin kuuluu väkeä nelivuotiaista eläkeläisiin, pukumaureista teinimimmeihin.

Olen itse aina ollut periaatteessa lämmittämisen kannalla, mutta olen avoin uusille kokemuksille. Kun eräänä päivänä oli muutenkin kuuma, paistinpannu pesemättä ja öljy lopussa, päätin, että kylmä ruoka olisi oikein jees. Ja toki näin ruoanlaiton eteen hiukan vaivaa, kuten edelliselläkin kerralla, mutta tällä kertaa kersat saivat osallistua valmistusprosessiin.

Aloita siis sillä, että sulatat mikrossa parin minuutin ajan Hälsans Kökin kasvispyöryköitä ja -nugetteja. Sitten hommiin.

Kurkku-kasvispullakoppikset

1. Leikkaa kurkusta puolen sentin paksuisia kiekkoja.
2. Levitä kiekon päälle ohuelti majoneesia.
3. Laita majoneesin päälle ruohosipulia jaloiksi (tuntosarvet osoittautuivat turhan vaikeaksi rastiksi).
4. Asettele päälle puolikas pyörykkä.
5. Tee pyörykälle silmät majoneesista. 

Kasvispullamuurahaiset + munat

1. Pistä cocktail-tikkuihin kirsikkatomaatteja (jos jaksat leikkaa tomaatteihin leukalovi), keskiruumiiksi tummia rypäleitä ja takaruumiiksi kasvispulla.
2. Laita muurahaiset keoksi vartiomaan samalla lautasella olevia Mozzarella-pallomuniaan.

Nugettikimalaiset

1. Laita nugetti lautaselle.
2. Tee viirut ja silmät ketsupilla.
3. Asettele rucolan lehdet siiviksi.

Koska kersat tietenkin näkevät lävitsesi ja kysyvät, että eikö me syödä mitään kunnollista, niin tee vielä hämäysliike. Vie heidät retkelle kahdenkymmenen metrin päässä olevalle nurmikolle, koska ulkona syötävä ruoka nyt ei voi olla uunista tullutta.

Ja piknikillähän on aina mukavaa! Lupaa ruokajuomaksi vielä mehua, mikä viimeistään tukkii arvostelevat suut.

Ja näin olet tarjonnut lapsille paitsi virikkeitä, läsnäoloa ja osallisuuden tunnetta myös maittavan kasvisaterian!

Tietenkin isille lapset kertoivat syöneensä äidin kanssa kylmiä ötököitä ulkona, mutta viis hänen ilmeistään. Vanhempi lapsi muisti kuitenkin huomauttaa, että aikoo tehdä omillekin lapsilleen samanlaista, hauskaa ruokaa. Ja kas: Vuoden mutsi -sädekehä loistaa päälaellasi ainakin pari päivää.

Kädestä pitämisen ylistys

Skidille iskee silloin tällöin migreeni. Ikävin vaihe on odotella lääkkeiden vaikutuksen alkamista. Silloin ei saa puhua, ei silittää, ei halata. Ei muuta kuin pitää kädestä.

Kun kerran kuvittelin, että ipana oli nukahtanut ja irrotin varovasti otteeni, Skidi rypisti kulmiaan ja avasi kätensä vaativasti. Älä päästä irti.

Jälkikäteen kuulin, että kädestä kiinnipitäminen voi oikeasti lievittää kipua.

Kädestä kiinnipitäminen on tapa, jonka tärkeyttä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Se on helppo, tavanomainen ja huomaamaton ele, mutta erittäin merkityksellinen. Tutkimusten mukaan käsiyhteys lievittää paitsi kipua myös pelkoa ja stressiä, lisää turvallisuuden tunnetta ja parantaa parisuhteen yhteyttä.

Ja se sopii nuorille ja vanhoille, naisille ja miehille, ystäville ja aviopareille, aikuisille ja lapsille. Erityisen hyvin se sopii suomalaisille. Jos ei halua puhua eikä pussata, voi tarttua käteen. 

Snadin kanssa kuljen edelleen käsi kädessä melkein koko ajan, ihan käytännön syistä. Aluksi se oli ylipäätään pystyssäpysymisen edellytys, nykyään se ajaa saman asian kuin talutushihna: tyyppi ei pääse eksymään väkijoukkoon tai harhailemaan ajoradalle. Käsiyhteys myös auttaa pitämään tasaista vauhtia yllä ja mahdollistaa erilaisen pelleilyn, pyörityksen ja pomputtamisen.

Skidin kanssa kädestä kiinnipitäminen on jo muuttunut erilaiseksi, vapaaehtoiseksi. Skidi saa jo itse päättää milloin ottaa kädestä kiinni, koska häntä ei tarvitse enää taluttaa. Ele ilmentääkin enemmän kiireetöntä yhdessäoloa, kannustusta ja rohkaisua, myötätuntoa ja tukea.

Kun tarkemmin ajattelen, olen ehkä erityisen tottunut kädessäroikkuja. Lapsuuden kodissamme ei pahemmin tunteita vuodatettu, mutta hiljainen kädenpuristus toimi niin kiitoksena, lohdutuksena, tsemppauksena kuin anteeksipyyntönä.

Äitini kuolemasta tulee kohta kuusi vuotta, mutta muistan edelleen kirkkaasti, miltä äidin käsi kädessäni tuntui. Se oli myös viimeinen asia, jota sairaalassa tein: varovainen kädenpuristus ettei kanyylit irtoa. Monelle kädestä pitäminen on lähtöhetken ainoa toive.

Kädestä pitämisessä on kerrassaan uskomatonta voimaa ja se on tehokas tapa näyttää olevansa läsnä. Kannattaa siis ottaa kädestä kiinni aina kun voi.

Yksi häiritsevä vieraslaji

Minun on joskus tuntea sympatiaa ihmislajia kohtaan.



Yksi ihmisryhmä, jota en meinaa millään kestää, ovat toisista lajeista valittajat. Siis tyypit, joita häiritsevät milloin mitkäkin elikot, myös ne, jotka eivät halua meille mitään pahaa.

Talvi on siitä miellyttävää aikaa, että röyhkeät eläimet eivät ole riesanamme, joten lajialarmistit heräävät keväisin. Täällä pääkaupunkiseudulla elämänmuotoamme uhkaavat toimenpiteistä päätellen erityisesti valkoposkihanhet. Toki nämä satanistivegaanit myös silkkaa pahuuttaan pysähtyvät "tuhoamaan" mukavan viljelijän pellot pohjoisemmassakin. Joten niiden pesät pitää hävittää ja munat talloa.

Hohhoijaa. Muistuttaisin nyt kertauksen vuoksi muutamasta jutusta, mitä me ihmiset noin niinkun lajina (homo sapiens) saamme aikaan.

Jätteet avaruudessa. Kuva: Euroopan avaruusjärjestö

Me tarvitsemme safkaamme varten kaikki maapallon pellot, myös sademetsät kelpaavat.
Me kalastamme meret tyhjiksi.
Me paskomme vesistöt, metsät ja ilmakehän täyteen. (Jopa avaruudessa alkaa olla huomattava määrä ihmisen tuottamaa skeidaa).
Me olemme pahimpana vieraslajina levittäytyneet pitkin maapalloa.
Me tuhoamme, salametsästämme, myrkytämme ja jyräämme lajeja, jopa niitä meille elintärkeitä, sukupuuttoon.
Me levitämme meriin mikromuovia, jota kalat syövät.
Meidän möykkämme kuuluu Mariaanien hautaan asti.
Meidän valomme häiritsevät jatkuvasti muiden lajien elämää.
Me ihmiset olemme vastuussa ilmastonmuutoksesta - toki siitäkin voi syyttää piereskeleviä lehmiä.

Unohdinko jotain?

No eniveis, olemme kiistatta maailman vaarallisin laji muille lajeille (myös itsellemme), mutta eipä siinä, dissataan toki ikäviä hanhia. On silti älyllisesti epärehellistä kuvitella, että hanhenpaska pääsisi maailman ympäristökatastrofien listauksessa edes pistesijoille, vaikka se sandaalinpohjaan ikävästi tarttuukin.

Suuta soukemmalle siis. Ja hattu päästä, että ees joku laji pystyy meidän kanssa elämään.

Mörökölli (ja kirjaprojekti) minut vieköön

Ja ovat vieneet. Kuten jo joku aika sitten kerroin, kirjoitan taas kirjaa.

Kirjoittaminen (ainakin minun tapauksessani) on kummallista hommaa. Kirjaideoita tulee useampi vuodessa. Toteuttamiskelpoisia näistä on noin 0,5%. Kun suurin piirtein luulee tietävänsä, mikä idea lentää, ihminen ottaa yhteyttä kustantajaan ja esittelee tämän omasta mielestään kivan idean.

Kustantaja sanoo, että juu, kuulostaa hyvältä, milloin saisit aikaan?

No, ihminen ei saa. Menee vuosi ennen kuin on ensimmäinen ajankohta, että ihminen ehtii yhtään miettiä koko asiaa. Kirjoitusinspiraatio ei liity mihinkään järjellä perusteltavissa olevaan asiaan, mutta mielen joutilaisuutta se edellyttää. Ja jonain yönä sitä vain kirjoittaa ensimmäisen luvun. Jes!

Seuraavana iltana ihminen huomaa, että ensimmäisen luvun jälkeen pankki on tyhjennetty. Ei hääppöinen romaani, mutta minkäs teet kun pää on ihan tyhjä. Kun riittävän kauan koneen ääressä istuu, alkaa näppiksestä kuitenkin irrota jotain.

Luonnollisesti ei ollenkaan sitä mitä piti.

Sitten ihminen ottaa taas yhteyttä kustantajaan, että heippa muistatako vielä. Ja sitten on pakko tunnustaa, että nyt ei kirjasta tule sitä mitä yhdessä kuvittelimme. Kustantaja sanoo, että on positiivisesti yllättynyt, että tulee edes jotain, ja kehottaa jatkamaan.

Ihminen jatkaa. Nyt on sitten jonkinlainen lasten kasvamisen vertaistukiromaani pienellä tietokirjatwistillä ja luontosuhdepsykologialla ja tematiikkaan liittyvällä lautapelillä tulossa. Pääosassa mörököllit. Joutunee samaan rajatiedon hyllyyn kuin Vuoden mutsit.

Lähetän raakaversion kustantajalle tänään tsekattavaksi. Jos ei tule hylsy, aloitan uudelleen lenkkeilyn.

Ps. Tässä vaiheessa haluaisinkin haastatella teitä, että minkä näköinen on mielestänne mörökölli? Ihme kyllä, netistä ei löytynyt mitään järkevää. Tassut vai kädet? Ihmismäinen vai eläinmäinen? Häntä? Viikset? Nenä vai kuono? Koti-insinööri oli sitä mieltä että lähin referenssi olisi Haisuli.