Tietoa mainostajalle ›

5.6.2016

Kädestä pitämisen ylistys

Skidille iskee silloin tällöin migreeni. Ikävin vaihe on odotella lääkkeiden vaikutuksen alkamista. Silloin ei saa puhua, ei silittää, ei halata. Ei muuta kuin pitää kädestä.



Kun kerran kuvittelin, että ipana oli nukahtanut ja irrotin varovasti otteeni, Skidi rypisti kulmiaan ja avasi kätensä vaativasti. Älä päästä irti.

Jälkikäteen kuulin, että kädestä kiinnipitäminen voi oikeasti lievittää kipua.

Kädestä kiinnipitäminen on tapa, jonka tärkeyttä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Se on helppo, tavanomainen ja huomaamaton ele, mutta erittäin merkityksellinen. Tutkimusten mukaan käsiyhteys lievittää paitsi kipua myös pelkoa ja stressiä, lisää turvallisuuden tunnetta ja parantaa parisuhteen yhteyttä.

Ja se sopii nuorille ja vanhoille, naisille ja miehille, ystäville ja aviopareille, aikuisille ja lapsille. Erityisen hyvin se sopii suomalaisille. Jos ei halua puhua eikä pussata, voi tarttua käteen. 

Snadin kanssa kuljen edelleen käsi kädessä melkein koko ajan, ihan käytännön syistä. Aluksi se oli ylipäätään pystyssäpysymisen edellytys, nykyään se ajaa saman asian kuin talutushihna: tyyppi ei pääse eksymään väkijoukkoon tai harhailemaan ajoradalle. Käsiyhteys myös auttaa pitämään tasaista vauhtia yllä ja mahdollistaa erilaisen pelleilyn, pyörityksen ja pomputtamisen.

Skidin kanssa kädestä kiinnipitäminen on jo muuttunut erilaiseksi, vapaaehtoiseksi. Skidi saa jo itse päättää milloin ottaa kädestä kiinni, koska häntä ei tarvitse enää taluttaa. Ele ilmentääkin enemmän kiireetöntä yhdessäoloa, kannustusta ja rohkaisua, myötätuntoa ja tukea.

Kun tarkemmin ajattelen, olen ehkä erityisen tottunut kädessäroikkuja. Lapsuuden kodissamme ei pahemmin tunteita vuodatettu, mutta hiljainen kädenpuristus toimi niin kiitoksena, lohdutuksena, tsemppauksena kuin anteeksipyyntönä.

Äitini kuolemasta tulee kohta kuusi vuotta, mutta muistan edelleen kirkkaasti, miltä äidin käsi kädessäni tuntui. Se oli myös viimeinen asia, jota sairaalassa tein: varovainen kädenpuristus ettei kanyylit irtoa. Monelle kädestä pitäminen on lähtöhetken ainoa toive.

Kädestä pitämisessä on kerrassaan uskomatonta voimaa ja se on tehokas tapa näyttää olevansa läsnä. Kannattaa siis ottaa kädestä kiinni aina kun voi.

10 kommenttia:

  1. Ihanasti ajateltu! Muistan, kuinka joskus ärsytti, kun lapsi roikkui koko ajan kiinni minussa. Nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, on pelkästään ihanaa, jos lapsi tarttuu itse käteeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tässäkin aika auttaa, vauvathan ovat iholla *koko ajan*, mikä on lievästi ahdistavaa. Jostain syystä kädestä kiinnipitämistä en miellä roikkumiseksi. :)

      Poista
  2. Kaunis teksti. Juuri näin. Itse olen aina kärsinyt unettomuudesta, ihan ala-asteikäisestä tytöstä alkaen. Lapsuudessa nukahtamisessa auttoi vain äidin taianomainen käsi, joka piti kiinni omastani.

    VastaaPoista
  3. Juuri näin. Itse migreenikohtauksen aikana ja synnytyksessä halusin vain, että voi pitää miestä kädestä.

    Ei silitystä, puhetta tai hierontaa, vain kädestä pitämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tilanteita, joissa kaikki muu on turhaa hässäkkää. :)

      Poista
  4. Mun vauva sairastu kuukauden ikäsenä verenmyrkytykseen ja itku oli luonnollisesti sydäntäraastavaa, kun kaikenmaailman testejä hänestä otettiin. Syliin ei saanut ottaa, joten ainoa mitä pystyin tekemään oli pitää häntä kädestä ja silittää kädenselkää. Hoitajien ihmeeksi tämä rauhoitti vauvan, mitä varmasti edesauttoi se, että nukkumaanmennessä ja imettäessä yms. muissa tilanteissa olin tehnyt jo aiemmin samaa. Se kertoi vauvalle, että äiti on lähellä ja hoitaa.

    VastaaPoista
  5. Minun äitini kuoli 4,5 vuotta sitten. Oli hämmentävää, että voimakkaimmin muistan äidistä ihan fyysisesti kädet. Muistan miltä äidin kädet näyttivät ja tuntuivat, muistan sormenkynsien uurteet. Äidin kuoltua muistin hyvin konkreettisesti lapsuudesta, miten äiti silitti aina ennen nukahtamista minun jalkaani. Yhtenä päivänä taannoin mietin, että en ollut koskaan tuntenut äidin käsiä nuorena, koska äiti oli jo viisikymppinen kun synnyin ja niissä oli jo vanhojen käsien ilme. Tämä tuli mieleen kun huomasin, että vääjäämättä viidenkympin lähestyessä tässä alkaa itselläkin ikä näkyä juuri kämmenselän ihossa. Oli huojentava ajatus, että ne äidin kädet ovat mulle aina olleet rakkaat siitä iäkkyydestä huolimatta. Jotenkin se helpotti sitä omaa "käsieni iho alkaa vanheta ihan näkyvästi" -kriisiä.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...