Vapun muodonmuutos

Perheellistymisen myötä aika moni juhla hakee uusia uomiaan. Yksi suurimman muodonmuutoksen kokenut juhla on vappu.

Ensin mietin että kokeilisin tehdä ensi vuonna munkkeja itse, mutta sitten nämä
pakastekaapin rinkulat osoittautuivat aivan loistavaksi ja helpoksi vaihtoehdoksi.

Arvioiva koemaisto. Muovinen skumppalasi FTW.

Minulla on vappuun hyvin ristiriitainen suhde.

Pidän juhlista (edelleen) ja ystävien tapaamisesta, mutta viralliset akateemiset vappurituaalit olen aina kokenut vähän vieraiksi. En ole koskaan pitänyt patsaan lakittamisen seuraamista kamalassa tungoksessa vaivan arvoiseksi. Vappupäivän piknik Ullanlinnassa taas on täysin keliriippuvainen tilaisuus. Tänään siellä oli varmasti mahtavaa. Mutta jos lämpöä on viisi astetta ja merituulen mukana ripeksii jääpaloja, jätän mieluummin väliin.

Lisäksi vapun juhlintaan liittyi nuorempana spontaani ajelehtiminen. Etukäteisuunnitelmat olivat hatarat. Kun liikuimme isoissa porukoissa, aina joku tunsi jonkun, jolla oli bileet. Ihmisiä tuli ja meni, mikä oli tavallaan hauskaa, koska siinä tapasi uusia ihmisiä. Mutta koska en ole supersosiaalinen, en viihtynyt niissäkään.

Ja jossain vaiheessa oli kuitenkin lopetettava kuoharin lipittäminen ja lähdettävä kotiin, koska työpäivä.

Sairaan hyvä raikas, mintulla ryyditetty perunasalaatti. Ohje täällä.

Nykyään vapputraditiomme on perhekeskeinen. Aattona käymme perheen kesken ravintolassa syömässä ja toukokuun ensimmäisenä juhlistamme Vaarin synttäreitä. Yleensä mökillä.

On perunasalaattia, saksofonimusiikkia, munkkeja (ne tomusokerilla kuorruteut aivot eivät puhuttele ketään meistä), omatekoista simaa, serpentiiniä ja ilmapalloja. Ja aina samat tyypit, lähisuku.

Olen hylännyt jopa lakkitradition. Se sijaitsee eteisen ylimmällä hyllyllä ja sitä varten pitäisi hakea tikkaat. Ei jaksa. Lisäksi se on kohtuullisen kamalan näköinen, koska join siitä salmiakkikossua joskus silloin kun vaput olivat riehakkaampia.

Perhevappu on uusi normaali. Ja suomalaista työtä se tämä perhe-elämäkin vaatii, mitä suurimmassa määrin. Kippis sille!

Sulla on kiva perhe

"Sulla on kiva perhe."

Nämä sanat lausui minulle ystäväni ja bloggaajakollegani Satu joku kesä sitten. En tietenkään tajunnut sanoa siihen mitään takaisin, koska olen jäyhä jököttäjä enkä ollut koskaan kuullut vastaavaa kehua aikaisemmin.

Koska eihän kukaan ikinä kehu kenenkään perhettä, ainakaan Suomessa! Aivan liian intiimiä. Jotain yksittäistä asiaa kyllä voi ylistää kuten kaunis koti, komea mies, hyväkäytöksiset lapset. Mutta perhe? 

Ja onko meidän perheemme tosiaan kiva? Onhan se musta, mutta että muistakin? Ja voiko se olla kamalakin?

Kasettini oli ymmärrettävästi kovilla.

Jos nyt mietin asiaa ihan näin subjektiivisesti niin onhan meillä suurimmaksi osaksi kiva perhe. Välillähän se tietenkin on aivan hirveä. Yleensä silloin kun kaikki tekevät jotain omaa eivätkä ollenkaan muista, että ollaan se perhe, jossa jokaisen yksilön hyvinvointi vaikuttaa muihin.

Satu näki meidät kun olimme maalla, rentoutuneina, kiireettöminä ja hyvissä lomafiiliksissä. Parhaimmillamme perheenä.

Hitto, enemmän pitäisi nähdä itsensä perheenä. Enemmän pitäisi kehua muiden perheitä. Enemmän pitäisi kehua omaa perhettään. Enemmän pitäisi ylipäätään sanoa positiivisia asioita ihmisistä. (Eikä tämä nyt liity siihen että törmäsin pitkästä aikaa kunnon haukkuihin vauvapalstalla.)

Tämä meidän perheemme, sekavan ainutlaatuinen ihmiskombo ja omituisten otusten kerho, on välillä kiva ja välillä kauhea. On meistä itsestämme kiinni kuinka kiva perhe olemme toisillemme ja muille.

Nyt siis parin vuoden ahkeran prosessoinnin jälkeen vastaukseni on valmis! Kiitos Satu, sullakin on ihana perhe!

Ja hyvää vappua kaikkien teidän kivoille perheille!

Neljän vuoden ikäero on luksusta

Kun ajelimme maalta kotiin, näin tienvarressa tutun näyn: auto parkkeerattu moottoritien seisakkeelle ja pikkulapsi kyykki vanhempansa kanssa pissillä tien poskessa.

Kappas, meidän ei ole tarvinnut tehdä tuota enää pitkään aikaan. Kaikki osaavat pidättää seuraavalle huoltoasemalle.

Eikä tarvitse paljon muutakaan. Se kuuluisa neljän vuoden kuolemanlaakso on ohitettu ja lastenhoidollisen hässäkän määrä on vähentynyt huomattavasti. Kaikesta selvitään. Ja tätä ilosanomaa olen yrittänyt tässä blogissa säännöllisin väliajoin toitottaa, koska siellä kuolemanlaaksossa vaeltaa aina joku toivonsa menettänyt ja kaikkensa antanut kanssamutsi, viimeksi Lähis.

Nykyään on paremmin.

Omaa aikaa löytyy ilman säätöä, sillä ne voi päästää kahdestaan ulos.
Jos avokado osoittautuu huonoksi, voin juosta kauppaan hälyttämättä paikalle lastenhoitajaa.
Vetokeljujen määrä on vähentynyt niin että vain yhdessä takissa tarvitaan äidin apua.
Ja kerran on yksi paita pysynyt puhtaana kolme päivää putkeen! Meinasin jäädyttää sen kattoon.

Toki jotkut asiat pysyvät. On päiviä, jolloin nelivuotias kommunikoi vain parkumalla. Kämpässä on aina jotain hujan hajan: pukluliinat ja liivinsuojat vain ovat vaihtuneet kirjoihin, legoihin ja tusseihin. Ruokapöydän alla olevan maton kuntoa ei voi edelleenkään metriä lähempää tarkastella. Myös yöherätyksiä on silloin tällöin - mutta ainakaan kukaan ei halua tietää kello kolmelta että vieläkö on yö.

Olemme jo jonkin aikaa olleet tilanteessa, jossa kaksi menee siinä missä yksi. Oikeastaan lisään vielä vettä myllyyn: kahden kanssa on jopa helpompaa kuin yhden. Minusta on hauskaa, jopa rentoa, viettää viikonloppu tyttöjen kesken. Kelatkaa.

Kiitän tästä rentoudesta erityisesti neljän vuoden ikäeroa. Ikäero oli silkka vahinko, koska kuopus oli ei-suunniteltu, mutta vauvan myötä tajusin, miten raskas setti sisarusten pieni ikäero mahtaa olla. (Tajusin paljon muutakin, kuten sen miten hassuja kasvatusneuvot ovat.) Kannattaa lukaista myös Satun kokemus kuuden vuoden ikäerosta.

Olen aika varma, että kahden satapinnaisella huollolla olevan vauvan ja uhmaikäisen kanssa olisin saanut hyvästellä sekä mielenterveyteni että avioliittoni. Sen sijaan täydellä ihmisyydellä varustetusta isosiskosta on ollut valtava apu viihdytys-, koulutus- ja huoltojoukoissa. Ja nyt nelivuotias imee mallia koululaisesta.

Ikäeron merkityksestä puhutaan Suomessa aivan liian vähän. Alle kahden vuoden ikäero on monen perheen toiveena, mutta se on raskasta. Tätä siis kannattaa miettiä, jos siihen on mahdollisuus. Ei ole syytä hätiköidä perheenlisäyksen kanssa ainakaan siksi, että ne leikkisivät keskenään. Ne leikkivät jos leikkivät, siihen vaikuttaa eniten keskinäinen kemia.

Tutkimusten mukaan pieni ikäero aiheuttaa avioeroja, erilaisia terveysongelmia sekä sisarusten välille riitoja. Isommalla ikäerolla koko perheen ilmapiiriä rasittavan tappelun määrä tutkitusti vähenee.

Yksi suurimpia tyytyväisyyden aiheitani ovatkin näiden kersojen lämpimät välit. Ne ovat toistensa tuki ja turva, majakka ja perävaunu, Pilli ja Pulla - ja toivottavasti sellaisina pysyvätkin. Riitoja syntyy hyvin harvoin ja silloinkin väsyneenä - toisin kuin minun ja vajaat kaksi vuotta nuoremman veljeni välillä. Käy vieläkin Mutsi-vainaata sääliksi.

Ja kyllä kaikki ipanat joskus asettuvat, vaikka sitä toivoisi joskus voivansa pikakelata elämää vuodella eteenpäin. Ei mekään broidin kanssa enää riidellä. Päinvastoin, ollaan tosi iloisia siitä, että on joku, joka tietää kaiken, kun vanhempia ei enää ole.

Tätä ei kai voi sanoa liian usein: kaikki järjestyy. Ihan oikeasti.

Taas iänikuisia eineksiä?

Yhteistyössä Hälsans Kök ja Ping Helsinki

Tiedättekö niitä lapsia, jotka haluavat vapaaehtoisesti mennä syömään avocadosushia ja juoda kyytipojaksi sellerismoothien?

Minä nimittäin en tiedä. Kun kersoilta kysyy, mitä he haluavat syödä, vastauksessa ei ikinä ole mitään vihreää, kasviksia, vitamiineja, hivenaineita eikä flavonoideja. Yleensä selkäytimestä kimpoava vastaus onkin nakki.

Mikä ärsyttävintä, nakeissa jumittaminen ja muu ruokanirsoilu eivät tietenkään estä heitä kritisoimasta vanhempien ruokateknistä mielikuvitusta. Kun Koti-insinööri lähti keikkareissulle, Skidi totesi lakonisesti, että jaha, viikonloppuna syödään taas iänikuisia eineksiä.

No todellakin syödään. Miksi kiduttaisin itseäni ja perhettä tarjoilemalla minun lempiruokiani?! Sitäpaitsi yhäriviikonloppuina pääpaino on kaiken marinan minimoimisessa. Pätee myös ruokapöytään.

Egoni kuitenkin otti kolauksen. Olen halutessani aivan loistava kokki! Jos haluaisin, osaisin kyllä panostaa ruoanlaittoon ja tuoda tarjolle uusia, freesejä versioita vanhoista klassikoista.

Niinpä oli pakko ryhtyä maineenpalautukseen. Piru vie, tekisin jotain sellaista, että ipanat keräilisivät hämmästyksestä loksahtaneita leukaluitaan lattialta asti.

Ja siitä se idea sitten lähti. Hyvät naiset ja herrat:

Neljän hengen nakkimökin rakennusohjeet

Tästä ohjeesta tulee yksi iso mökki, jota syödään kimpassa kuin piparkakkutaloa. Tulee järkyttävä sotku, mutta eipähän ole "iänikuista" vaan uutta ja inspiroivaa! Ja lisäksi kasvista! Win-winin määritelmä.

Tarvitset:

- Hälsans Kökin soijanakkeja se isompi pussi (4 nakkia per seinä, kattoon kuusi puolikasta) mökkihirsiksi.
- Nachoja kattotiiliksi ja pihalaatoiksi. (Snadi hoilotti kaupassa että missä ne natsit on. Skidi korjasi että ei natsit vaan snapsit. Juu, jatkakaa vaan.)
- Kurkku
- Kirsikkatomaatteja
- Paprika
- Cocktail-tikkuja yhden avohakkuun verran.
- Ketsuppia liimaksi. Myös majoneesi käy (ehkä).

Sitten vain rakennusmestariksi! Muista, että grillatut nakit ovat kuumia, joten kannattaa koota seinät etukäteen. Tai suojata sormenpäät jesarilla.

Lisäksi ketsuppi on aika kälyistä liimaa, joten kattotiilet putoilivat kiusallisesti. Pieni pikaliima nyt tuskin ketään tappaa, mutta toisaalta putoilevat ne laatat Finlandia-talostakin.

Näyttää *aivan* mökiltä! Huomatkaa pihaistutukset!

Kersat repeilivät ihailivat ukkeleiden taitavaa asettelua.

Vain parasta lapsille!

Nakkimökin valmistamiseen menee aikaa tunnista kahteen, sorminäppäryydestä, avaruudellisesta hahmotuskyvystä ja kattorakenteen onnistumisesta riippuen. Kannattaa joka tapauksessa aloittaa ajoissa tai varata runsaasti pientä välipalaa rakennusprojektin valmistumista tiedusteleville ipanoille.

Haastavaa ja aikaavieväähän se oli, mutta perheen yhteinen ruokahetki palkitsee. Kuten tästäkin nähdään, kyllä keittiössä vietetty aika aina kannattaa!

Superhyvä lyhyt tukka

Päätettiin, että halutaan lyhyt tukka, vaikka on vaarana että Kwistian ei tykkää.
Etsittiin netistä kuvia.
Käytiin läpi, miksi jollain on paksut, kiharat hiukset ja miksi jollain ei ole.
Löydettiin kiva malli.
Marssittiin kampaajalle kuvan kanssa.
Kuunneltiin, kun sakset sanoivat nips naps.
Kiljahdeltiin vähän.
Oltiin tosi tyytyväisiä. Erityisesti siitä, että siskolle iski kauhea tukkakateus.
Mentiin kampaajapullalle.
Kyllästyttiin kuvaamiseen ja alettiin leikkiä ninjoja.

Lyhyt tukka pikkutytölle?

Kun kävin päiväkodin täitiedotteen jälkeen läpi naperoiden kuontaloita täikamman kanssa, sain luonnollisesti osakseni pelkkää kiljuntaa.

Vaikka Snadi on noin muuten aika räyhäkäs persoona, hänellä on akilleen kantapäänsä: hän on päänahkamimosa. Hiuksiin saa koskea vain yhdellä tietyllä harjalla ja selvityssuihkeen kanssa, muuten ulvomista ei kestä kukaan. Lisäksi hiukset ovat silkkiset ja ohuet - ja aina takussa.

Tukan raastaminen tiheällä kammalla olikin urakka helvetistä. Puhisin leikkaavani Snadille samanlaisen tukan kuin itselläni, mutta siitähän ipana innostui.

Snadi ilmoitti yllättäen, että on kampaajan tuoliin aivan valmis. "Haluan samanlaisen tukan kuin äidillä."

Toive pääsi yllättämään. Skidillä on ollut polkka jo pitkään (ja hän rakastaa sitä), mutta nyt puhutaan vielä lyhyemmästä mallista - niskani näkyy. Ihan oikeastiko Snadi haluaa näin lyhyen? Onko tämä vain nelivuotiaan uhoa, joka kaduttaa seuraavana päivänä? Ja sitten itketään kun ei ymmärretä että lyhyttä ei saa takaisin pitkäksi yhtä helposti.

Snadilla on perheen pisimmät hiukset - Koti-insinöörillä on kuvassa lainahöyhenet.

Pitkät hiukset ovat pitkään olleet länsimaisen naisellisuuden tavaramerkki yhtä lailla kuin lyhyt tukka kuuluu miehelle. Sukupuolten välistä tukkajakoa on selitetty mm. sillä että lapsen on ollut helppo pitää kiinni äitinsä hiuksista. Lyhyet hiukset ovat olleet metsästävälle ja sotivalle miehelle kätevämmät koska niihin ei tartu lika ja täit. Nykyään käytännön sanelemia syitä ei tietenkään ole.

Hiusten leikkuu oli kuitenkin vielä 1900-luvulla radikaali muutos ja jopa tapa häpäistä nainen, mutta tukkanormit ovat vapautuneet - ei kai kukaan enää ajattele, että lyhyt tukka naisella ei olisi kaunis. Ja vilkaiskaapa vaikka miltä Disneyn prinsessat näyttäisivät lyhyellä tukalla. Kalju Lumikki on todella asennemimmi ja Helinä Keiju kerrassaan hot! Myös suosikkiohjaajamme Hayao Miyazakin elokuvissa naishahmoilla on usein lyhyet hiukset.

Toimisikohan tällainen? Kuva Pinterestistä.

Silti melkein kaikilla pikkutytöillä on pitkät. Itse asiassa ihan kaikilla.

Jos pikkupojilla saa jo olla kiharat ponnarilla, miksei pikkutytöillä ole useammin lyhyttä pörröä? Sehän on varsin hauskannäköinen vaihtoehto - varsinkin jos kyseinen ipana ei suurin surminkaan halua mitään saparoita tai lettejä riesakseen.

Mutta millainen malli sitten toimisi? Tuttavapiirissä ei taida olla yhtä ainutta lyhyttukkaista nelivuotiasta tyttöä. Kyseessä on selkeä harvinaisuus, joten kokemukset ja referenssit puuttuvat.

Snadin toive siis toteutuu - jos ei muuta niin luvassa on arvokas oppitunti siitä että hiukset kasvavat.