Talvipyöräily: nastoilla vai ilman?

Pyöräilin viime vuonna ennätyskilometrit, kiitos sähköpyörän. Koska kelit säilyivät kesäisinä taitoin työmatkan fillarilla vielä joulukuussakin.

Tästä voimaantuneena vaihdoin vielä ennen joulua pyörään nastarenkaat alle, jotta pystyisin vihdoin pyöräilemään läpi talven. Mikä oli kokeilun lopputulos?

Tavallaan heikko.

Tammikuussa pyöräilykilometrejä tuli ehkä viisi. Positiivista on se, että Helkama ei ole moksiskaan pakkasesta (akku kuluu kyllä nopeammin jo valonkin takia eli täytyy ladata useammin) mutta minun fysiikkani raja menee -10 asteessa. Tämä siksi, että en ole löytänyt naaman suojaksi mitään pätevää systeemiä. Talvisilmäni alkaa vuotaa valtoimenaan kun lämpötila laskee lähelle nollaa ja iho rapisee irti, jos on vähänkin viimaa. Noh, reittini kulkee pitkin merenrantaa, joten sitä on aina.

Toisaalta sellaisina päivinä, jolloin oli vain muutama aste pakkasta, satoi lunta. Nastarenkaat pitävät kyllä hyvin lumessa, mutta ei niilläkään pääse puoleen sääreen ulottuvissa kinoksissa mihinkään. Joku kevyen liikenteen väylien kunnon kertova auraussovellus voisi olla kätevä.

Tällainen pohja, jossa sohjo ja jäärailot vaihtelevat, pistää taluttamaan. Matka on hidasta ja
fillari tärisee niin että hampaista irtoaa paikat.

Mutta mutta. Vaikka tammikuu jää näköjään polkematta tein mitä hyvänsä, pyöräilykauteni alkoi taas helmikuussa - jo kolmatta vuotta putkeen. Ei se nyt huonosti ole jos vain kuukauden verran on taukoa.

Ja yhtäkkiä nastat olivatkin supertärkeät! Vaikka kevät etenee jättiharppauksin ja tiet sulavat nopeasti, keliongelmia ja rospuuttoa jatkuu yllättävän pitkään.

Päivällä sulaa, yöllä jäätyy. Reitilläni on metsän siimeksessä olevia kohtia, joissa on edelleen lunta. Lumesta sulavia valtavia lätäköitä, jääsohjoröpelöä, veden kiillottamaa peilijäätä, suljunmuljua ja mustaa jäätä on maaliskuun loppuun asti.

Kun lunta ei ole, nastat tietenkin kuluvat nopeasti paljaalla asfaltilla. Nastarenkaat myös pitävät hassua rahisevaa ääntä, ovat mutkissa vähän jäykät (toki ihanan pitävät) ja hidastavat kyllä vauhtia. Kitkan lisääntyminen ei toisaalta ole sähköpyöräilijälle suuri ongelma, mutta voin kuvitella, että nastarenkailla on normifillaroitsijalla määränpäässä puna (ja räkä) poskilla.

Maanantaina suuntaan renkaidenvaihtoon. Kesäaika alkaa.

Kolme syytä, miksi vaikeneminen ei toimi

Bloggaajakollegat saivat öyhöttämisestä tarpeekseen ja perustivat liikkeen Vanhemmat rasismia vastaan. He halusivat myös jakaa kokemuksiaan rasismista.

En itse ole jaksanut osallistua maahanmuuttokeskusteluun missään mediassa. Miksi? Olenko se kuuluisa tolkun ihminen, vaikenija, joka katsoo muualle kohdatessaan rasismia tai vielä pahempaa hyväksyy sen?

Ei vaikeneminen tarkoita automaattisesti hyväksymistä. Suomalaisten enemmistö tuomitsee rasismin. Kuulun tähän enemmistöön eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Hyvänen aika, biologisia rotuja ei edes ole. Maahanmuutto ei aiheuta tunnekuohuja eikä minua edelleenkään uhkaa eikä pelota mikään. Turvapaikanhakijat siirtyvät kiltisti sivuun jos kävelevät pyörätiellä.

Ja mitä keskustelu hyödyttäisi?

En ole todistanut yhtä ainutta älyllistä maahanmuuttokeskustelua. Uskoni dialogiin on nolla. Rasistit eivät etsi ratkaisuja tai vastauksia kysymyksiinsä, öyhöttäminen on itsetarkoitus. Huonolla käytöksellä haetaan huomiota pikkulasten lailla. Minä en sitä heille aio suoda. Väsyneet twiitit ja facebook-päivitykset käsittelee Saku Timonen tyylipuhtaasti.

Sitäpaitsi kertaluokkaa tärkeämpiäkin asioita olisi puitavana. Vaikkapa ilmastonmuutos, joka on ihan todellinen uhka koko ihmislajin säilymiselle ja elämälle maapallolla.

Sitten katsoin Valtterin haastattelun ja käänsin takkini. Jotain on sanottava vaikka olisikin lopenkyllästynyt koko aiheeseen. Kolmesta syystä.

1. Maahanmuuttokeskustelua tarvitaan normaalien ihmisten takia.

On aivan yhdentekevää, mitä joku yksittäinen ryhmä tai ex-kansanedustaja somessa mölisee, mutta ei ole ollenkaan yhdentekevää, mitä Suomen politiikassa tapahtuu. Rasismin sanotaan kumpuavan tietämättömyydestä ja pelosta, mutta ei siltä vaikuta. Meillä näyttää olevan varaa hukata aikaa ihmisten uhkailuun, valheiden levittämiseen ja lapsille vittuiluun, vaikka kyse on loppupeleissä isoista globaaleista kysymyksistä, jopa maailmanrauhasta.

Tässä kohtaa katson hallituksen suuntaan. Miksi politiikassa ei käydä niitä keskusteluja, joita tilanteesta huolestuneiden pitäisi kaiken järjen mukaan käydä? Mitä Suomessa tehdään väärin, mitä oikein? Mitä voimme oppia maista, joilla on maahanmuutosta pitempi kokemus? Mitä EU:n tulisi tehdä?

2. Minun täytyy näyttää kenen puolella olen.

En aio pönkittää vähemmistön luomaa illuusiota, että tässä maassa on jokaisen syytä pelätä koko ajan jotain. Ei ole. Suomessa turvallisuus on edelleen huippuluokkaa ja siitä pidetään kiinni oikeudenmukaisella politiikalla.

Sen sijaan suomalaisella rasistilla ja ISISin fundamentalistilla on paljon samoja piirteitä. Sitä puolta kannattaisi vähän miettiä.

3. Sivistys on ainoa, mitä meillä on.

Maailmassa on aina voinut lyödä, pilkata, vainota, sortaa ja riistää heikompia, pienempiä ja avuttomia ihan vain koska voi. Jos on seurannut kaksivuotiaan sielunelämää ja kehitystä, huomaa miten pitkä tie on ameebasta ihmiseksi.

Olemme kuitenkin täällä pimeässä ja kylmässä Pohjolassa, ilman valtavia luonnonrikkauksia ja sotasaaliita, onnistuneet luomaan vakaan sivistysvaltion, joka perustuu tasa-arvoon, demokratiaan ja vapauteen. Ja juuri siksi suomalainen rasismi on niin naurettavaa: meillä on asiat todella hyvin. Toisin kuin täysin riekaleina olevista yhteiskunnista tulevilla ihmisillä.

Minulle tärkeitä perusarvoja eivät uhkaa turvapaikanhakijat vaan taitamattomat poliitikot. Minun turvallisuuden tunteeni syntyy siitä, että kaikille tarjotaan mahdollisuus koulutukseen, terveydenhoitoon ja heikoimmista pidetään huolta. Maksan mielelläni veroja, jotta ihmisillä menisi hyvin. Sen sijaan miljoonien syytäminen Talvivaaran pyörittämiseen ei ole ok.

Katse on pidettävä pallossa. Eriarvoisuuden lisääminen poliittisilla toimilla, kuten varhaiskasvatuksen laatuun kajoamalla, näkyy varmasti tulevien sukupolvien kokemassa oikeudenmukaisuudessa. Sitä minä en voi hiljaisesti seurata.

Lomariippuvaiset ry

Kun puhuimme pääsiäislomasta, Snadi totesi iloisesti, että "Sit sulla ei ole kiire!"

Tunsin keskisuuren pistoksen sielussa. Meidän perheessä molemmilla vanhemmilla on useampi rauta tulessa. Vaihdamme aika usein lastenvahtivuoroa läpsystä ja käytämme hoitoverkostoa viikoittain.

Lapset eivät ole syyllisiä kiireeseen, vaikka päiväkotirundi ja harrastukset lisäkiemuroita aiheuttavatkin. Olisimme jatkuvasti menossa ihan ilman lapsiakin. Kiire johtuu ihan omista valinnoista.

Koti-insinööri on yrittäjä. Lisäksi hänellä on toisena ammattina (se lakkasi olemasta harrastus jo vuosia sitten) musiikki, jonka tiimoilta on taas levyprojekti käynnissä. Kumpikaan edellämainituista ei pääty virka-aikaan, toinen vie vielä viikonloppujakin.

Minulle taas kiireinen työviikko tarkoittaa sitä, että päivätöissä on meneillään joku iso tuotanto, jolloin duunia riittää illallakin. Jos samalle viikolle osuu puolilleöin kestäviä kokouksia, useampia kirjoitus- tai koulutusjuttuja ja firman tilinpäätös, jäävät yöunet viiteen tuntiin.

Eikä ajan tarve tietenkään lopu tähän. Tarvitsemme aikaa myös yksin, kaksin, muiden aikuisten kanssa ja yhdessä perheenä.

Paperilla meidän pitäisi olla juuri se perhe, jonka lapset stressaantuvat kiireestä ja jäävät vanhempien ylisuorittamisen jalkoihin. Meidän vanhempien taas pitäisi taas olla täysiä hermokimppuja. Miksi asiat vaikuttavat kuitenkin olevan hallinnassa?

Noh, arki on suunniteltu aika tarkasti etukäteen. Rutiinit pelastavat. Vaikka yhteistä aikaa ei ole paljon, sitä kuitenkin on.

Toiseksi olemme lomariippuvaisia. Arjen vastapainoksi tarvitsemme sellaista ei-tehdä-yhtään-mitään -aikaa, jolloin voi katsella jäiden lähtöä ja syödä hiekkalaatikkoravintolassa. Joskus paras loma on sellainen, jonka ainoana tavoitteena on löhöily.

Näitä pieniä irtiottoja on oltava pitkin vuotta. Pitkä viikonloppukin riittää. Onneksi on saaristo. Mökki on hyvä pakopaikka silloin kun tavoitteena on kyllästyminen.

Oikeastaan Snadin oivallus ei ollut syytös vaan faktan toteaminen. Lapset ovat kuvioon aivan tottuneita. Äiti tulee monena iltana myöhään kotiin. Iskä puhuu puhelimessa paljon keskivertoa enemmän. Kersat haluavat vain tietää, pitääkö äidille sanoa hyvää yötä jo aamulla kun erotaan ovella ja lopettaako isi pälpättämisen puolen tunnin päästä vai kohta. Ja milloin seuraavan kerran pakataan auto kattoa myöten täyteen kampetta ja suunnataan heittelemään kiviä rantaan.

Halki, poikki ja pinoon

Mökkitontilta kaadettiin talvella puu. Nyt se piti laittaa paloiksi.

Tuli mieleen siinä kirveen kanssa heiluessa, että halkosavotasta voi löytää yhden jos toisenkin elämänviisauden.

Et ikinä tiedä, miten käy. Uuden pöllin kimpuun pitää käydä ennakkoluulottomasti, yli- tai aliarvioimatta. Paksukin pölli saattaa haljeta helposti kun taas pienestä mutta oksaisesta pätkästä lentää vain säleitä silmiin ja lopuksi joudut hakemaan sahan.

Kokemus on voimaa tärkeämpää. Tärkeintä operaatiossa ei ole raaka voima vaan tukeva jalansija, syvät vatsalihakset, kunnon vipuvarsi ja hyvä halkosilmä.

Sinnikyys kannattaa. Se puun juuren ensimmäinen pätkä vaikuttaa täysin mahdottomalta. Kun kymmeneskään isku ei tuota tulosta, on valmis siirtymään tikanheiton pariin. Ja sitten se halkeaa sillä 11. kerralla. Tuosta noin vain.

Yksin et onnistu. Yhtään halkoa et saa tehtyä ilman kunnon kirvestä. Kiila ja pikkumoukari jeesaavat vaikeissa tapauksissa.

Lepää välillä. Väsyneenä ote lipsuu. Tuijota pilviä taivaalla, kuuntele lintujen viserrystä ja haistele kostean puun tuoksua. Ja jos hermo meinaa mennä, kannattaa nukkua yön yli. Seuraavana päivänä onkin nimittäin lihakset niin kipeät, että on pakko antaa vuoro seuraavalle.

Huomenna haravointijoukkoihin.

Entä jos hammaslääkärillä ei pelottaisi?

Yhteistyössä Pepsodentin kanssa

On yksi asia, jossa satavarmasti tässä perheessä tytöstä polvi paranee. Hampaidenhoito.

Skidi on rampannut nyt keväällä hammaslääkärissä oikomisen takia. Kaikki ylähampaat eivät mahdu tulemaan, joten tilaa on tehtävä kuminauhojen ja muottien avulla. Oikomishoidon aikana hampaita täytyy hoitaa entistäkin huolellisemmin.

Vastaanotolla lääkäri kehui Skidin hyväkuntoisia hampaita ja arveli likan käyttävän sähköhammasharjaa. Ipana harjaa leegonsa ihan tavallisella pehmeällä hammasharjalla, mutta pitää tiukasti kiinni rutiinista: kaksi kertaa päivässä, kaksi minuuttia kerrallaan.

Tajusin siinä toimenpidehuoneessa desinfiointiaineen käryssä ja hoitolaitteiden karvoja nostattavassa äänimaailmassa, että tämä paikka ei pelota Skidiä lainkaan. Miksi pelottaisi? Hänen ei tarvitse täällä vältellä, valehdella, pelätä ja kärsiä. Hän hoitaa hampaitaan hyvin.

Köh. Toisin kuin minä. Hampaidenhoidon laiminlyöntihistoriani on kattava ja monipuolinen. Olen täydellinen varoittava esimerkki.

Välillä ihmettelen, miksi minulla on ylipäätään hampaita suussa.

Olen kasvanut lapsena kaakaolla, pillimehuilla ja sokerihuurretuilla muroilla, teininä irtiksillä ja kokiksella. Purkkana ei todellakaan ollut xylitoli-valmisteita vaan HubbaBubbaa ja JuicyFruitia - kolme levyä suuhun yhtä aikaa. Mutsi kyllä muistutti, että hampaat menevät pilalle karkista, mutta ei meillä aamuharjauksesta eikä piilosokerista ollut puhetta.

Nuorena aikuisena jatkoin kiilteen liuottamista makeaan siideriin, naposteluun ja hyvin epäsäännölliseen ruokailurytmiin.

Missä kohtaa meni pieleen? En voi syyttää yhteiskuntaa vaan ihan itseäni. En kertakaikkiaan ottanut hampaidenhoitoa tosissani. Omaan piikkiin menee myös se, että iltavirkun aamuista on aina budjetoitu jokainen minuutti nukkumisen maksimointiin. Aamuharjausta on hyvin vaikea opetella jälkikäteen.

Onneksi ajat ovat muuttuneet, eikö niin?

No ei. Lasten hampaiden reikiintymisen väheneminen on pysähtynyt ja reikiintyminen on jopa hieman lisääntynyt. Vähän yllätyksekseni kuulin, että lasten hampaiden harjaamiseen panostetaan edelleen huomattavasti alle hammaslääkäreiden suositusten. Suomalaislasten hampaat ovatkin tutkimusten mukaan Pohjoismaiden heikoimmassa kunnossa.

Juttelin hammashoidon historiasta Hannu Hausenin kanssa. Hausen on ehkäisevän hammaslääketieteen asiantuntija, jonka tutkimustyö on painottunut lasten ja nuorten suun terveyden edistämiseen paitsi lääketieteen niin myös käyttäytymis- ja sosiaalitieteen näkökulmasta.

Hausen kertoi, että Suomessa herättiin 60-luvulla suunterveyden surkeaan jamaan ja aloitettiin kansallinen terveysneuvonta. Tilanne alkoi parantua. Hiljalleen valistuskampanja kuitenkin hiipui ja 80-luvulla katsottiin, että hampaiden reikiintyminen korjataan parhaiten säännönmukaisten hammaslääkärikäyntien yhteydessä. Muistan hyvin alakouluajoilta vaaleanpunaisen ajanvarauslapun ja banaaninmakuisen fluorilakan.

Kun myönteinen kehitys pysähtyi, tajuttiin, että asiaa pitäisi edistää myös kodeissa. Maitohampaat kun voivat reikiintyä jo parissa kuukaudessa.

Työ alkaa jo ennen kahden vuoden ikää: jos lapsen suuhun ehtii muodostua normaali mikrofloora, karies-bakteerit joutuvat kilpailemaan elintilasta. Tällöin ne eivät voi mellastaa suussa miten tahtovat. Sen jälkeen karies pidetään ahtaalla ihan perusjutuilla. Vanhempiin yritetäänkin iskostaa avainsanat terveellisestä ruokavaliosta, ateriarytmistä, harjausrutiinista, fluorihammastahnasta ja ksylitoli-tuotteista.

Ja sitten on vielä se esimerkin näyttäminen. Sen kaksi x kaksi minuuttia -rutiinin oppii helpoiten vanhemmilta. Hausen kertoi, että sukupuolten välillä löytyy eroja: miehistä puolet harjaa hampaansa aamuin illoin, naisista kaksi kolmasosaa. Ero alkaa näkyä myös pojissa, jo 11-vuotiaista lähtien. Isien malli olisikin olennainen keino saada pojat huolehtimaan hampaistaan.

Minäkin ryhdistäydyin, viimein, ja otan nykyään hoitorutiinin tosissani, käytän hammaslankaa ja suuvettä ja käyn tarkastuksessa parin vuoden välein.

Suurin syy ryhtiliikkeeseen oli tieto suun terveyden liittymisestä yleisterveyteen. Minulla on jo muutenkin perinnöllinen alttius sydän- ja verisuonitauteihin, joihin suun terveydellä on selvä yhteys. Tuuria ei kannata testata.

Naula arkkuun tuli juurihoidosta. Sen ansiosta kypsyi ajatus jättää irtokarkit kokonaan. Something's got to give. Salmiakkiufofirma saisi kyllä maksaa tekarini.

Onneksi pikkusisko näyttää katsovan ennemmin mallia isosiskostaan kuin minusta. Minun roolikseni jää tehdä hampaidenpesusta hauskaa. Bravuurini on rikki menevä hampaidenpesukone, joka yleensä hoitaa iltaharjauksen viimeisen kierroksen. Kone nimittäin alkaa hetken harjattuaan nikotella, yskiä ja harjata täysin epärytmissä omituisesti poskia, huulia ja lopuksi tuikkaa tahnaa nenänpäähän.

Maailman suunhoidon päivän kunniaksi pukkaa arvontaa: Sekä Instagramissa että Facebook-sivullani on postauskuva, josta tykänneiden kesken arvotaan kaksi pakettia:
a) Linnamäki-rannekkeet (5 kpl) ja
b) vuoden suunhoidon tuotteet koko perheelle.
Käykäähän osallistumassa, vaikka molemmissa - mukaan ehtii ma 21.3. klo 12 asti!