Muistoja ystävyydestä

Facebookin viestilaatikko kilahti keväällä. Se oli bestikseni vuodelta -82!

Ala-asteen tyttöporukka oli kokoontumassa ja hän kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Totta kai halusin!

Kun edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt 30 vuotta, puhuttavaa riittää. Nykyisyyden päivittämisessä ja menneiden muistelussa vierähti tunti jos toinenkin. Samalla tuli tarkistettua omien muistikuvien luotettavuus. Se, mitä minä muistan, on vain yksi näkökulma.

Ystäväni oli kyllä käynyt mielessäni usein viimeisen parin vuoden aikana. Skidin välillä takkuinen koulutaival on palauttanut mieleeni valtavan määrän muistoja omilta ala-asteajoiltani. Erityisesti siitä, miten monimutkaisia lasten väliset sosiaaliset suhteet ovat, miten isoja asioita ne siinä elämäntilanteessa ovat ja miten paljon tukea niihin tarvitsee.

Aloitin peruskoulun aivan pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria. Olin aivan kuistilla. Kummajainen, joka ei tuntenut ketään ja joka vielä asui toisella paikkakunnalla, metsän keskellä. Leikkikavereinani oli ollut kuuden vuoden ajan lähinnä veljiä.

Kun vihdoin sain ikäistäni tyttöseuraa, olin haltioissani. Vietin ystäväni kanssa joka ikisen koulupäivän ensimmäisen viiden vuoden ajan. Tunnen hänen vanhempansakin kuin omani, koska käytännössä asuin heillä iltapäivät.

Tietysti kuplamme meni aikanaan rikki, ja se oli valtava kriisi silloin. Loppuviimeksi se vain enteili tulevaa: jouduimme yläasteella eri luokille, lähdimme eri lukioihin ja jatko-opintoihin. Yhteydet katkesivat hiljalleen. Kasvoimme eri suuntiin mutta kuitenkin niin, että päällimmäinen muisto ystävyydestämme on lämmin.

Juttutuokiosta tajusin, miten säännönmukaisesti korjaan äitinä omia lapsuuden traumojani.

Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne (mikä johtuu osittain sosiaalisen silmäni puutteesta) oli ja on minun taakkani. Nyt omien lasten kohdalla haluan, että asumme kahden minuutin päässä palveluista; että ipanat pääsevät harrastuksiin, synttäreille ja yökylään; että heidän ympärillään on ihmisiä. Ja että heillä olisi vanhemmat, joiden kaikki huomio ei mene lamasta ja avioerosta selvitymiseen. Samasta syystä friikahdin Skidin kouluarvonnasta.

Toiseksi tajusin, miten 80-luvun lapsuudesta puhutaan aina nostalgisen ihannoivaan sävyyn: oli C-kasetteja, lankapuhelimia ja kaikki perheet katsoivat lauantaina Kymppitonnia. Mutta arki oli kuitenkin karua. Lasten ongelmat olivat ihan samoja kuin koululaisilla nykyäänkin. Köyhyys, vanhempien alkoholinkäyttö, kiusaaminen.

Nykyään on kuitenkin paremmin. Lasten oikeuksien vahvistumisen lisäksi meidän sukupolvemme on petrannut vanhempina. Tabuja, kuten sukupuolirooleja, on onnistuttu rikkomaan, lasten kanssa vietetään enemmän aikaa ja keskustelua ja tietoa esimerkiksi kiusaamiseen puuttumisesta on paljon enemmän.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että nelikymppisenä on erinomainen hetki puntaroida kaikenlaista. Peruskoulun aikaisia ystävyyssuhteita ei kannata jättää käsittelemättä.

Täi - ja kuinka se häädetään

Goddammit. Päiväkodista tuli täitiedote. Lasten päät pitäisi tarkistaa, koska ryhmässä on useammalta löytynyt täitä.

Kun siinä haroin mököttävän Snadin hiuksia läpi, tajusin, että en tiedä yhtään mitä teen.
Minulla ei ole ikinä ollut täitä. En ole koskaan nähnyt koko ötökkää eikä kukaan ole opettanut miten niitä etsitään.

Vilistääkö ne? Karkaako ne, jos yrittää ottaa kiinni? Entäs jos päänahkaa ei kutita? (No jaa, pelkkä homman ajatteleminen saa kyllä päänahan kutiamaan.) Ja miten hitossa täältä mitään voi löytää?

Kokosin tähän täitietoutta itseäni (ja ehkä muita kaltaisiani) varten.

1. MITÄ ETSIN KUN ETSIN TÄITÄ?

Olisipa joku helppo diagnostiikka tähän. Purema ei aina kutita, joten näköhavainto minimaalisesta otuksesta on ainoa tapa varmistaa tartunta. Ja se ei todellakaan löydy tuolla kuvaamallani tavalla sormilla hiuksia haromalla.

Päätäi on ihmisen hiuksissa (ja vain hiuksissa) elävä 2-4 mm:n mittainen, väriltään läpikuultavan harmaa ötökkä - paitsi jos se on imenyt verta jolloin siitä tulee punertavan ruskea. Näitä ruskeita pisteitä päänahasta siis syynätään. Ne eivät lennä tai pompi vaan ryömivät. Lempipaikkoja ovat lämpimät paikat kuten niska ja korvien taus.

Täin munat eli saivareet ovat 1 mm pituisia, ovaalinmuotoisia, vaaleanharmaita nystyjä, joita löytyy läheltä päänahkaa hiukseen tiukasti kiinni liimattuna. Kuori jää kiinni hiuksiin kuoriutumisen jälkeen. Saivareita on vaikea erottaa hilseestä, mutta erotusdiagnoosina on tiukka kiinnitys.

Sihtaus on tehtävä tarkoitukseen suunnitellulla täikammalla (metallinen on kuulemma parempi, koska sen voi keittää), kunnon valaistuksessa ja rillit päässä.

Suurennuslasikaan ei ole haitaksi. Ystävän tartunta pääsi villiintymään, koska mies ei nähnyt vaimonsa päässä mitään vaikka epäily oli.

2. MITEN TÄIKAMPAA KÄYTETÄÄN?

Vaikka internetin ihmemaassa on videoita vaikka kuinka paljon, täikampauksesta ei ollut juuri mitään käytännön materiaalia.

Kosteista, hoitoaineella käsitellyistä hiuksista täiden tarkastus onnistuu kuulemma helpommin kuin kuivista.

Espoon kaupungin ohjeissa lapsi laitetaan istumaan pöydän ääreen kyynärvarsiinsa nojaten. Olkapäille laitetaan pyyhe ja pöydälle asetetaan valkoinen paperi. Hiukset selvitellään ensin tavallisella kammalla ja harjalla. Tarkistaminen aloitetaan täikammalla jommaltakummalta sivulta. Hiuksia kammataan niskasta otsalle hiusrajaan ja siitä alas suortuvan päähän saakka. Hyvässä valaistuksessa (päivänvalo on paras) tutkitaan, onko pöydällä olevan paperin päälle pudonnut päätäitä.

3. MILLOIN TARTUNTA TODETAAN?

Tartunta on saatu ja hoito pitää aloittaa, jos
- hiuksista löytyy yksikin elävä täi,
- hiuksissa on kiinni olevia päätäin munia,
- hiuksissa tiukasti kiinni olevia päätäin munia löydetään alle 1 cm:n etäisyydeltä hiuspohjasta sellaisista hiuksista, jotka yli kuukautta aiemmin on hoidettu päätäitartunnan vuoksi.

Sitten vain shampoo-ostoksille apteekkiin. Tehoaineita on monenlaisia: hyönteismyrkkyjä ja tukahduttamista. Paksuille, pitkille hiuksille kannattaa varata riittävästi ainetta.

4. MILLAINEN SIIVOUS KOTONA TARVITAAN?

Kotia ei tarvitse kokonaan keittää ja desinfioida. Täin pitäisi kuolla ilman ruokaa kahdessa päivässä, mutta hyönteistutkijat muistuttavat, että aina niin ei käy. Mökkiviikonloppu ei siis sataprosenttisesti takaa, että hyyryläiset ovat todella delanneet vaan hoitoa ja kampaamista pitää jatkaa ohjeen mukaan.

Tärkeintä on huolehtia hiusten kanssa kosketuksissa olevien tarvikkeiden puhdistamisesta ja puhtaudesta - ja niitä on paljon! Kylpypyyhkeet, kuulokkeet, korvaläpät, tyynyliinat, pyöräilykypärät, harjat, kammat, hiuspidikkeet ja päähineet poistetaan käytöstä muutaman vuorokauden ajaksi tai ne puhdistetaan käytön jälkeen päivittäin.

Puhdistus onkin aikamoinen operaatio: harjat, kammat (incl. täikampa), hiussoljet ym. puhdistetaan upottamalla ne kuumaan veteen (+ 60 ºC) 30 sekunnin ajaksi tai kiehuvaan veteen 10 sekunniksi.

Hoidon jälkeen vaihdetaan puhtaat liinavaatteet ja pyyhkeet. Tekstiileille riittää normaali konepesuohjelma (+ 40 ºC). Vaikka tekee tietenkin mieli keittää ne.

Tutkimusten mukaan pakastinkylmyys (noin -20ºC ) ja kuiva kuumuus ( + 80º C) tuhoavat päätäit parissa tunnissa.

5. MITEN ESTÄN UUDET TARTUNNAT?

Muistan lapsuudesta varoituksen että kaverin pipoa ei saanut lainata (ei olisi tullut mieleenkään), mutta pitkätukkaisille lapsille kannattaakin muistuttaa, että mitään hiusrekvisiittaakaan - pompuloita, pantoja ja pinnejä - ei saa lainata. Ja pitkät hiukset kannattaa pitää kiinni.

Tärkeintä tartuntojen ehkäisyssä on uskoa, että meillä voi todella olla täitä: tsekata päiväkodin ilmoitustaulu ja ottaa hoito tosissaan. Pitää hankkia täikampa, puhdistaa rillit, lukea shampoon ohjeet ja jaksaa kammata.

Täikampa äitiyspakkaukseen, sanon minä.

Lisätietoa saa jakaa kommenttiboksissa! Hyvät vinkit ovat tässä puuhassa tarpeen.

Positiivisen kautta uhmaa vastaan

Uutisia sarjassa maailma menee parempaan suuntaan.

Uhmaikäisen kanssa voi olla liukkailla jäillä.

Kuulin jokin aika sitten Huomaa hyvä -kirjasta, jonka pääviesti on, että tulemme vahvoiksi siinä, mitä teemme paljon ja heikennymme siinä, mitä teemme vähän. Jos harjoittelu parantaa banaanipotkua, miksi se ei pätisi muihinkin ominaisuuksiin? Kun kuulemma yksi toimivimmista keinoista kasvattaa hyvän luonteen taitoja on osoittaa lapsille heidän vahvuutensa sekä opettaa, miten niitä voidaan hyödyntää.

No, samaan positiivisuuden konseptiin perustuu myös suomalaisvoimin kehitetty (Espoossakin testissä ollut) Voimaperhe-hanke, jossa erityisen uhmakkaiden nelivuotiaiden vanhemmille annetaan valmennusta uhman kohtaamiseen. Uhma pitää hyväksyä vain tiettyyn rajaan asti.

Uhman kohtaaminen on aika pirun vaikeaa. Koska vain hyvin poikkeuksellinen ihminen jaksaa taistella samoista, rutiiniluonteisista asioista ja säännöistä päivästä toiseen asiallisesti. Joskus riitelystä tulee itseään vahvistava kierre.

Tämän kierteen katkaiseminen on lapsen itsensä kannalta äärimmäisen tarpeellista, sillä sen kautta voidaan ehkäistä myöhempää häiriökäyttäytymistä. Hesari tituleerasikin systeemiä mielenterveyden rokoteohjelmaksi.

"Lasten mielenterveyteen liittyvissä tutkimuksissa on osoitettu toistuvasti, että lapsuusiässä alkavat vaikeat käytösongelmat ovat yhteydessä aikuisiän sosiaalisiin ja mielenterveyden ongelmiin. Lapsuuden käytösongelmia voidaan ennaltaehkäistä ja hoitaa tarjoamalla vanhemmille keinoja omien kasvatustaitojensa kehittämiseen ja lasten ongelmien hallitsemiseen." -Utu.fi

Ja hyötyyhän siitä ihan koko perhe. Uhmaikäinen, joka on oppinut painamaan vanhemmilta kaikki nappulat pohjaan, voi pahimmillaan terrorisoida koko kodin ilmapiiriä.

Voimaperhe-malli on simppeli.

Osa lapsista on nelivuotiaina erityisen uhmakkaita (lue: täysin mahdottomia), mutta huomio kohdistetaan vanhempiin. Neuvolassa tarve kartoitetaan kyselyn avulla, perhevalmentaja pitää vanhemmille nettivastaanottoa ja sitten katsotaan tilannetta uudelleen.

Kokemusten mukaan huikeat 80% osallistujista saa apua. Ne lapset, joiden käytökseen vanhempainohjauksella ei saada muutosta, voidaan ohjata jatkohoitoon.

Mistä sitten tietää asuuko kotona tällainen erityisen haastava tyyppi? Sinkkonen tekee pesäeroa normaaliin uhmaamiseen kolmen erottavan tekijän kautta (ja huom. tämä koskee vain yli nelivuotiaita, sen alle naperot ovat ameeboja). Näitä ovat lapsen väkivaltaisuus, vahingonilo ja empatiakyvyttömyys. Aikamoisia tabuja hiekkalaatikolla. Puhumattakaan siitä, että voisi tunnustaa ettei tiedä mitä tehdä ja että tarvitsee jeesiä.

Parhaimmat ideat ovat edelleen yksinkertaisia.

Kaikki osallistuvat - paitsi jotkut

Hallituksen säästötalkoissa on peräänkuulutettu reilua yhteishenkeä. Kaikkien on kannettava kortensa kekoon, kaikki osallistuvat talkoisiin!

Olen talkoohenkinen ihminen ja osallistun mielelläni. Maksan auliisti veroja, koska heikoimmista huolehtiminen lisää turvallisuuttani. Konkreettisetkin projektit käyvät. Yhteistä asukaspuistoa on kiva olla korjaamassa, vien mielelläni kersat siivoamaan lähialueen luontoa ja jeesaan kotinsa menettänyttä perhettä, kun itsellä on muutenkin liikaa. Annan mielelläni roposia myös luokan retkirahastoon sekä puolelle tusinaa hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Mutta siinä vaiheessa, kun hallitus pyytää mukaan lisätalkoisiin, haluan tietää mihin rahaa tarvitaan. Mihin nykyisiä rahojani käytetään ja mitä lomarahoillani ostetaan? Ei ainakaan uutta lastensairaalaa, joka rahoitetaan - kas - yksityisillä talkoilla.

No, tietenkin me tässä yhteistyössä nostamme Suomea taloudellisesta suosta, jonka ovat pyytämättä ja yllätyksenä aiheuttaneet eskarilaiset, digitalisaatio, rakennemuutos, taantuma ja AY-jäärät eli käytännössä kaikki muut paitsi dynaaminen elinkeinoelämä itse.

Ymmärrän sen, että jos päiväkodeissa lapsia hoidetaan vähän huonommin, julkisen sektorin ylläpitoon menee vähemmän rahaa. Mutta mistä minä tiedän, että helluntaityöskentelyllä tosiaan parannetaan sitä kilpailukykyä? Ja missä kohtaa tarkalleen ottaen yritykset ovat luvanneet laittaa ylimääräiset fyrkat kotimaisiin investointeihin ja työpaikkoihin?

Ei missään. Kaikki nimittäin eivät osallistu, koska lainsäätäjämme eivät sitä edellytä ja finanssisektori taas saa varojen piilottelusta kaviaarit leipänsä päälle.

Tutkivien toimittajien talkoot paljastivat moraalisesti arveluttavaa menoa Panamalla. Pankkisektori on suojellut ikäviltä veroilta niin yrityksiä, perheitä kuin presidenttejäkin. Täysin laillisesta veronkierrosta syntyvillä tappioilla on kuitenkin hintalappu.

Verohallinto on arvioinut, että yritysten harjoittama verosuunnittelu vie Suomessa vuosittain noin 320 miljoonan euron verotulot. Sellainen summa näkyy jo Suomen valtion budjetissa.

Kaiken huipuksi Nordean päämaskotti kertoo ihan pokalla, että julkisen sektorin leikkausten määrä pitäisi kaksinkertaistaa. Toki, jos on oman käden tietoa siitä, että verokertymä jää hippasen pienemmäksi kuin valtio on laskeskellut, niin neuvohan on hyvä. Ei ihme, että ei ole varaa koulukorjauksiin, etsivään nuorisotyöhön, varhaiskasvatuksen tavoitteisiin sopiviin päiväkotiryhmiin ja lastensairaalaan. Ei ihme, että loikat jäävät tekemättä. Eikä ihme että talkoot eivät kiinnosta.

Että niin kauan kun hallitus kurjistaa lapsiperheiden elämää ja samalla yrittää aktiivisesti rakentaa Suomesta uutta Panamaa sekä vapauttaa talkoista ne, joilla annettavaa riittää, voivat he minun puolestani talkoohengessä imeä faijansa kasseja pistää omat lomarahansa vaikka viiden euron pitsoihin.

Ps. Project Mama Oy maksoi juuri yhteisöveronsa verohallinnon tilille. Lukemalla tätä blogia ilman adblockereita tuet siis suomalaista sivutoimista yrittämistä, josta maksetaan verot Suomeen.

Ps2. Puolueiden kannoista lisää täällä. Eroja löytyy.

Mistä vaivasta pitää mennä lääkäriin?

Tämä juttu minun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään. Sain juttuun hyvän kimmokkeen, kun liukastuin tänään pihanurmikolla. Nilkka muljahti ikävästi, ihan rusahduksen kanssa.

Kuva liittyy: itsediagnosoinnissa ollaan vähän heikoilla jäillä.

Siinä portailla puuskuttaessa alkoi tappioiden suuruuden arvonta: menivätkö nivelsiteet poikki, vai venähtikö vain? Voiko olla joku murtuma? Pitääkö lähteä röntgeniin vai luotetaanko vanhaan kunnon lääkkeeseen kylmää-kompressiota-koholle? Koska jalalle pystyi varaamaan hiukan eikä se turvonnut kovin paljon, päättelin, että ei tästä mihinkään tarvitse lähteä.

Olin samassa tilanteessa viime kesänä murtuneen varpaan kanssa: pitääkö mennä lääkäriin? Silloin piti, kipu oli liian paha.

Tässä tanakassa keski-iässä sitä alkaa lähestyä kivikauden ihmisen deadlinea. Ja sen kyllä huomaa. Vaikka nilkkani todennäköisesti tulee kuntoon viikon sisään, on muitakin juttuja, joita olen pannut merkille.

Tutustuin viimeksi fyssarilla termiin kipuväistö. Olen oppinut nousemaan lattialta ylös niin että selkää ei vihlaise. Tarkkasilmäinen fyssari tietysti huomasi sen ja neuvoi käyttämään syviä vatsalihaksia ennemmin kuin breakdance-muuveja. Aivan. Näitä väistöjä on enemmänkin.

Ja ihan nopealla otannalla tuttavapiirissä alkaa olla kaikenlaisia (kroonisia) kipuja ja vaivoja: urheiluvammoja, synnytyksen aiheuttamia vaurioita, selkäkipuja, uupumusta, erilaisia toimintahäiriöitä ja muita oireita, joista ei oikein tiedä, mitä ne ovat.

Nämä krempat eivät ole niin suuria, että ne merkittäväti haittaisivat elämää, joten niistä ei kehtaa käydä työterveydessä tai terkkarissa kyselemässä. Enkä edes muista ikinä puhelinaikaa - ja vaikka muistaisin en ehtisi. Luokittelevat vielä hysteeriseksi ja määräävät jotain pillereitä. En siis ole käynyt siellä kilpirauhastestissä, vaikka sitä ihan tosissani harkitsin.

Tämähän on tavallaan itsediagnosointia: ei minua mikään vaivaa. Lääkäristä ei käydä hakemassa second opinionia, vaikka ehkä pitäisi. Ei, vaikka oma edesmennyt isäni on erinomainen muistutus siitä, että vaikkapa pitkään jatkuneita vatsavaivoja pitäisi selvittää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Otetaanpa nopea gallup: paljonko sinulla on sellaisia kroonisia vaivoja, joista olet tietoinen joka päivä mutta et ole koskaan käynyt lääkärillä? Tähän saa laskea mukaan myös mielen- ja hammasterveyden oireet. Valitse siis alta luku, joka parhaiten sopii kremppojen määrään.




Minun numeroni on viisi.

Tätä omaa lukuaan ihaillessa voi sitten miettiä, että onko meillä ongelmana terveyspalveluiden yli- vai alikäyttö.