Tuleeko meille koira?

Viime kesästä lähtien on perheessämme ollut yksi kestopuheenaihe. Koira.

Koirat mukana vaelluksella. Etummainen karvakasa minun.

Lemmikin mankuminen alkoi jo muutama vuosi sitten, kun Skidi tajusi, että koiran omistaminen ei ole mikään periytyvä ominaisuus kuten kuninkaallinen titteli vaan lemmikkejä voi ostaa. Kun vielä tuttavaperheeseen tuli karvainen perheenjäsen, ei suoralta konfrontaatiolta ole voinut välttyä.

Viimeksi aiheesta keskusteltiin Kanarialla, kun erään kaupan ovella päivysti nelijalkainen kauppias.

Minulta tulee vihreää valoa, Koti-insinööri on antanut vasta keltaista. Mutta hän on antanut ymmärtää olevansa taivuteltavissa.

Lapsuudenkodissani oli aina koira. Parhaimmillaan kolme kappaletta. Koira muutti mukanani myös opiskelupaikkakunnalle ja ensimmäiseen omaan kotiini. Se tapasi kaikki poikaystäväni ensimmäisenä.

Olen ollut ilman koiraa vuodesta 2005, kun ikäloppu terrierini siirtyi autuaammille metsästysmaille. Koirattomuuteen tottuminen otti aikansa. Nyt kymmenen vuoden treenin jälkeen osaan jo lähteä ulos yksin.

Satu kertoi hyvät perustelut, miksi heille ei tule lemmikkiä. Hän arveli, ettei jaksa hoitaa ja toisaalta, ettei siitä seuraa mitään plusmerkkistä henkisesti. Jäin miettimään, olenko jo autuaasti unohtanut, millaista koiran omistaminen on? Onko aika kullannut muistot? Mitä jos Koti-insinööri ei pidäkään koiran omistamisesta? Onko koira oikeasti tässä (suhteellisen kiireisessä) elämäntilanteessa järkevä hankinta?

Järjen voi kyllä unohtaa elämäntilanteesta huolimatta. Eihän omissa lapsissakaan mitään erityistä järkeä ole.

Tiedän, että koiran kanssa on ulkoiltava myös vaakaräntäsateessa - mutta toisaalta terrierini ei suostunut sellaisella kelillä kuin viiden metrin päähän.

Tiedän, että sitä pitää käyttää eläinlääkärissä, siitä lähtee karvaa, kuolaa ja kuraa, se levittää joskus biojäteroskiksen sänkyyni ja ripuloi valkoiselle matolle.

Terrieri ja minä vuonna 2004.

Mutta toisaalta tiedän myös, että minä jään lemmikin kanssa henkisesti plussalle. Joidenkin tutkimusten mukaan lemmikin omistaminen on jopa terveysteko: lemmikki vähentää stressiä, lisää empatiaa ja saa säännöllisesti liikkeelle. Lisäksi minun nähdäkseni lajien välinen ystävyys on aika kova juttu. Sen voi toki kokea ilman omaakin otusta.

Pahinta onkin, että todennäköisesti se juutas kuolee ennen minua. 

Periaatepäätös koiran hankkimisesta on tehty, mutta sen aika koittaa vasta parin vuoden päästä kun ulkoiluttajia, ruokkijoita, tavoille kouluttajia ja vahinkojen siivoajia on neljä kappaletta. Lisäksi päätös on ehdollinen: Snadin allergiataipumukset täytyy selvittää ettei tule ikäviä yllätyksiä heti alkuunsa.

Minkälaisia kokemuksia teillä on koiran hankinnasta? Onko kaduttanut?

Matkailu avartaa - edelleen

Terveisiä lomalta!



Olimme jo kolmatta kertaa samassa paikassa Kanarialla, joten askelmerkit olivat selvillä. Se kuitenkin pääsi yllättämään, että lapsiperhematkailu oli muuttunut taas asteen verran helpommaksi.

Pimientos de Padron. Voisiko näitä kasvattaa itse?

Kuuden tunnin lento oli naurettavan helppo nakki (ja ilman tablettia, joka on ollut rikki jo puoli vuotta).
Ipanoiden altaassa viettämä aika moninkertaistui - eikä vieressä tarvinnut seistä hengenpelastajana.
Pieninkin jaksoi kävellä rinneretkellä ihan itse.
Ravintolassa syöminen oli yhtä helppoa kuin kotona.

"Onko tuo oikeasti situuna?"

Tästä kaikesta vapaa-ajasta seurasi se, että luin kolme ja puoli kirjaa.

Vaikka tämä ei minun kirjoissani ole mitään oikeaa matkustelua verrattuna Lontoon vuoteeni, Sao Paulo - Rio de Janeiro -bussireissuun ja Kaakkois-Aasian seikkailuihini, tälläkin reissulla tuli huomattua, että matkailu avartaa, jopa tällainen allasloma. Aina oppii jotain uutta. (Enkä tarkoita nyt sitä kun Snadi päätti hypätä aikuisten altaaseen ilman kellukkeita, mutta pysyikin kaikkien hämmästykseksi pinnalla.)

Tutuista ja turvallisista ympyröistä poistuminen laittaa lasten kovalevyt raksuttamaan, mistä taas seuraa hirveän hyviä filosofisia keskusteluja. Ja lomalla on aikaa jutella. 



Lasten mielestä poikkeuksellista on se, että kaikki ovat niin ystävällisiä. Kun ihmisille hymyilee, he hymyilevät takaisin, sanovatkin jotain. Tarjoilijasedät pelleilevät, hokevat guapaa ja silittävät aina ohi kävellessään.

Jäin itsekin miettimään, mikä on kulttuuria ja mikä palvelukulttuuria?

Lapsiin suhtaudutaan luonnollisena osana yhteiskuntaa, mutta toisaalta turismista elävien lomasaarten palvelukulttuuri on suunniteltu viihdyttämään meitä. Hotellit, rantatuolit, jätskibaarit. Täällä ei rakenneta laivoja, täällä pidetään uima-allas lämpimänä.

Ipanat muistivat jo edellisiltä reissuilta että vettä ei saa tuhlata, täällä on siitä ihan oikea pula.

Toinen lapsia hämmästyttänyt juttu olivat erilaiset taiteilijat, joita ei koulumatkalla näy. Törmäsimme kolmeen eri performanssiin. Yhdet olivat rakentaneet rannalle hiekasta hienon tulivuorisaaren, toinen soitti jonkinlaista miniavaruusaluksen näköistä kattilaa ja kolmas esitti patsasta. Annoimme kaikille kolikoita, palkkaa hyvästä esityksestä.

En osannut tyhjentävästi vastata siihen, miksi katutaiteeseen ei Suomessa spontaanisti juuri törmää (ehkä Helsingin Kalliota lukuunottamatta), vaikka siitä nykyään puhutaankin jo enemmän. Ehkä me edelleen miellämme kadut muuhun kuin taidekäyttöön ja vietämme ulkona liian vähän aikaa ilmaston takia. Tai ehkä emme kehtaa? Ero kerjäämiseen ei ole vielä kyllin selkeä.



Loman loppumisesta käytiin myös hyvä keskustelu.

Miksi emme voi olla täällä aina? Voisimme, ehkä, mutta ei se olisi lomaa vaan arkea. Loman ja arjen vuorottelu on tärkeää juuri kontrastin takia. Syntymäpäiväkin on erityinen, koska se on vain kerran vuodessa. Siksi lomankin pitää loppua.

Poistumme maasta jatkossakin lapsiperheenä. Periaatteessa voisi miettiä jo pitempääkin matkaa, mutta ehkä ei tarvitse. Näköjään ihan rantalomallakin pääsee hyvien kysymysten äärelle.

Paha yskä

Tiedoksi kaikille hengitystietulehduksista kärsiville. Kylkiluunsa voi todella murtaa yskimällä.

Kolmen viikon yskä oli jo menossa ohi kun sain perjantai-iltana kunnon yskänpuuskan. Heräsin lauantaiaamuna karmivaan kylkikipuun. En voinut hengittää syvään, en aivastaa, yskähtää tai nauraa. Tikari kyljessä ei helpottanut edes kipulääkkeillä.

Jos pistävä kipu olisi ollut vasemmalla puolella, olisin lähtenyt lanssilla sairaalaan sydänkohtausepäilyn takia. Koska kipu oli oikealla, olin yhtä varma että kuolen, mutta en vain tiennyt mihin.

Eilen sitten työterveyslääkäri tutki tilanteen ja totesi, että kuudennessa kylkiluussa on ilmeisesti yskimisen aiheuttama hiusmurtuma. Murtuma muuttuu kivuttomaksi noin kuukaudessa, luutuu ennalleen kahdessa.

Hieno ajoitus, sillä loma alkaa huomenna. En voi nostella mitään painavaa, vetää matkalaukkuja tai kantaa lapsia, koska en saa rasittaa rintakehää yhtään tai hengästyä. Mikä sääli.

Koska aloitin kesäloman murtuneella varpaalla, Koti-insinööri on treenannut tätä. Onneksi kirja ja viinilasi pysyvät tälläkin kertaa kädessä.

Kirjavinkki vessasanojen ystäville

Käväisin juttusilla kustantajan luona (kyllä, kaikenlaista olisi kehitteillä kun vain aika riittäisi) ja sain matkaani muutaman lastenkirjan. Yksi näistä osoittautui täydelliseksi hitiksi.

Kaikille vessasanojen ja muiden ällöpuheiden ystäville on nimittäin olemassa tietokirja. Ällökirjassa vastataan mm. kysymyksiin kuinka paljon räkää ihminen nielee vuosittain, ketkä ovat eläinkunnan parhaat piereskelijät ja käyttävätkö jotkut ihmiset pissaa suuvetenä.

Ällökirjassa on tieteellisen tarkasti selitetty eritteiden maailma: mitä pissa, kakka, pieru ja yrjö ovat. Myös hiki ja räkä tulee käsiteltyä. Ja ei, en todellakaan tiennyt kaikkea. Näin noroaikana oli kiinnostavaa kuulla, miksi laatan seassa on aina "porkkanoita".

Informaatiosisällön lisäksi kirja toimii kasvatuksellisena tukijalkana kaikille pieruhuumorin ystävien vanhemmille.

1. Koska kirja on täynnä pelkkiä vessasanoja, niistä saa yliannostuksen. Kuvat ovat hauskoja mutta ällöjä. Hihitys lakkaa aika pian.

2. Koska eritteet selitetään pieteetillä ja luvan kanssa, niistä katoaa mystiikka. Tällöin ehkä jonkun nelivuotiaan mielestä niiden hokeminen muuttuu tavallaan merkityksettömäksi.



Tämä kirja ei tietenkään poista sitä iloa, mikä perheenjäsenen spontaanista pierusta syntyy, mutta jos tämä nyt hiukan vähentäisi intoa sulkeutua vaatekaappiin puhumaan pissajuttuja.

Ps. Skidi a-h-m-i oman tuliaisensa, Narnia-sarjan Velhon ja leijonan. "Älä puhu mulle nyt, täs on jännä kohta!" Tiedän!

Ps. 2. Itselleni nappasin lomalukemiseksi Carl-Johan Vallgrenin Varjopojan. Marklundin viimeisin oli niin huono, että tarvitsin äkkiä uskonvahvistusta ruotsalaiseen dekkariin.

Kiitos rehellisyydestä - kai

Rasia suklaakonvehteja oli jäänyt avonaisena pöytään synttärijuhlien jälkeen.

Seuraavana iltana löysin konvehdin käärepaperin Skidin huoneesta. Outoa, koska Skidi oli yökylässä. Eikä hän pöllisi konvehteja.

Päätin tiedustella Snadilta, kuinka se oli sinne joutunut.

- Löysin Skidin sängystä tällaisen konvehtipaperin. Tiedätkö mitään tästä?
- (hykertelyä) Tiedän! Minä jätin sen sinne.
- Ahaa. No tuota, milloin tämä on syöty?
- Ihan äsken.
- Okei. Otitko tämän siis vaikka nimenomaisesti kielsin?
- Kyllä. Otin vaikka kielsit. Otin ihan salaa!
- Miksi?
- Tuli kauhea karkkihimo!
- No kiva, että olet rehellinen, mutta...
- Niitä on lisää. (juoksee hakemaan tuolilta toisen ja tyynynsä alta kolmannen tyhjän käärepaperin.)
- Jestas, oliko tässä nyt kaikki?
- Ei. Otin niitä myös varastoon! (hakee lelukorista vielä kaksi syömätöntä konvehtia)

Ok. Jäin pitkästä aikaa sanattomaksi. Muutama tunne ryöppysi pintaan.

1. Ylpeys. Täysin häpeämätöntä toimintaa. Miten voin haukkua jonkun, joka käyttäytyy kuten itse haluaisi mutta ei kehtaa?
2. Kauhu. Olen jotenkin kasvattanut tällaisen psykopaatti-oravan.
3. Epätoivo. Millainen rangaistus tästä pitäisi antaa?
4. Tyytyväisyys. Eipä se ainakaan pelkää kertoa totuutta.
5. Varmuus. En aio koskaan ryhtyä Snadin rikoskumppaniksi. Vasikka.