Työsuhde-etuja

Perjantain kunniaksi pieni työelämäpohdinta.

Olen viettänyt perjantaisin omien duunien päivää jo marraskuusta 2012. Kirjoitan firman nimissä kirjoja, kolumnia ja blogia ja kokoan koulutusmateriaaleja.

Huomaan olevani aika kiintynyt tähän järjestelyyn. Perjantai nimittäin edustaa harvinaista asiaa: rauhaa. Kotitoimistossa on valtavasti ilmaisia työsuhde-etuja.

Kotitoimistossa ei mene aikaa hukkaan.

Duunimatkani on periaatteessa ihan keskiverto, mutta huonojen julkisten liikenneyhteyksien takia ajallisesti pitkä. Matkaan saattaa mennä pyöräilykauden ulkopuolella tunti ja vartti. Kuten eilen. Ensin ei tullut bussi, sitten kun se tuli, se oli tupaten täynnä, joten matka kesti pitkään, ratikka meni nenän edestä ja kaiken kruunasi ihana Helsinginniemen talviviima. Olisin ollut lenkkeillenkin nopeammin perillä.

Kotitoimistossa tulee tarpeellisia aivokatkoksia. 

Työni on koneen ääressä kököttämistä, johon facebookissa notkuminen ei tuo taukoa. Aivojen umpikujasta pääsee ulos vain nollaamalla tilanteen ja tekemällä jotain aivan muuta. Kotona laitan pyykit pyörimään, keitän kahvit, tuijotan tinttejä, hiirtä ja jänistä, pyyhin ruokapöydän (onneksi en useammin näe sitä päivänvalossa) ja otan kuvia.

Kotitoimistossa voi ottaa päiväunet.

Iltapäiväväsymykseen on muitakin lääkkeitä kuin kofeiini (vaikka täällä saakin hyvää kahvia!). Kotitoimistolla voi oikaista sohvalle ilman että kukaan ihmettelee.

Kotitoimistopäivä lisää tunnetta elämän hallinnasta. Jos tarve vaatii, voin priorisoida duunit ja vapaa-ajan mieleni mukaan: halutessani pääsen aamupäivällä lenkille tai piipahdan lounasaikaan kampaajalla. Harhaa tai ei, se on tervetullutta vaihtelua normaalitilanteeseen.

Omituisinta on, että konttorirotan näkökulmasta ei oikeastaan ole oikeastaan mitään syytä, miksi työpaikka ei voisi olla enemmän kuin kotitoimisto. Kyse on vain siitä, että työyhteisöissä on totuttu suorittaman työpäivän riitti tietyllä tavalla. Viis siitä, vaikka se on kaikkien kannalta epätehokas.

Perhetilinpäätös 2014

Välillä tuntuu, että elämässä ei tapahdu mitään. Kaikki päivät kulkevat samaa rataa samojen rutiinien ryydittämänä. Tässä työ-päiväkoti-koti -kolmion sisällä sokeutuu edistykselle. Lasten edistykselle.

Muutoksia ei tietenkään tule viikoittain, mutta vuoden tarkasteluväli on jo avartava: vuoden sisään on tapahtunut valtavasti kaikenlaista sekä iso- että pikkusiskossa. On sanottu hyvästi ja tervetuloa ainakin seuraaville asioille.

Hyvästi!

• Vaipat. Vihdoin! Luulin, että tämä show ei ikinä lopu. Päiväkuivuus oli saavutettu jo vuosi sitten keväällä, mutta yöt menivät vaipalla. Asia ratkesi cold turkey -menetelmällä: yövaippa vain otettiin pois ja annettiin vahingon muutaman kerran tulla. Uudeksi rutiiniksi tuli yöpissitys ennen omaa nukkumaanmenoa, sen jälkeen on ollut rauhallista. Hallelujaa.
• Kaikki alle metrin mittaiselle tarkoitetut vaatteet ovat jääneet pieniksi. Tämä tarkoittaa sitä, että Snadille alkaa olla se yleisin näköala ihmisten takapuolet.
• Pinnasänky. Tämä siirtymä pelotti tälläkin kertaa. Mutta ei, Snadi nukahtaa laidattomaankin sänkyyn viidessä minuutissa eikä kömmi yöllä viereen.
• Päiväunet. Näitä nukkuvat vain aikuiset. Viikonloppujen ohjelma on suunniteltavissa ilman katkoksia.
• Höyhensarja. Skidillä meni 20 kiloa vihdoin rikki. Kyllä siinä kestikin.
• "Äiti mulla on vähän paha olo..." Kukaan ei enää yrjöä autoon!!!!!!

Tervetuloa!

• Koulu-koulumatka-iltapäiväkerho-läksyt-reppu-kasinaamut-wilma. Huh. Koulun aloittaminen edellyttää skarppaamista koko perheeltä. Eniten tottumista on ollut siinä, että koulu alkaa tiettyyn aikaan, eskariinkin kun sai vielä valua aika rauhassa noin yhdeksältä.
• Rautaleegot. Skidillä on vaihtunut koko eturivistö ylähäältä ja alhaalta, mikä tekee koko naamasta jotenkin ison tytön oloisen. Kädetön hammaskeijun uuvatti on toki hukannut minihampaista puolet.
• Hiihto. Koko perhe on todistettavasti ollut suksilla yhtä aikaa. Ei ehkä ihan vielä tarvitse lähteä hiihtovaelluksille, mutta jostain täytyy aloittaa. Ps. Myös luistimilla ollaan käyty, mutta se ei mennyt ihan putkeen. Snadi ilmoitti viiden minuutin jälkeen, että kiitos, nyt voidaan mennä kaakaolle ja pullalle ja äiti oli ihan samaa mieltä.
• Ravintolaruokailu. Pystymme käymään ravintolassa syömässä aivan rutiinina, leikkipaikka helpottaa mutta ei ole pakollinen. Erityisen onnellinen olen siitä, että voimme käydä jopa japanilaisessa ja kaikki nirsoilijat (= Skidi ja Koti-insinööri) löytävät sieltä mieleistä syötävää. Nyt voisi kokeilla muitakin etnisiä.
• Itsenäisyys lisääntyy. Molemmat lapset voi nykyään jättää kaverin luo leikkimään tai synttäreille juhlimaan ilman vanhempia. Yöhoitokin on aika helpoksi mennyt. Aikamoista!
• Yhteiset leikit. Vaikka ikäeroa on neljä vuotta, ipanat tulevat älyttömän hyvin toimeen keskenään. Isompi määrää, mutta pienempi on opetellut jo neuvottelemaan ettei hänen tarvitse aina olla koira.

Tästä vuodesta ei vielä tiedä, mutta edessä on ainakin 10 viikon kesäloman selvittäminen leireineen ja ehkä ärrä-juhlat. Ja jos se menisi vielä jakeluun, että ihmisestä ei voi tulla isona käpytikkaa eikä siihen itku auta.

Matkalle vielä yksi reppu

Vuotuinen perhematka häämöttää jo tapahtumahorisontissa. Matka suuntautuu turvallisesti Kanarialle, samaan lahdenpoukamaan kuin viimeksikin, mutta eri hotelliin.

Reissu on monella tapaa historiallinen.

Tämä on ensimmäinen matka lapsiperheajanlaskun aikana, jolloin rattaat voi jättää matkasta pois, tarpeettomina. Kukaan ei enää nuku niissä päiväunia ja Snadin logistiset taidot ovat kehittyneet huimasti. Kuopus on tietenkin ollut kävelytaitoinen jo pari vuotta mutta kävelyinto, -vauhti ja -kestävyys ovat kasvaneet vasta viimeisen vuoden aikana sellaisiin mittoihin, että kävellä voi parinkin kilometrin matkoja.

Mutta mutta, huomaan kaipaavani jotain back-uppia. Hotelli on rinteessä ja lisäksi voisimme tehdä muutenkin retkiä pitemmälle, mahdollisesti koluta jopa lyhyitä trekkausreittejä. Entäs jos kuopus ei jaksakaan ja voimat loppuvat kesken? Hartiakyydillä pääsee toki eteenpäin hoikan, alle 15-kiloisenkin kanssa, mutta se on niskalle aika raskas vaihtoehto.

Sitten törmäsin tähän Valeäidin postaukseen. Lentokentällä otetussa kuvassa mutsin selässä pötköttelee joku Snadin kokoinen tyyppi.

Vauvojen kantamisesta puhutaan paljon, mutta ei ole tullut mieleenkään, että toimiihan se isommillekin. Taidanpa siis tempaista mukaan vielä yhden repun, uuvahtaneelle turistinpätkälle - varsinkin kun niitä saa lainaksi. Parempi myöhään!

Kalenterimerkintöjä

Skidi sai joululahjaksi kalenterin. Annoin vinkin, että hän voisi merkitä sinne tärkeitä päivämääriä vaikka ympyröimällä perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien nimi- ja syntymäpäivät sekä muita tärkeitä päivämääriä.

Kun sitten vilkaisin kalenteria, ilahduin. Kalenteri oli täynnä merkintöjä!

Paitsi, että emme tunne ketään Visaa. Ja toisaalta Isin kunniaksi tussattu tammikuun 28. päivä ei osunut mihinkään minun tiedossani olevaan merkkipäivään.

Selitykset toki löytyivät.

Visa tarkoitti tietenkin Galaxin Visa ja Turska -parivaljakon toista osapuolta. Isin päivä taas oli ihan muuten vain isin halimispäivä. (Toim huom. ÄIDIN HALIMISPÄIVÄÄ EI OLLUT) Lisäksi oli ympäröity muuten vain hienoja nimiä.

Ja sitten vielä.

Joistakin monen nimen litanioista oli huolellisesti teipattu piiloon yksi nimi valkoisen paperin avulla.

Nämä olivat olleet vahinkoja. Skidi oli täpinöissään ympäröinyt viitosluokkalaisen Henrin. Vasta jälkikäteen oli tullut mieleen, että ei oikeastaan tunne Henriä hirveän hyvin (...toisin kuin Visan). Rehellisyyden nimissä Henri piti sensuroida.

Kysäisin myös Saulin kohdalle piirretystä kakusta.

Tietenkin siksi, että muistaisimme viettää presidentinpäivää.

Kaikki väittävät, että lapset kasvavat nopeasti, mutta lisäisin tähän vielä että boksin sisäpuolelle pääseminen (joutuminen?) tapahtuu vasta paljon myöhemmin.

Ensi vuonna sitten kalenteri ja korjauslakkaa.

Itse haluamiaan -lista

Markus Kajo kirjoitti hienon listan haluamisistaan. Tässä minun.

1. Haluaisin, että -6 astetta ei tuntuisi -14 asteelta. Jos on pakko olla pakkasta, pitäisi olla juuri se astemäärä, joka mittarissa lukee. Muuten on naama ja reidet aivan jäässä koko päivän. (Todellisuudessa haluaisin vain pikakelata pari kuukautta eteenpäin, mutta kuitenkin niin että samalla ei ohitettaisi myös laskiaispullakautta.)

2. Haluaisin ihan pienen kameleontin sormen päähän istumaan.

3. Haluaisin, että joka kerta kun verottaja lähestyy kirjeellä aivoni eivät säikähtäisi ja laittaisi ruumista välttelemään sisällön kohtaamista vaan reippain mielin sen avaisin, koska hyväähän tämä yhteiskunta vain haluaa.

4. Haluaisin, että ikinä ei olisi krapula, menkat ja flunssa yhtä aikaa.

5. Haluaisin, että valtuuston kokoukset eivät sijoittuisi maanantai-iltaan ja kestäisi kuutta tuntia. Kuunnelkaa vaikka niitä lähetyksiä. Mitään järkevää ei tule kenenkään suusta.

6. Haluaisin, että kuitit eivät haalistuisi ja että muistaisin aina kirjoittaa taksikuitteihin, mikä matka tämä oli. Tätä ehkä haluaisi vielä enemmän kirjanpitäjäni.

7. Haluaisin tykätä hedelmistä ja aamuista. Hyvin usein ihmiset instagramissa kuvaavat hedelmiä aamuisin. He vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta.

8. Haluaisin upottaa naamani säännöllisesti koiran turkkiin.

9. Haluaisin joskus uida tai sukeltaa delfiinien kanssa.

10. Haluaisin, että lastenvaatteissa ei olisi kahden koon kokomerkintää (esim. 98-104), koska se on nähdäkseni mahdottomuus ellei vaate sitten veny tai kutistu valtavasti.

11. Haluaisin, että päässäni ei heti aamusta soisi Ryhmä Haun tunnari.

Lopuksi haluaisin lukea muidenkin listoja kuin Markus Kajon. Ja että ainakin Valeäiti, Lähiömutsi ja Salamatkustaja tuottaisivat tällaiset listat. Ja jos ihan kenestä vaan tuntuu, että voisi tällaisen listan tehdä, niin sellaisen saa tuohon alle laittaa.