Pyöräilykausi alkaa olla omalta kohdaltani ohi. Ei niinkään kylmyyden vaan pimeyden takia.
Työmatkallani on kolme huonosti valaistua kohtaa. Viime viikolla yhdessä tällaisessa kohdassa kaksi teinityttöä käveli rinnakkain - ilman heijastimia. Sydänkohtaus. Onneksi vauhti oli hiljainen, jarrut toimivat eikä ollut liukasta.
Tällaisilla magneettisilla lampuilla voisi valaista aika kivasti fillarinsa. Tai jääkaappinsa.
Ohut, hihassa roikkuva heijastimenläpyskä on onneton suojavaruste, kun märkä asvaltti kiiltelee ja vastaantulijoiden valot häikäisevät. Mustaan villakankaaseen päästä varpaisiin kääriytynyttä ihmistä ei huomaa kuin vasta puolen metrin päästä.
Miten hitossa olemme näin surkeita näkymisessä? Jatkuvassa pimeydessä elävät syvänmeren kalatkin tuottavat bioluminenssia. Suomalaisen evoluutio on varmasti menossa samaan suuntaan, mutta sitä odotellessa pitäisi skarpata.
Ihmiset, pyydän, valaiskaa itsenne rohkeasti! Mikään määrä heijastimia, otsalamppuja tai hihavilkkuja ei ole tässä vuodenajassa liioittelua, noloa tai mautonta. Olen myös erikseen pysähtynyt kiittämään ihmisiä, jotka ovat laittaneet koirilleen valoliivit.
Vaatevalmistajat, älkää ujostelko heijastavien materiaalien käyttöä!
Suomalaiset fillari- ja retkikamavalmistajat: innovaatioita kehiin! Pyörissä pitäisi olla valoa hohtavat rungot ja lamput vakiona. Lisäksi reppuihin pitäisi laittaa isot heijastuspinnat ja mahdollisuus saada roikkumaan kunnon lyhty.
Ja kaupungin virkamiehet: valaisimia mieluummin liikaa kuin liian vähän.
Päätinkin ripustaa sekä Skidiin että potkulautaansa heijastinten lisäksi myös kunnon jouluvalot. Toiseen käteen vilkkuvalolla varustettu hihanauha, toiseen taskuun roikkumaan pieni led-lamppu ja potkulautaan kunnon etuvalo.
Enkä olisi pannut pahakseni, jos niistä olisi kuulunut myös vähän jingle bellsiä.
28.11.2014
27.11.2014
Hyllytetyn kolumnin analyysi
Päätoimittaja lähetti pahoittelunsa.
"Helsingin Sanomat ottaa kantaa tasa-arvolakiin pääkirjoituksessaan. Ihan kansanvaltaa kunnioittaaksemme haluamme aivan äänestyksen alla pidättäytyä muista, esim. yksittäisten toimittajien kannanotoista, jotka voidaan tulkita mielipiteelliseksi kyseisessä asiassa.
Tiedostamme, että tilanne on herkkä, ja puhutaan paitsi ihmisoikeuksista, myös omantunnonkysymyksistä tai sellaisiksi koetuista. Siksi haluamme antaa niin lukijoiden kuin kansanedustajienkin päättää ihan itse kannastaan, ilman että he kokevat lehden ajavan jommankumman puolen näkemyksiä tai jopa kampanjoivan puolesta tai vastaan."
Tällä viikolla sattui saman teeman alla toinenkin mediakohu.
Ylen uutisten päätoimittaja Atte Jääskeläinen sai täyslaidallisen niskaansa ohjeistettuaan toimittajia käyttämään avioliittolaista sanaa sukupuolineutraali avioliitto tasa-arvoisen avioliiton sijaan.
@MikaelJungner Linjamme on entinen. Emme ota kantaa lakiin käyttämällä nimeä, joka on suunniteltu luomaan positiivisia mielikuvia.
— Atte Jääskeläinen (@attesakari) 20. marraskuuta 2014
Nämä molemmat tapaukset alleviivaavat sitä, miten tulenarka tämä aihe oikeasti on. Mediatalojen on pakko käsitellä tärkeää ja ajankohtaista aihetta, mutta toisaalta ne yrittävät olla provosoimatta liikaa. Kävijöitä ei haluta karkoittaa ei konservatiivi- eikä liberaalisiivestä.
No, yrittäjää päätös tietenkin pännii. Linja tuli puskista. Mitään tabuvaroitusta ei etukäteen annettu, HS:n mielipidepalstalla aihetta käsitellään jatkuvasti ja arkkipiispaakin on haastateltu. Tein turhaa työtä.
Minun kuplaani ristiriita ei edes näy, sillä en tunne ketään, joka ei kannattaisi perusoikeuksien toteutumista. Tunnen henkilökohtaisesti monta homoseksuaalia ja yhden kahden äidin perheen. Mutta jos asia ei kosketa henkilökohtaisesti, "muunlainen liitto on seksiliitto"-ajattelu saattaa jäädä ainoaksi tulkinnaksi.
Ymmärrän molempien päätoimittajien linjanvetoja. Neutraalina pysyminen tällaisessa tunteita herättävässä aiheessa on törkeän vaikeaa.
Näen kuitenkin tässä yhtymäkohtia ilmastonmuutoskeskusteluun, jossa astutaan näennäisen tasapuolisuuden ansaan. Suomalaisten enemmistö kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia samalla tavalla kuin tutkijoiden enemmistö on yhtä mieltä ilmastonmuutoksen aiheuttajasta. Silti kannattajat ja vastustajat pääsevät ääneen yhtä paljon, tasapuolisuuden nimissä.
Toimittajaystäväni mielestä tämä yliherkkyys kertoo myös siitä, että jotain isoa kulttuurillista muutosta on tapahtumassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Ihmiset ovat avoimempia, puolustavat arvojaan, uskaltavat ja haluavat ottaa kantaa oikeudenmukaisuuden puolesta - samalla kun sadan vuoden hiljaisuuden jälkeen opettelevat argumentoinnin alkeita. Mediatalot yrittävät sitten sompailla tämän uuden keskustelutulvan kanssa.
Jännä päivä huomenna. Ehkäpä asiat etenevät ilman minun panostani. Kuten HS siinä pääkirjoituksessaan totesi, lakimuutos on oikeastaan vain tekninen manifesti jo tapahtuneesta muutoksesta.
Ps. Ohjeet profiilikuvaan täällä. Kysytte kuitenkin.
24.11.2014
5:2 dieetti: Ensimmäinen viikko
Koska 5:2 dieetti herätti niin paljon keskustelua, ajattelin palata asiaan nyt astetta kokeneempana. Kolme paastopäivää on takana. Ekasta viikosta jäi seuraavia havaintoja käteen.
1. Pätkäpaastoaminen on mun juttu. Kuten arvelinkin, minulla ei ole vaikeuksia jättää energiansaantia kahtena päivänä viikossa 500 kaloriin. Täysin ongelmatonta se ei ole, mutta en tunne fyysistä heikotusta, pahoinvointia tai mielialanvaihtelua. Vain pientä palelua on esiintynyt, mutta johtunee enemmän marraskuusta. Vaikein pala on syömisen sosiaalinen puoli: syö siinä lounaaksi puuro kun muut vetävät kermapastan. Sheesh. Lisäksi en ole tajunnutkaan, miten paljon kaikkea pientä syön siellä sun täällä!
2. Viikko pitää suunitella etukäteen. Mental note: vilkkaat toimistopäivät ovat helppoja paastopäiviä, mutta sen sijaan rento päivä kotitoimistolla on kamala! Onneksi paastopäivien pitämiselle löytyy joustoa, vaikka viikonlopun pyhittäisikin normaalielämälle.
3. Olen hemmetin huono laskemaan kaloreita. Onko tähän jotain älypuhelinappia? Minulla ei ole mitään käsitystä, paljonko energiaa on yhdessä kananmunassa, kourallisessa mustikoita tai puolikkaassa leipäviipaleessa. Ja millainen määrä on 100 gr papuja? Pakkausten kylkiä olen sentään tottunut kyttäämään piilosokeria vältellessä ja onneksi pakastehyllyssä on valmisaterioita, joiden kalorit on selkeästi esitetty. Lisäksi löysin tämän Syö hyvää -tuotevertailusaitin, jossa on melkein 2000 elintarvikkeen tiedot.
4. Minun on helpointa skipata aamiainen. Selviän helposti puolille päiville kupilla teetä. Sitten kevyt keitto- tai puurolounas ja päivälliseksi salaatti-/valmisruoka. Siinä se. Jos tuntuu, että ei saa nukutuksi ilman iltapalaa, kannattaa säästää kaloreita vielä pieneen iltapalaan kuten riisikakkuun, jonka päällä on tomaattia.
5. Paastopäivää edeltävää iltaa ei kannata vetää kevyesti. Päivällisen pitää olla muuta kuin salaatti eikä iltapalaa ei kannata jättää väliin.
6. Pelko normipäivien sikailusta oli tarpeeton. En kompensoinut paastopäivää ylensyömällä seuraavana päivänä, vaan päinvastoin: mahalaukku tuntui olevan seuraavana päivänä aivan täynnä parista punajuuripihvistä. Voi jopa olla, että tämä on vastaus toiseenkin ongelmaani, joka koskee liian isoja annoskokoja.
7. Jaksan pyöräillä paaston jälkeen. On jopa kummallisen kevyt olo. Paastopäivänä en ole vielä pyöräillyt, mutta jotkut selviävät siitäkin. En ole niin seikkailunhaluinen, vielä.
8. Nälkä on ohimenevä tunne. Ruokaa tulee ajatelleeksi usein, vaikka ei olisikaan nälkä, mutta kuppi teetä hoitaa valenälän. Ja ihan kuin näläntunteeseen jotenkin henkisesti tottuisi: pitää oppia että kyseessä ei ole tila, joka vaatii välitöntä korjausta.
9. Mene nukkumaan. Hiton hyvä tapa selvitä paastopäivästä on lyhentää sitä menemällä hyvissä ajoin nukkumaan. Ps. Ei ehkä kannata juoda paastopäivän iltana isoa lasia vettä tyhjään vatsaan. Vatsa nimittäin metelöi niin, että puolisokin kuolee nauruun.
10. Paino todella laskee. Tulee hiton hyvä fiilis, kun kerrankin onnistuu jossain, varsinkin laihdutukseen liittyvässä. Nähtäväksi jää, ovatko tavoitteet liian vaativat.
Paino: - 0,8kg.
1. Pätkäpaastoaminen on mun juttu. Kuten arvelinkin, minulla ei ole vaikeuksia jättää energiansaantia kahtena päivänä viikossa 500 kaloriin. Täysin ongelmatonta se ei ole, mutta en tunne fyysistä heikotusta, pahoinvointia tai mielialanvaihtelua. Vain pientä palelua on esiintynyt, mutta johtunee enemmän marraskuusta. Vaikein pala on syömisen sosiaalinen puoli: syö siinä lounaaksi puuro kun muut vetävät kermapastan. Sheesh. Lisäksi en ole tajunnutkaan, miten paljon kaikkea pientä syön siellä sun täällä!
2. Viikko pitää suunitella etukäteen. Mental note: vilkkaat toimistopäivät ovat helppoja paastopäiviä, mutta sen sijaan rento päivä kotitoimistolla on kamala! Onneksi paastopäivien pitämiselle löytyy joustoa, vaikka viikonlopun pyhittäisikin normaalielämälle.
3. Olen hemmetin huono laskemaan kaloreita. Onko tähän jotain älypuhelinappia? Minulla ei ole mitään käsitystä, paljonko energiaa on yhdessä kananmunassa, kourallisessa mustikoita tai puolikkaassa leipäviipaleessa. Ja millainen määrä on 100 gr papuja? Pakkausten kylkiä olen sentään tottunut kyttäämään piilosokeria vältellessä ja onneksi pakastehyllyssä on valmisaterioita, joiden kalorit on selkeästi esitetty. Lisäksi löysin tämän Syö hyvää -tuotevertailusaitin, jossa on melkein 2000 elintarvikkeen tiedot.
4. Minun on helpointa skipata aamiainen. Selviän helposti puolille päiville kupilla teetä. Sitten kevyt keitto- tai puurolounas ja päivälliseksi salaatti-/valmisruoka. Siinä se. Jos tuntuu, että ei saa nukutuksi ilman iltapalaa, kannattaa säästää kaloreita vielä pieneen iltapalaan kuten riisikakkuun, jonka päällä on tomaattia.
5. Paastopäivää edeltävää iltaa ei kannata vetää kevyesti. Päivällisen pitää olla muuta kuin salaatti eikä iltapalaa ei kannata jättää väliin.
6. Pelko normipäivien sikailusta oli tarpeeton. En kompensoinut paastopäivää ylensyömällä seuraavana päivänä, vaan päinvastoin: mahalaukku tuntui olevan seuraavana päivänä aivan täynnä parista punajuuripihvistä. Voi jopa olla, että tämä on vastaus toiseenkin ongelmaani, joka koskee liian isoja annoskokoja.
7. Jaksan pyöräillä paaston jälkeen. On jopa kummallisen kevyt olo. Paastopäivänä en ole vielä pyöräillyt, mutta jotkut selviävät siitäkin. En ole niin seikkailunhaluinen, vielä.
8. Nälkä on ohimenevä tunne. Ruokaa tulee ajatelleeksi usein, vaikka ei olisikaan nälkä, mutta kuppi teetä hoitaa valenälän. Ja ihan kuin näläntunteeseen jotenkin henkisesti tottuisi: pitää oppia että kyseessä ei ole tila, joka vaatii välitöntä korjausta.
9. Mene nukkumaan. Hiton hyvä tapa selvitä paastopäivästä on lyhentää sitä menemällä hyvissä ajoin nukkumaan. Ps. Ei ehkä kannata juoda paastopäivän iltana isoa lasia vettä tyhjään vatsaan. Vatsa nimittäin metelöi niin, että puolisokin kuolee nauruun.
10. Paino todella laskee. Tulee hiton hyvä fiilis, kun kerrankin onnistuu jossain, varsinkin laihdutukseen liittyvässä. Nähtäväksi jää, ovatko tavoitteet liian vaativat.
Paino: - 0,8kg.
19.11.2014
Tasa-arvossa ei ole edelleenkään mitään epäselvää
Kyseinen 16. artiklahan kuuluu seuraavasti:
"Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen."
Räsäsen näkemyksen mukaan artiklassa on nimenomaan haettu sitä, että avioliitto tarkoitetaan miestä ja naista koskevaksi.
Luonnollisesti perustelu ontuu.
Artiklassa nimenomaan todetaan, että mm. uskonnoista johtuvat rajoitukset eivät saa estää oikeutta avioliittoon.
Toiseksi artiklassa ei sanota, että täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto vain vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Oikeus vain on, sukupuoleen katsomatta.
Kolmanneksi Räsäsen kannattaa lukea tuo mainio ihmisoikeuksien julistus ihan kokonaan. Silloin hän olisi ehkä huomannut kiinnittää huomionsa vaikkapa artikloihin 2, 6 ja 7. Niistä sopimuksen henki ehkä parhaiten käy ilmi. Eli se, että ihmisoikeudet koskevat ihan kaikkia ihmisiä. Ja kaikilla tosiaan tarkoitetaan ihan kaikkia.
Tässä asiassa ei edelleenkään ole mitään epäselvää.
18.11.2014
Kiusaamisen rajanvetoa
Mietin pitkään, kirjoitanko tästä vai en. Mutta tapahtuipa päiväkodin eteisessä seuraavaa.
Tulemme Snadin kanssa sisälle. Eteisessä leikkii kaksi tuttua lasta. Moikkaamme heitä, mutta toinen vastaa kutsumalla Snadia tyhmäksi. Totean ykskantaan, että päivät aloitetaan yleensä ihan toisenlaisilla tervehdyksillä. Tuloksena saan itse kuulla olevani tyhmä Snadin äiti. Snadi itse ei sano enää mitään.
Lopetan noteeraamisen. Ei jaksa. Riisumme päällysvaatteet ja siirrymme sisätiloihin jossa ei tarvitse kuunnella meitä edelleen nimittelevää ja hihittelevää kaksikkoa.
Kun tulen takaisin eteiseen, huomaan lasten ottaneen uuden tyhmä-uhrin: eteisessä on riisumassa toinen ryhmän lapsi vanhempansa kanssa. Nämäkin yrittävät olla noteeraamatta tyhmittelyä.
Verenpaineeni alkaa kohota. Jätänkö tämän tähän vai en? Onko tyhmäksi nimittely nyt niin vakavaa, vai nostanko äläkän pikkuasiasta? Hakevatko ipanat vain huomiota ja tällä tavalla saavat sitä? Mitä kaikkea pitäisi vain sietää ja kasvattaa sitä kuuluisaa luonnetta?
No, tutkija Laura Repo määrittelee kiusaamisen tahalliseksi ja toistuvaksi ilmiöksi, joten siitä ei (ehkä) ole kyse, mutta joku tässä ärsyttää.
Meillä on kotona tiukat säännöt. Nimittelyä ei hyväksytä, mistään fyysisestä tappelemisesta nyt puhumattakaan. Minkälaisen kuvan annan Snadille, jos sisko ei saa sanoa tyhmäksi mutta muut saavat?
Lisäksi meillä aikuisen sana on laki. Me vanhemmat päätämme päiväjärjestyksestä, ruokavaliosta, vaatteista ja säännöistä, koska se on meidän tehtävämme. Näsäviisasteluun ja tahalliseen silmille hyppimiseen ei voi antaa siimaa yhtään. (Huom. Tunne-elämän kasvukivuista johtuvat uhmakohtaukset ovat ihan eri asia.)
Päätän hakea paikalle hoitajan, vaikka mittakaava onkin pieni. Tutkimusten mukaan kiusaaminen opitaan eikä hyssyttely ole ratkaisu. Mitä aiemmin roolit saa kitkettyä pois sen parempi.
Jälkikäteen pohdin, että jos kiusaamisen tunnistaminen ja toimiminen on näin vaikeaa aikuiselle, miten vaikeaa se on lapselle?
Tokihan se lapsi joka tapauksessa joskus oppii, että maailma onkin irrationaalinen viidakko eikä aikuisena ole mitenkään turvassa kiusaamiselta. Mutta siinäpä se vaikeus onkin: jokainen joutuu ihan itse vetämään rajan siihen, missä vitsissä haluaa olla osapuolena. Toleranssissa on yksilöllistä vaihtelua.
Kiusaamisesta - tai ihan vain huonosta käytöksestä - ei kannata omalla käytöksellään tehdä tabua. Oman päiväkodin johtajalta tai lapsen kehityskeskusteluissa voi kysyä, miten tässä päiväkodissa ehkäistään kiusaamista. Siinä pääsee ainakin alkuun.
Tulemme Snadin kanssa sisälle. Eteisessä leikkii kaksi tuttua lasta. Moikkaamme heitä, mutta toinen vastaa kutsumalla Snadia tyhmäksi. Totean ykskantaan, että päivät aloitetaan yleensä ihan toisenlaisilla tervehdyksillä. Tuloksena saan itse kuulla olevani tyhmä Snadin äiti. Snadi itse ei sano enää mitään.
Lopetan noteeraamisen. Ei jaksa. Riisumme päällysvaatteet ja siirrymme sisätiloihin jossa ei tarvitse kuunnella meitä edelleen nimittelevää ja hihittelevää kaksikkoa.
Kun tulen takaisin eteiseen, huomaan lasten ottaneen uuden tyhmä-uhrin: eteisessä on riisumassa toinen ryhmän lapsi vanhempansa kanssa. Nämäkin yrittävät olla noteeraamatta tyhmittelyä.
Verenpaineeni alkaa kohota. Jätänkö tämän tähän vai en? Onko tyhmäksi nimittely nyt niin vakavaa, vai nostanko äläkän pikkuasiasta? Hakevatko ipanat vain huomiota ja tällä tavalla saavat sitä? Mitä kaikkea pitäisi vain sietää ja kasvattaa sitä kuuluisaa luonnetta?
No, tutkija Laura Repo määrittelee kiusaamisen tahalliseksi ja toistuvaksi ilmiöksi, joten siitä ei (ehkä) ole kyse, mutta joku tässä ärsyttää.
Meillä on kotona tiukat säännöt. Nimittelyä ei hyväksytä, mistään fyysisestä tappelemisesta nyt puhumattakaan. Minkälaisen kuvan annan Snadille, jos sisko ei saa sanoa tyhmäksi mutta muut saavat?
Lisäksi meillä aikuisen sana on laki. Me vanhemmat päätämme päiväjärjestyksestä, ruokavaliosta, vaatteista ja säännöistä, koska se on meidän tehtävämme. Näsäviisasteluun ja tahalliseen silmille hyppimiseen ei voi antaa siimaa yhtään. (Huom. Tunne-elämän kasvukivuista johtuvat uhmakohtaukset ovat ihan eri asia.)
Päätän hakea paikalle hoitajan, vaikka mittakaava onkin pieni. Tutkimusten mukaan kiusaaminen opitaan eikä hyssyttely ole ratkaisu. Mitä aiemmin roolit saa kitkettyä pois sen parempi.
Jälkikäteen pohdin, että jos kiusaamisen tunnistaminen ja toimiminen on näin vaikeaa aikuiselle, miten vaikeaa se on lapselle?
Tokihan se lapsi joka tapauksessa joskus oppii, että maailma onkin irrationaalinen viidakko eikä aikuisena ole mitenkään turvassa kiusaamiselta. Mutta siinäpä se vaikeus onkin: jokainen joutuu ihan itse vetämään rajan siihen, missä vitsissä haluaa olla osapuolena. Toleranssissa on yksilöllistä vaihtelua.
Kiusaamisesta - tai ihan vain huonosta käytöksestä - ei kannata omalla käytöksellään tehdä tabua. Oman päiväkodin johtajalta tai lapsen kehityskeskusteluissa voi kysyä, miten tässä päiväkodissa ehkäistään kiusaamista. Siinä pääsee ainakin alkuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
