Nelikymppinen viiskakkoselle

Pukukoppiselfie parin viikon takaa.

Nelikymppisenä sitä alkaa olla jo tietoinen omasta kuolevaisuudestaan, varsinkin kun molemmat vanhempani ovat kuolleet paljon ennen aikaansa. Olen ylittänyt geenini, jos elän yli seitsemänkymppiseksi, hyväkuntoisena. Otinkin ilolla vastaan työpaikan tarjoaman ikäkausitarkastuksen.

Juttutuokiota terveydenhoitajan kanssa pohjustettiin parilla putkella verta ja mittauksilla paikan päällä.

Verenpaine 105/72. Juu, välillä huimaa.
Syke 65. Ihan ok.
Hemoglobiini 145. Ei en syö punaista lihaa.
Kolesteroli yli viisi, kuten tavallista. Mutta ei hätää, koska HDL/LDL-suhde on ihan ok.
Maksa-arvot buenot. En syö juurikaan lääkkeitä ja alkoholiannoksista pitää huolen niin hirveä krapula, että yhden lasillisen ylittäminen edellyttää vakavaa puntarointia.
Paastosokeri ok.

Mutta paino. Voi perkele. Ottaen huomioon, että liikun paljon enemmän kuin kaksi vuotta sitten työhöntulotarkastuksen aikaan, olisi voinut olettaa, että en olisi lihonut kiloa. Okei, puntarille sattui ehkä se kuukauden paksuin päivä, mutta silti.

Terveydenhoitaja lohdutti, että olin silminnähden hyväkuntoinen (lihon tasapaksusti) ja pystyn juoksemaan sen maratonin. Mutta kun. En aio ottaa yhtä kiloa per vuosi hamaan tappiin. En. On pakko ryhtyä järeämpiin toimenpiteisiin.

Ja kas kummaa: kirjahyllystäni löytyi tällainen kirja!

Viimeisen kimmokkeen antoi eilen kyläilemään tullut tuttavapariskunta. Molemmat olivat pudottaneet parissa kuukaudessa useita kiloja 5:2 dieetillä. Tämän paastoon perustuvan hittidieetin säännöt ovat kaltaiselleni sluibaajalle helpot: kahtena päivänä viikossa pitää rajoittaa energiansaanti 500 kaloriin, muut päivät saa ottaa normaalisti.

Tämä vaikuttaa todella hyvältä. Melkein mikä tahansa dieetti toimii, jos sitä vain jaksaa noudattaa. Ja ongelmani on nimenomaan se, että jonkun tietyn ruoka-aineeseen perustuvan ruokavalion noudattaminen on tässä elämäntilanteessa vähän liikaa vaadittu. Motivaatio puuttuu.

Aterioiden skippaamisessa sen sijaan olen luontaisesti hyvä. Minulla on kuningasboan aineenvaihdunta: kokonainen tapiiri kerran viikossa olisi se hyvä ruokailutahti. Pääni kestää hyvin pitkät ateriavälit. Mikä on juurikin 5:2:n pointti.

Uskoni on vahva: huomenna on ensimmäinen 500 kalorin päivä. Saa silti toivottaa onnea.

Auttamisen ammattilaiset

Sähköpostiini putkahti taannoin kohtuullisen omituinen kysymys: "Haluaisitko lähteä käymään meidän varastolla?"

Minttu, Phocahispida ja meikkis

Kysyjänä oli UNICEFin Suomen toimisto, joka halusi esitellä Kööpenhaminassa sijaitsevaa keskusvarastoa muutamalle suomalaiselle perhebloggaajille. Koska lennot kuitattiin UNICEFille lahjoitetuilla Finnair-pisteillä eikä yksikään lapsi jäisi ilman poliorokotusta matkani takia, ilmoittauduin mukaan. Mukava bonus oli, että matkaseuranani olisivat iloiset Ilman sinua olen lyijyä -blogin Phocahispida (juttu reissustamme täällä) ja Mami Go Go:n Minttu.

Perille päästyämme huomasin aika nopeasti, että kyseessä ei ollut mikä tahansa verkkokellari. Oletin näkeväni meluisan, paniikissa laatikoita pakkaavia ihmisiä täynnä olevan hallin. Ei sinnepäinkään. Vaikka tällä hetkellä maailmassa on käynnissä jopa viisi pahimman luokan kriisiä, tunnelmaa loi lähinnä pakkausrobottien ja trukkien unelias hurina.

Mies töissä lyhyellä pakkauslinajstolla.

Pitkälle automatisoitu ja viimeisen päälle suunniteltu tuotantolinjasto, jonka avulla vihkot, hygieniatrvikkeet, huovat ja vesikanisterit löytävät tarvitsijansa, on saksalaisen prosessiosaamisen taidonnäyte: toisesta päästä tulee sisään tasaisella tahdilla erilaisia tarvikkeita ja toisestä lähtee ulos avustuspaketteja, yhteensä 40:ä erilaista. Lähin mielikuva oli eräänlainen hätäavun Ikea - mutta laadusta tinkimättä.

Suosikkini on metallilaatikosta ilmestyvä koulu!

Tuotekehitys on kiinteä osa toimintaa

Oletko kuullut UNICEFin innovaatioista? En minäkään. Emme ole kohderyhmää.

Hätäapupakettien lisäksi on tarvittu muitakin täsmätuotteita, joita vapaa markkinatalous ei spontaanisti synnytä. UNICEF onkin kehittänyt itse monia kohdemaissa tarvittavia tuotteita.

Osa tuotteista on vanhoja klassikkoja, kuten vesipumppu, osa taas edustaa modernia teknologiaa.

Lähtökohtana on aina ongelmanratkaisu kuten esimerkiksi tilanne, että kaikki rokotteet vaativat katkeamattoman kylmäketjun, mutta siinä vaiheessa kun maan sähköverkko on murskana, jääkaapit lopettavat toimintansa. Piti siis kehittää aurinkopaneelilla toimiva jääkaappi.

Tuotekehitystä voi nähdä myös pakkausdesignissa. Kuvitelkaapa itse tilanne, jossa apupaketteja pitää olla mahdollista jakaa ja annostella nopeasti, kaoottisissa oloissa ja mahdollisesti lukutaidottomien tai täysin eri kieltä puhuvien ihmisten toimesta. On kohtuullisen vaativa viestintähaaste saada paketeista universaalisti ymmärrettyjä.

Tuotekehityksen hienoin kulminoituma on kuitenkin vuosikymmenten saatossa hioutunut palveluketju.

Kriisiprotokolla on kristallinkirkas. Kun maanjäritys halkaisee saaren tai taifuuni pyyhkäisee satatuhatta kotia perheineen mereen, aikaa kauhisteluun ei ole. Kun hätäapupyyntö saapuu, on toimittava.

Ensimmäiset 72 tuntia keskitytään saamaan kohteeseen puhdasta vettä (=vedenpuhdistustabletteja ja vesiastioita) ja terveyspakkauksia, jotka sisältävät muun muassa antibiootteja ja muita lääkkeitä, saippuaa, suolasokeriseosta sekä hygieniatarvikkeita.

Kahden viikon sisään roudataan paikalle teltat, hätäapuravinto, rokotteet ja koulutarvikkeet. Koska arki on saatava alkamaan uudestaan.

Reilun kuukauden jälkeen alkaa jälleenrakennus. UNICEF osallistuu erityisesti koulujen rakentamiseen ja kunnostukseen sekä vesihuollon järjestämiseen. Tässä vaiheessa paketit eivät enää riitä, tarvitaan insinöörejä ja koulutusta.

Hallinto maksaa - ja se onkin koko pointti

Usein kuulee arvostelua siitä, että avustusjärjestöjen kautta apu ei mene lyhentämättömänä perille. Tämä tarkoittaa, että jos lahjoitan UNICEFille kympin, vain 7,5 euroa menee kohteeseen. Epistä?

Vaatimus nollakuluista on absurdi. Jos haluan lahjoittaa polio-rokotteen aasialaiselle lapselle, en voi marssia apteekkiin, ostaa rokotetta, postittaa sitä Kuala Lumpurin Matkahuoltoon ja pyytää virkailijaa toimittamaan sitä jonnekin, jossa ehkä joku paremman tiedon puutteessa söisi sen. Mutta pääasia, että ei mennyt kuluja?

Organisaatiolla on tarkoitus. Se on koko tehokkaan avun edellytys!

Ensinnäkin on oltava valmiudessa: neuvoteltava alihankkijoiden kanssa ja pidettävä yllä varastoa. Unicef on yleensä ensimmäisenä paikalla, koska he ovat melkein kaikissa maissa pysyvästi paikalla. Tämän ansiosta katastrofeista saadaan tilannekartoitus valtiolle ja medialle aikailematta.

Ja kun katastrofi tapahtuu, kaikki on valmista: arvioidaan ja kommunikoidaan tarpeet, paikannetaan avuntarvitsijat, lähetetään paikan päälle oikeanlaisia apupaketteja ja aloitetaan jakelu. Tavoitteena ei ole pelkästään pitää lapsia hengissä. Tavoitteena on saada romahtanut, kriisissä rypevä maa takaisin jaloilleen, huolehtimaan itse lapsistaan. Kuntoutus tähtää tässäkin toimintakyvyn palauttamiseen.

Oikea auttaminen vaatii kovan luokan tuotekehitystä sekä prosessi- ja johtamisosaamista, josta suomalaisinsinööri lentäisi persiilleen.



Paras tapa auttaa ja samalla vähentää hallintokuluja on ryhtyä kuukausilahjoittajaksi. Ebola-uhrit eivät tarvitse villasukkia vaan ammattimaista apua. UNICEFilta sitä saa, vieläpä pikkurahalla.

Säännöllisen kassavirran merkitys on jokaiselle yrittäjälle itsestäänselvä: kun rahoitus on kunnossa, voin keskittyä työhön. Säännöllisyys lisää hankintojen suunnitelmallisuutta ja ennustettavuutta, parantaa neuvottelumahdollisuuksia ja vähentää markkinointikampanjoiden tarvetta.

Kaiva siis kuvetta, hyväosainen länkkäri. Se on ainoa, mitä voit tehdä.

Toimiiko kissaympyrä lapsiin?

Somessa on jaettu paljon videoita, joissa esitellään, kuinka katti menee aina lattialle rajatun ympyrän sisään. Vastaus otsikon kysymykseen on ei, mutta Project Mama -instituutin tutkimusten mukaan lapsilla on paljon samantyyppisiä maneereja lattialla olevia asioita kohtaan.

Tässä setä yrittää ottaa nokoset lattialla.

1. Laita lattialle käsilaukkusi. 
Ja katso: lapsi painelee hippulat vinkuen kassille! Käsilaukusta katoaa sadan prosentin varmuudella ainakin luottokortti, avaimet, puhelin ja kulkukortti. Myös muuttolaatikko toimii samaan tapaan: lapsi purkaa tarmokkaasti tavarat pois ja postittaa ne salaisiin paikkoihin eri puolille asuntoa.

2. Kaada lattialle mustikkakeittoa.
Tämä vetää erityisesti pieniä lapsia puoleensa magneetin lailla. Eipä aikaakaan kun jo tulevat pienet kädet lätkyttämään keittolätäkköä ja kehittämään siitä abstraktia lattiataidetta. Keitossa voi myös uittaa jalkojaan ja hiuksiaan. Rohkeimmat istuvat siihen.

3. Mene itse lattialle.
Lue lehteä, venyttele, tee vatsalihasjumppaa - pääasia, että yrität rentoutua. Kaikki välilevysi luiskahtavat paikoiltaan, kun kimppuusi käy kaikkien aikojen mahdollisuusikkunan riehannuttama taapero: aikuinen iskuetäisyydellä. Geronimo!

Kissaympyrä toimii myös toisinpäin. On nimittäin myös muutama lapsia voimakkaasti karkoittava esine. Kokeilepa laittaa lattialle nämä!

1. Lastentuoli. 
Lyhyelle ihmiselle täydellisesti suunniteltu lastentuoli on lapsen mielestä lapsille, jollaisena hän ei itseään pidä. Lapsi istuu mieluummin paljaalla lattialla (tai siinä mustikkakeitossa), pöydällä, hyllyssä tai naamasi päällä, mutta ei missään tapauksessa hänelle tarkoitetulla tuolilla.

2. Potta.
Tehoaa erityisesti vaippaikäisiin. Lapsen näkökulmasta potalla ei missään tapauksessa voi istuksia puolta sekuntia kauempaa. Saattaisi vaikka vahingossa lirahtaa hyvät pissat muualle kuin housuihin!

3. Parsakaali.
Parsakaalin voi oikeastaan laittaa minne vain, mistä haluaa pitää lapset poissa. Tuo pahinta mörökölliäkin pelottavampi kasvis on vaaninut pikkulapsia kautta aikojen sadististen aikuisten kasaamissa ruoka-annoksissa - ei ole mitään karmivampaa kuin tavata myrkynvihreä röpelösieni esimerkiksi sieltä käsilaukusta!

Kokeilkaa toki vapaasti! Ja jakakaa ehdottomasti omat lapsitemppunne - videon kera tai ilman!

Mitä itse valitsisit?

Vietin viime lauantain Espoon talousarvion parissa. Kotikaupungissani - kuten koko Suomenniemellä - on taloudellisesti huono meininki: kunta saa rahansa veroista ja verotulot ovat tässä taloustilanteessa romahtaneet. Lainamääräkin on tapissa, kun asukasmäärien kasvun takia rahaa tarvitaan myös kaiken uuden rakentamiseen.

Koska maltillinenkin veronkorotus on Espoossa jonkinlainen tabu, poliitikkojen eteen lätkäistään leikkauslistat. (Anteeksi: tuottavuus-, tasapainotus- ja sopeuttamisohjelmat.)

Lapsiperheisiin leikkaukset osuvat monella tavoin, lapsiperheet kun ovat palveluiden suurkuluttajia. Budjetissa on sellaisia menoeriä kuten kouluavustajia, iltapäiväkerhoja, perhetyön resursseja, perusopetuksen ryhmäkokoja ja Espoo-lisää (= kunnan itsensä määrittelemä vapaaehtoinen korvaus alle kolmivuotiaiden lasten hoitamisesta kotona), sekä erilaisia investointeja: koulukorjauksia ja uusia päiväkoteja.

Leikkauslistat paljastavat lakisääteisyyden merkityksen. Hyvinä aikoina annettuja vapaaehtoisia etuja karsitaan heti kun tilanne tiukkenee. Näihin pitäisi nyt sitten vetää rukseja päälle, kukin prioriteettiensa mukaan.

En ole ikinä tehnyt mitään yhtä vittumaista. Vähiten kurjan säästön hakeminen on perinteistä parhaan valitsemista paskasta.

Eniten julkishaloota on aiheuttanut Espoo-lisän leikkaus. Moni epäilee sen tuomia säästöjä, mutta esimerkit kertovat toista. Vantaalla vastaavan lisän leikkaus ei tuonut päiväkoteihin lapsiryntäystä. Samaan lopputulokseen on tullut Espoo.

En itse kuulu Espoo-lisän varauksettomiin faneihin. Olen ideologisesti päivähoidon puolestapuhuja, en kotihoidon. Olisi epäoikeudenmukaista säilyttää Espoo-lisä ennallaan, kun kaikesta muusta höylätään.

Pidän Espoo-lisää muutenkin epätasa-arvoisena järjestelynä: rahan saa vain, jos *kaikki* perheen alle kouluikäiset lapset hoidetaan kotona. En olisi mistään hinnasta ottanut sosiaalista nelivuotiasta pois mahtavasta perhepäivähoidosta katselemaan, kun imetän viisi tuntia päivässä. Naurettava ajatus.

Minä pistän pelimerkkini mieluummin kaikille niille toimenpiteille, jotka edistävät ja tukevat vanhempien työssäkäyntiä: laadukasta ja monenlaisiin tarpeisiin sopivaa päivähoitoa ja kerhoja, koululaisten iltapäiväkerhoja tokaluokkaisillekin, lähipalveluja kuten asukaspuistoja ja kirjastoja sekä turvallisia kouluteitä. Sama pätee myös muihin perheen hoitovastuisiin kuten iäkkäisiin omaisiin.

Isommassa mittakaavassa on myös pakko pitää kiinni perusopetuksen tasosta. Meillä ei ole mitään muuta tässä pohjoistuulen, tihkusateen ja sysipimeyden potkimassa maassa kuin sivistyneet ihmiset. Laadukas peruskoulu on maamme ainoa kilpailuvaltti. Jos se sössitään, sössitään kaikki.

Näillä priorisoinneilla Espoo-lisä häviää perinteisin luvuin.

Näissä kunnalliskuvoissa näkyy suoraan se, että monet lastenhoidolliset kysymykset pitäisi linjata valtakunnallisella tasolla. Espoo-lisää tarvittaisiin vähemmän, jos käytössä olisi 6+6+6 -malli. Sama pätee toiseenkin suuntaan: pienille lapsille sovelias perhepäivähoito romutettiin lähes täysin työaikalain takia: kun hoitaja on kuukauden välein viikon lomalla, ei hoitoaika riitä mitenkään työssäkäyvälle pariskunnalle.

Hyvät uutiset ovat, että nämä vaalit ovat edessä keväällä.

Leikkikääpä hetki poliitikkoa: vilkaiskaa kaupunginjohtajan linjausta ja kertokaa minkälaisilla arvoilla lähtisitte itse leikkauksia tekemään ja milloin olisitte valmiita veronkorotuksiin?

Koululaisen puhelin - uhka vai mahdollisuus?

Koululainen ja ensipuhelin ovat nyt eläneet yhteiseloa kesäkuusta lähtien. Ihan hyvillä tuloksilla, mutta läpihuutojuttu se ei ollut. Muutama havainto matkan varrelta.

1. Onko ekaluokkalaisella ylipäätään oltava puhelin?

Ei tietenkään. Eihän se ole pakollinen aikuisellakaan ja maailman sivu on pärjätty ilman mobiililaitteita. Kuulun myös siihen paskamutsiryhmään, jonka mielestä kaikilla muilla on ei ole mikään painava perustelu. Mutta jos ipana kulkee jo itsenäisesti kouluun, harrastuksiin ja kavereille tai kuuluu ryhmään ajantajuttomat vaeltelijat, puhelimesta on ihan kiistatonta hyötyä.

2. Onko ekaluokkalainen valmis puhelimen omistajaksi?

Jos lapsi pystyy ja haluaa pitää tavaroistaan huolta, puhelimenkin voi hankkia. Huolenpito edellyttää kypsyyttä, sillä puhelimen omistusoikeuteen liittyy muutakin kuin hukkaamisen (kts. Find My Phone -palvelu...) ja rikkomisen välttämistä: luottamusta. Vaikka käytössä olisi peruspuhelin, on opeteltava ja kunnioitettava uusia sääntöjä (esim. puhelinta ei saa pitää koulussa päällä ja koulumatkalla pitää keskittyä liikenteeseen), muistettava salasana ja ymmärrettävä palveluiden maksullisuus.

Lisäksi puhelinyhteyksien varaan ei voi laskea kaikkea vaan on oltava varasuunnitelmia. Lapsi ei ole yhtä neuvokas kuin aikuinen, jos puhelin on unohtunut kotiin tai akku tyhjä.

Toisaalta puhelimesta myös oppii pitämään huolta, kun sellainen on. Viestintätaidot myös kasvavat kohisten: treffien sopiminen on yllättävän vaikea juttu ekakertalaiselle.

3. Karvalakki vai älyfööni?

Tässä on paljon ideologisia eroja ja valinta liittyy myös kohtaan kaksi. Lisäksi on ikävä hukata kallis puhelin heti.

Jos haluaa laitteen vain puhumiseen ja tekstaamiseen, kannattaa valita karvalakkimalli. Jos haluat mitä tahansa muuta, valitse äly. Edulliseenkin älypuhelimeen saa pelien lisäksi myös erilaisia yleishyödyllisiä sovelluksia kuten paikannuksen, karttoja, musiikkia, piirustusohjelmia ja jopa Wilman.

Tärkein valintakriteeri liittyy kuitenkin vanhempaan: hanki lapselle puhelin, jota osaat itse käyttää. Käyttöliittymät eivät ole yhdessäkään laitteessa intuitiivisia, vaikka mainosmaakarit niin väittävät. Lisäksi älypuhelin on tietokone. Dataliittymän mukana tulee internet ja sen käyttö vaatii mediakasvatusta, opastusta ja pelisääntöjä, myös aikuiselta. Yksikään lapsi ei äidinmaidossa sisäistä digitaalisen sisällön pelisääntöjä kuten kuvien jakamista, ne pitää opetella.

4. Näprääkö se sitten puhelinta kaiket illat?

Yhtä paljon kuin syö karkkia kaiket päivät. Säännöt tarvitaan tähänkin. Me sovimme, että pelejä ei saa asentaa itse, vaan ne asentaa aina aikuinen. (Huom. Kannattaa myös lukea pelien kuvaukset tarkkaan. Ilmaista juustoa on vain hiirenloukussa.) Meillä myös puheluihin ja viestittelyyn pitää toistaiseksi pyytää lupa.

5.  Millainen liittymä puhelimessa pitää olla?

Kun operaattorille kertoo puhelinmallin ja käyttötarkoituksen, myyjä osaa kyllä esitellä fiksuimmat ratkaisut tietoturvapaketteineen. Lisäpalveluista kannattaa miettiä ainakin saldorajoitinta (= kun raja ylittyy, liittymän lähtevä liikenne estetään, eikä puhelimesta voi soittaa muualle kuin hätänumeroon) ja palvelunumeroestoa. Suoramarkkinointikiellot kannattaa aktivoida, löydät tietoa täältä.

Ja viimeiseksi: mihin malliin me sitten päädyimme? 

Mun FairPhone.

Voisi kuvitella, että matkapuhelimissa jos missä riittää valinnanvaraa, mutta paskanmarjat. Olin kohtuullisen pettynyt puhelintarjontaan. Markkinoilla ei ole lapsen käteen sopivaa, turvallista, kevyttä ja kolhuja kestävää mallia, johon voisi itse ladata haluamansa sisällön. 

Olin alkuun vakaasti peruspuhelimen kannalla, kunnes tajusin, että oletan ja toivon saman puhelimen olevan käytössä useamman vuoden. Kun haastattelin myyjää mallien kestävyydestä, korjausmahdollisuuksista ja varaosista, aloin myös miettiä, mitä kuudesluokkalainen puhelimeltaan kaipaa.

Päädyimme vähän kolhoon mutta vettä ja käsittelyä kestävään Samsungin Galaxy XCoveriin. Lähinnä siksi, että itselläni on käytössä Samsungin tabletti ja puhelimena Androidilla toimiva FairPhone. (Ja kyllä, olen jo kysynyt Skidiltä neuvoa oman puhelimeni käytössä.) Tässä puhelimessa on "kasvunvaraa". Yllättäen kuvaamisesta on tullut ihan Skidin suosikkiharrastus.

Summa summarum. Puhelin sekä helpottaa että vaikeuttaa elämää, mutta toistaiseksi hyödyt ovat olleet vastoinkäymisiä suuremmat. Ja on erittäin viihdyttävää saada tekstiviesti, jonka on signeerattu "T. Kersa".