Mitä pelastaisit palavasta talosta?

Yhteistyössä Fennian kanssa

Tapasin pihatiellä naapurin sedän, joka kantoi valtavaa pahvilaatikkoa muuttoautoon. Hänen poikansa olivat tulleet täysi-ikäisiksi ja muuttaneet pois kotoa, jolloin tilava rivitaloasunto oli jäänyt kolmelle liian suureksi. Kun tiedustelin, miten muutto oli sujunut, hän totesi lyhyesti, ettei enää koskaan tarvitse mitään. Hän oli myös jyrkästi kieltänyt lähipiiriään ostamasta itselleen mitään konkreettista joululahjaksi.

Tunnistin hänen mielentilansa. Ja aloin välittömästi ajatella sitä hetkeä, jolloin muutto tulee meillekin eteen – eikä siihen ole pitkä aika. Muutto tapahtunee jo ensi vuoden puolella: jos haluamme rakentaa saaristomökin, tämä asunto on myytävä. Kun ostimme kuusi vuotta sitten kalliin asunnon, hyväksyimme, että tämä täytyy myydä, jos rahatilanne muuttuu. Nyt se on muuttunut monella tapaa.

Muutossa joutuu aina kasvokkain itsensä kanssa, siinä oppii itsestään jotain. Kaikki muutettava irtaimisto kulkee käsieni kautta, mukaan lukien myös ne mielestä poistetut tavarat, jotka olen piilottanut autotalliin tai varastoon. Kaikilla niillä on hintalappu, sekä konkreettinen että abstrakti. 

Kun viimeksi pakkasin omaisuuttamme muovilaatikoihin, päätin kolme asiaa.

1. En enää osta yhtä ainutta lipastoa tavaran säilyttämiseen. Lipaston tarve on vain oire siitä, että kohta kaksi on jäänyt puolitiehen.

2. En säilö tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Turha hilloaminen on kamaraivon juurisyy. Lapsiperheessä pieneksi jäävät niin lelut, urheiluvälineet, vaatteet kuin kirjatkin ja niitä täytyy laittaa kiertoon.

3. En osta enää yhtä ainutta hätäratkaisua. Kaikille hankinnoille pitää olla etukäteen anottu viisumi tulla ovesta sisään ja oikeus kuulua kotivakuutukseen. Ostan vain sellaista, minkä saan myydyksi eteenpäin.  

Millaiseen ihmiseen ja perheeseen törmään seuraavassa muutossa? Mitä minä kannan täältä pois? Lupaukseni ovat pitäneet, mutta aavistelen, ettei projekti tule olemaan yhtään sen helpompi. Minulla on yhä enemmän tavaraa, jolla on tunnearvoa.

Vaikka olisin kuinka kurinalainen, lapsiperheessä tilanne elää koko ajan. Me emme tarvitse enää matkarattaita ja pinnasänkyä, mutta kaikilla on omat sukset ja polkupyörät. Meillä ei edelleenkään ole taidetta, itämaisia mattoja tai muita kalliita arvoesineitä, mutta soittimia sen sijaan löytyy useampia musiikkiharrastuksen myötä. Olen käytännön ihminen, mutten halua mitään mahdollisimman halvalla. Maksan mieluusti kalliista takista, jos se päällä pystyn kävelemään koiran kanssa 10 kilometriä tuulessa tuiskussa ilman ajatuksia eteläisistä maista. 

Vaikka Fennian kotivakuutukseni on täysarvovakuutus, itse arvoa on vaikea määritellä eikä tunnearvoa voi mitata rahassa. Jos talo palaisi, pelastaisin täältä ihmisten ja eläinten lisäksi läppärini sekä äitini antaman kaulaketjun sekä hänen villatakkinsa, jossa on edelleen vieno parfyymin tuoksu. Jäisin kaipaamaan myös joulukoristelaatikkoa. Joku voisi väittää, että sen sisällön saa kaupasta, mutta kun ei saa. Ei niitä samoja. Järkevämpää olisi varmaan keskittyä soittimiin kuin 70-luvun kuusenkoristeisiin, mutta järki on lopulta hirveän harvoin läsnä kun tavarasta puhutaan. Koti-insinööri pelastaisi puisen shakkipelinsä, jonka osti Unkarista 30 vuotta sitten. Oletan että Skidi kantaisi ulos maalaustarvikkeensa ja Snadi Lampelin, kertaalleen kokoonparsitun pehmolampaansa.

Nelikenttäni, jonka vaaka-akselilla on tarpeeton – tarpeellinen, pystyakselilla yhdentekevä – rakas on edelleen käyttökelpoinen. Tiedän, minkä ruudun haluan pitää puhtaana. Ja ruudun, jonka olemassaolon yritän muistaa. Ja sitten on yritettävä hyväksyä, että kaikki tarpeellinen ei ole arvokasta eikä kaikki arvokas tarpeellista.

Semmoinen joulu

Olen ollut kelvoton vaikuttaja. Väistelin jouluaihetta marraskuun, ehkä siksi että se on ollut kriiseistä pienin. Olen tehnyt lähinnä paljon töitä ja ollut vähän väsynyt. Aika on mennyt uusien duunikuvioiden kehittämiseen ja liikevaihdon nyhjäisemiseen tyhjästä. Kaikki muu tekeminen on ollut vähän säästöliekillä. Postaustahtini on ollut kauniisti sanottuna hitaahko eivätkä jouluvalmisteluni ole ylittäneet inspiroivaa somekynnystä. 

En askarrellut appelsiinista biohajoavia kuusenkoristeita. Käytän samoja koristeita mitä aina. Eddie söi huopaenkelin, ison tontun ja Skidin eskarissa askarteleman tekstiilikuusen, joten poistimme kaikki loputkin. Kuusen koristeet ripustettiin kaikki puolivälin yläpuolelle samasta syystä. 

En ole ostanut lapsille mitään ihmeellisiä lahjoja. Elämykset on lykätty jonnekin tulevaisuuteen (rokotuksia odotellessa) ja budjetti on tiukka. Toivottavasti joka joulun toivelahja eli hyvät pikkarit ja kirjat ilahduttavat.

En vuokrannut kuusta, vaikka se olisi ollut kestävä ratkaisu. Ne olivat loppu jo marraskuussa. Tilasin koululaisilta luomukuusen, josta meni siivu leirikoulukassaan. Good enough.

En ole laittanut yhden yhtä jouluruokaa. Ehtii sitä huomennakin. Saarioisten lanttulaatikko on ihan hyvää eikä sitä kuitenkaan syö kukaan muu kuin minä. Ai niin! Ostin piparitalomuotin, jolla tuli kerrankin pytinki, joka pysyy kasassa.

Joulusiivous toki tehtiin viime viikolla. Mikä tarkoittaa, että tällä viikolla täällä onkin jo joulusotku. Vaihdoin sentään äsken lakanat, josta tulee aina kiva tuoksu makuuhuoneeseen.

Mutta on näitä pieniä voittojakin. 

Lähipiirin joulu päätettiin pitkän neuvonpidon jälkeen pitää, vaikkakin typistettynä versiona ja turvajärjestelyillä. Vapaaehtoinen karanteeniviikko kaikille alle, maskit päälle, turvavälit siihen viereen. Yhteismusisointi vaihtuu yhteiskävelyyn. 

Osaan Jouluyö, juhlayön nykyään saksaksi, koska Snadin piti treenata se etäjoulukonserttia varten. Ja se oli tosi kiva konsertti, vaikka jonkun iskä aloittikin oman näyttönsä jakamisen kesken shown.

Paketoiminen sujui nopeasti viime jouluisen askartelutuokion ansiosta: kersat väkersivät Mummin askartelupajassa paksuista jouluisista kankaista erilaisia kestopusseja, joihin saa sujautettua pikkarit kätevästi. Ei enää teippiraivoa, ei paperien mittavirheitä!

Sain myös ripustettua seinälle perinteisen joulukalenterin (ja muistin täyttää sen melkein joka päivä!) ja isompi haluaa edelleen kävellä kanssani joulun viettoon. Kersat pitävät tätä joulua aivan hyvänä, joten mikäpä minä olen tätä dissaamaan. Sillä mennään mitä on.

Oikein rentouttavaa erikoisjoulua kaikille juhlijoille! Päivä on jo pari minuuttia pitempi.

Ps. Jos haluaa hiukan nauraa jouluvalmisteluille, kannattaa lukaista tämä ensimmäistä jouluaan viettävän muslimin näkemys juhlastamme. Ymmärrän hyvin.

Case Kakkapussi

Koiranomistajalle prosessi myydään hyvin yksinkertaisena: ostat kaupasta rullan käteviä koirankakkapusseja, keräät koirasi jätökset pussiin ja heität pussin sekajätteeseen. Näin tienoo pysyy siistinä ja kengänpohjat skeidattomina!

Mutta. Lyhyen kokemukseni mukaan tässä on kuitenkin muutama sudenkuoppa. Keräsin kaikille koiranomistajille ja heitä tarkkaileville ihmisille selkeät case-esimerkit yleisimmistä kakkapusseihin liittyvistä pulmatilanteista.

1. Kakkapussi unohtuu

Niinhän siinä joskus käy: ryntäät ovesta ulos koiran kanssa työpuhelua puhuen ja – hups – sadan metrin päästä huomaat erheesi. Jos satut kävelemään lähiössä, tämän erheen voi korjata useammalla tavalla: vaahteranlehdellä (kiitos näistä puista!), joltain muulta koiranulkoiluttajalta pudonneella kakkapussilla tai kahdella kepillä (auttaa jos osaat syödä puikoilla sushia). Jos taas olet metrolaiturilla tai kauppakeskuksessa, joudut käyttämään laukun pohjalta löytyvää kuittia (toivottavasti et tarvitse sitä kirjanpitoon), penkomaan roskiksesta käytetyn suojamaskin tai uhraamaan sormikkaan tai sukan, mikä on häpeään verrattuna pienempi paha. 

2. Kakkapussi katoaa

Olet aivan varma, että otit namit ja pussit, mutta kun alat kaivella taskujasi koiran kykkiessä tien varressa, pussia ei löydykään mistään. Samalla kun etsit maanisesti pussia, et katso, mihin koira kakkaa. Seuraa epämääräinen paniikki ja puolen tunnin operaatio, johon liittyy useita taktisen tason toimenpiteitä, erityisesti pimeällä. Katso kohta 1 ja 6.  

3. Kakkapussi on rikki.

Valmistusvirheen tai pentuvandalismin takia kakkapussi saattaa olla epäkunnossa, halki tahi reikäinen. Tämän havaitsee tietenkin viimeistään kun sormesi koskettavat jotakin liian lämmintä ja kosteaa. Kuralätäkössä käsien peseminen tuo mukavasti mieleen lapsuuden.

4. Kakkoja tulee useammat. 

Varauduitko yhdellä pussilla? Amatööri. Mukana kannattaa pitää koko rulla. Just in case.

5. Kakka ei ole kerättävissä.

Tämä tapaus liittyy yleensä kohtaan neljä. Jos tarvitsisit ennemminkin rätin kuin pussin, mitataan luonnetta: joudut kysymään itseltäsi, mikä riitää? Perfektionisti päätyy poistamaan kuution verran maata, muut tekevät minkä voivat ja toivovat pikaista sadekuuroa. Tämän kokemuksen jälkeen kakkojen kerääminen olohuoneen lattialta alkaa vaikuttaa helpommalta linjanvedolta.

6. Kakka ei löydy.

On pilkkopimeää, maa on ruskea ja täynnä lehtiä. Mielestäsi koirasi käyttäytyi kuin olisi kakannut, mutta kun tihrustat puhelimen valolla aluetta, josta sisäinen navigaattorisi pökäleiden arvioi löytyvän, mitään ei näy. MISSÄ SE ON?! Alat epäillä omaa näkökykyäsi sekä koiraasi: tapahtuiko kakkaaminen todella? Oletko tulossa sokeaksi? Esittikö koira ihan tahallaan kakkaavaa, jotta voisit tehdä itsestäsi pellen ja pyllistellä niityllä kännykän kanssa? Kävelet kotiin todellisuudesta irtautuneena ja mietit vielä seuraavana aamunakin mysteerikakkaa.

7. Löytyy väärä kakka

Jes, tuossahan ne! Kahmaiset sikarit käteesi ja toteat ne kylmiksi. Not the ones you were looking for. Tai käpy. Mietit taas, että mikä riittää.

8. Lähin jäteastia?

Jos satut omistamaan leikkisän pentukoiran, joka mielellään jahtaa kaikkea heiluvaa tai saattaa tempaista hihnassa yllättäen, opit pian, ettei pussia kannata kanniskella kädessä kovin pitkään ettei se äkisti lennähdä otsaasi. Mutta missä lähin jäteastia on? Ei huolta, sisäinen kompassisi kehittyy ajan myötä muistamaan kaikki roskikset viiden kilometrin säteellä.

Kakka-ammattilaisuuden yhdeksännellä portaalla ymmärrät, että tämä oli salaliitto: pelkkä kakkapussi ei riitä. Tarvitset otsalampun, lämpökameran, lapion, kiikarit ja sekstantin. Ainakin siihen asti kunnes koirasi on taas oppinut kakkaamaan keskelle tietä.

"Aiotko ottaa koronarokotteen?"

Tunnelman tiheys himakökkimisessä alkaa olla sitä luokkaa, että ainoa asia, joka kiinnostaa on jonkinlainen deadline tälle hermosahaukselle. Koska itse uskon sairauksien hoidossa enemmän moderniin lääketieteeseen kuin joidenkin hyvinvointivaikuttajien suosittelemaan universumille hymyilemiseen, olen seurannut suurella mielenkiinnolla koronarokotekisaa.  

On suorastaan hämmästyttävää, millä vauhdilla rokotteita on saatu kehitettyä.  Alustavat tulokset ovat olleet hyviä ja Briteissä rokottaminen alkaa huomenna, täälläkin alkuvuodesta.  

Koronarokotteesta on kuitenkin tulossa jonkinlainen länsimaisen lääketieteen luottamustesti, kun joka hemmetin mediassa tiedustellaan halukkuutta rokotteen ottamiseen ja kommenttiosastot ovat täynnä eriasteista sekoilua. Julkisessa keskustelussa aika moni onkin ilmoittanut, ettei aio ottaa rokotetta lainkaan tai ei ainakaan halua olla "ensimmäisten joukossa", vaikka vielä keväällä neljä viidestä oli ilmoittanut ottavansa rokotteen, jos sitä hänelle suositeltaisiin. Pelot ovat inhimillisiä: millaisia haittavaikutukset ovat? Onko tutkimuksessa hutkittu aikataulupaineen takia? 

No, ensimmäisten joukkoon ei enää edes pääse, sillä ensimmäiset koeihmiset on rokotettu jo viime keväänä ja sen jälkeen piikin on saanut useampi kymmenen tuhatta ihmistä, hyvin tuloksin. Toiseksi täällä pussinperälläkin ensimmäisenä ovat jonossa hoitohenkilökunta ja sen jälkeen riskiryhmät. Kolmanneksi rokote ei muutu turvalliseksi odottelemalla. Jos sattuisit saamaan jonkun reaktion, saat sen myös myöhemmin. 

Koska todennäköisyyksillä pelaaminen tuo lohtua lähinnä insinööreille, pidän erittäin tärkeänä kansantajuistamista. Täällä oli erittäin hyvä selvitys siitä, miksi koronarokotteen kehittäminen on ollut sujuvaa ja ottaminen on suhteellisen turvallista.  

Vauhtia on siis haettu byrokratiaa nopeuttamalla, ei lääketieteellistä prosessia oikomalla. Lisäksi rokotteita kehitetään epidemioiden ulkopuolellakin. Koronaan tepsiviä täsmärokotteita on saatu kehitettyä SARSin pohjalta ja hyviä aihioita oli tarjolla useampia. Tutkimustyöryhmät ovat sattuneesta syystä saaneet ennennäkemättömän runsaskätistä rahoitusta työlleen. Ei ole yhdentekevää, onko käytössä yksi vai kymmenen labraa.

Itse luotan myös siihen, että näyttöä sekä tehosta, että turvallisuutta arvioi aina riippumaton elin. Rokote hyväksytään tieteellisen näytön perusteella ja tällä kertaa prosessia seuraa koko maailma. Olen lähinnä hämmästynyt tästä taidonnäytteestä.

Mahdollisuudet palata normaaliin elämään riippuvat paitsi rokotteiden tehosta ja kyvystä ehkäistä vakavan taudin lisäksi myös koronaviruksen tarttumista myös rokotemyöntyvyydestä, laumasuojasta. En ole tässä asiassa pakkorokottamisen kannalla, mutta pidän hyvänä sitä, että painetta tulee muualta: mitä jos julkisiin tilaisuuksiin kuten konsertteihin ja kansainvälisille lennoille ei ole menemistä ilman rokotusta? Sitten voi vapaasti valita, pysyykö vielä toisenkin vuoden himassa vai kaipaako jo ihmisten ilmoille. Itse todellakin otan rokotteen jos sen vain suinkin saan.

Koronan jälkipyykistä tulee varmasti muutenkin erikoista katsottavaa. Aikanaan selviävät niin vakavan taudinkuvan riskitekijät kuin poliittisten päätösten taloudelliset ja terveydelliset vaikutukset. Sitten voikin jäädä odottelemaan rokotetta, joka tekisi ihmisestä vastuskykyisen sille idiotismille, mikä tähän tilanteeseen johti.

Ps. Esimoderointi päällä, joten 5G-hörhöjen on turha yrittää as usual.

Mitä teet, kun suutut?

Juttelin erään ystäväni kanssa anger managementista. Hän on helposti hermostuvaa sorttia ja yrittänyt löytää terapian avulla keinoja hillitä itseään provokatiivisessa tilanteessa. Ystävä kertoi tilanteesta, jossa oli ensimmäistä kertaa onnistunut raivon tunteen hyväksymisessä ja sitä seuraavan reaktion hillitsemisessä. Hän ei ollut tapansa mukaan räjähtänyt vaan pystynyt rauhoittumaan ja käsittelemään asian rauhoituttuaan jämäkästi mutta ilman siltojen polttamista napalmilla. Hän oli ansaitusti edistyksestään erittäin tyytyväinen. 

Hitto, tulin suorastaan kateelliseksi. Ajatella, että tällaisiakin taitoja voi treenata! Jotenkin tuntuu että meille, jotka emme ole varhaiskasvatuksessa askarrelleet vahvuusvariksia, tällaisesta mielenhallinnasta olisi hyötyä itse kullekin. 

Erityisesti tuo tunteen hyväksyminen jäi vaivaamaan. Negatiivinen tunnehan on ikävä ja siitä haluaa eroon ihan syystä, mutta jokainen toimii stressaavassa tilanteessa eri tavalla temperamenttinsa mukaan. En ole itsekään mikään jedi. Mitä minä siis teen, kun suutun?  

Niin no, minä toimin täysin päinvastoin kuin ystäväni, passiivisaggressiivisesti. En välttämättä huuda lainkaan, vaan vedän rullaverhon ikävän ihmisen eteen ja poistun paikalta. Pois silmistä, pois mielestä ja ongelma ratkaistu! En jaksa nähdä vaivaa selvittääkseni asioita vaan katkaisen epämiellyttävän tunnevellonnan mieluummin poistamalla aiheuttajan ja lähtemällä menemään. Nopeaa ja kätevää! Minun "pitäköön tunkkinsa"-ratkaisuni toki tarkoittaa mykkäkoulua on steroids, eli sitä, ettei välttämättä tarvitse nähdä enää koskaan, ei edes seuraavassa elämässä. 

Vähän lievemmissä tapauksissa lisään tyypin vain henkiselle kostolistalleni, mikä tarkoittaa, että kampitan hänet heti, mikäli tilaisuus tarjoutuu. No, en ole kostolistaa joutunut juuri kaivelemaan, koska lievät suutahdukset laimenevat aika nopeasti.

Tunne on vain tunne. Se syntyy aivoissa ja minä itse päätän, mitä minä sille teen. Uusia tapoja kannattaa opetella monesta syystä. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat hyviä neuvottelijoita. Mitäs jos voisin opetella sellaiseksi? Ihan jo siksi että voisin siirtää tämän tärkeän taidon eteenpäin.

No, joka tapauksessa. Olisipa mahtavaa, jos ihmiset kertoisivat enemmän terapiassa tekemistään havainnoista. Niistä saattaa olla ajatuksen aihiota muillekin.