28.3.2019

Mitä mietin tänään

Kaupallinen yhteistyö Suomen Blogimedia ja UNICEF



Se oli lämmin iltapäivä kesällä 2003. Olin palaamassa kotiin juhannusreissulta, jolla olin tavannut Koti-insinöörin. Feissari pysäytti minut ratikkapysäkillä ja kysyi, haluaisinko liittyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi. Olin krapulassa enkä jaksanut käydä asiasta pitempää keskustelua. Jotenkin päädyin kahteen kymppiin kuussa ja pistin nimen paperiin. Miksipäs ei.

Enkä oikeastaan koskaan miettinyt asiaa sen enempää.

En koskaan miettinyt, onko kaksikymppiä paljon vai vähän. Kun oli vakituinen projektipäällikön työpaikka, ei 20 euroa kuussa ollut mikään iso juttu, ei ole yrittäjällekään. Summa lähtee edelleen tililtäni useimmiten niin etten huomaa sitä.

Enkä koskaan miettinyt, miten raha käytetään. On selvää, etten voi lähettää parikymppistä sattumanvaraiseen kylään vaan väliin tarvitaan asiantunteva taho, joka avun kohdentaa. Luotan siihen, että he osaavat sen paremmin kuin minä. Ja on selvää, että tuon tahon työntekijöille täytyy maksaa palkkaa.

En koskaan miettinyt edes sitä, olisiko rahoillani fiksumpaa ostaa maapähkinätahnaa vai lyijykyniä. Nehän menevät eri tarkoituksiin. Ensin on pakko pysyä hengissä, jotta pääsee kouluun. Ja tämä on joka tapauksessa paljon fiksumpaa rahankäyttöä kuin se 10-kerran jumppakortti, joka meni umpeen niin että 9 kertaa oli jäljellä.

Enkä ole koskaan miettinyt niitäkään asioita, joita rahallani ei ratkaista. Joku jää aina ilman. Joku kuolee maapähkinätahnasta huolimatta ja joku kaapataan lapsisotilaaksi, vaikka hän on oppinut lukemaan. Olen hyväksynyt, etten ratkaise kaikkia maailman ongelmia vaikka lahjoittaisin koko palkkani pois.

Mutta tänään havahduin miettimään sitä, mitä raha ratkaisee. Että se ratkaisee, hyvässä ja pahassa.


Muistan nolostuneeni, kun tilastotieteilijä Hans Rosling kerran sanoi, ettei ole olemassa kehitysmaata nimeltä Afrikka. Minulle on niin moneen otteeseen hoettu Afrikan lasten hätää, etten ollut sisäistänyt, että Afrikka on monta maata, monta kansaa, monta yhteiskuntaa ja monta perhettä. Silloin tajusin, ettei Afrikka aiheuta köyhyyttä ja nälänhätää, vaan epävakaat olot.

Rosling sanoi myös, että jokaisen, joka on huolissaan väestöräjähdyksestä, pitäisi katsoa tilastojen tarjoamia faktoja: lapsikuolleisuuden laskiessa väestönkasvu hidastuu. Se kuulostaa omituiselta, mutta niin todella tapahtuu, viipeellä toki. Miten lapsikuolleisuutta sitten vähennetään? Lasten terveydenhoidolla, puhtaalla vedellä, perhesuunnittelulla ja tyttöjen asemaa parantamalla koulutuksen ja työnteon kautta.

Juuri tähän minä kuukausilahjoittajana sijoitan: nimellisesti pieniin tekoihin, jotka löytyvät pitkän tapahtumaketjun alkupäästä. Minun rahoillani pidetään lapsia hengissä, mikä pienentää perheitä, mikä parantaa toimeentuloa. Minun kaksikymppiseni on pisara meressä, siinä missä minun veroeuroni ja ilmastotekonikin ovat. Mutta kun annan sen 16 vuoden ajan, kokonaissummasta tulee tuhansia euroja.

UNICEFille juuri säännöllisellä lahjoituksella on iso merkitys. Mitä ennustettavampia järjestön tulot ovat, sitä nopeammin projektit alkavat.

Tänään ajattelen siis pieniä asioita, joista kasvaa vuosien mittaan isoja. Ja tililtäni katoaa jatkossakin summa, jota en huomaa.


26.3.2019

Millainen kesäleiripersoona teillä asuu?



Heräsimme kersojen kanssa eilen siihen tosiasiaan, että kesälomaan on kaksi kuukautta. Snadi on selvittänyt ekaluokan kunnialla ja Skidi oletettavasti siirretään alakoulun viimeiselle luokalle. Sehän tarkoittaa sitä, että on aika keskittyä kesän leirivalintoihin, mikäli me aikuiset haluamme keskittyä kesäkuussa duuneihin.

Ajattelin, että näin muutaman vuoden kokemuksella leirirutiinit olisivat hallinnassa. Olimme hereillä suosituimpien leirien ilmoittautumisten kanssa ja aloitimme keskustelut kesäkuun arkitekemisestä hyvissä ajoin. Mutta siinä toiveita kuunnellessa, tajusin että meillä asuu kaksi aivan erilaista kesäleiripersoonaa!

Skidi ei ole koskaan halunnut millekään leirille. Eikä kerhoon tai harrastukseen. Kaikki tekeminen on pitänyt markkinoida hänelle modernin tanssin keinoin. Toki hän on sitten hiljalleen alkanut tykätä musiikista ja urheilusta mutta nopeasti lämpeneväksi häntä ei voi kuvailla. Skidin suurin toive olikin ei-mitään viikko, jonka hän saa viettää täysin omilla ehdoillaan.

Snadilla sen sijaan on aina käsi pystyssä, kun eteen tulee mahdollisuus harrastaa jotain. Ja nyt kun hänen ei tarvitse enää happamoitua päiväkodissa, kun isosysteri lähtee uimarannalle, hän olisikin halunnut buukata koko kesänsä täyteen leirejä. Hän ilmoitti haluavansa ratsastusleirille, futisleirille, tanssileirille, näytelmäleirille ja jollekin koiriin liittyvälle leirille, sillä hänen mielestään kesällä on hyvä sauma testata kaikenlaista uutta. Ja hankkia koira.

Oli pakko toppuutella, etten aio ruveta myymään huonekaluja kesän 2019 leirimaksujen takia.

Tämän ei tietenkään olisi pitänyt yllättää. Lapset ovat erilaisia, jopa ne samasta vanhemmista periytyvät. On varmasti  lapsi, joka ei suostu lähtemään kuin korisleirille, lapsi, joka haluaa prikulleen samat leirit kuin paras kaveri (eikä ainakaan samalle leirille kuin pikkusisko) ja lapsi, joka haluaa vain nukkua aamulla pitkään. Sumpli siinä sitten kivaa vaihtoehtoa, joka käy kaikille, ja joka ei johda siihen, että puhelin soi kesäkuussa vartin välein.

Leirineuvottelut päättyivät tuloksellisesti ja hyvään konsensukseen. Skidi saakoon viikkonsa, jolloin hän saa vanua kotona ja lukea kirjaston fantasia-hyllyn tyhjäksi. Ja Snadi ilmoitettiin toiselle viikolle taideimprohörhöleirille, jossa hän yrittää saada ilmaisutaidon kiintiönsä täyteen (tuskin).

Yhdestä asiasta molemmat olivat sentään täydellisen yhtä mieltä: parasta on kolmannella viikolla järjestettävä lellipentuleiri mökillä, mikä pitää sisällään leipomista, nikkarointia, soutelua, saunomista, askartelua ja kanankakan levittämistä marjapensaille. Ilman isovanhempia ei mistään tulisi mitään.

23.3.2019

Lempiaineeni elämänkatsomustieto



Wilmaan napsahti viesti elämänkatsomustiedon opelta. Ensi viikolla on tiedossa retki: ryhmä lähtee käymään juutalaisessa synagogassa ja islamilaisessa moskeijassa. Välittömästi iski kateus. En ole pätkääkään hengellinen ja ussan tunnilla kuolin tylsyyteen, mutta voisin hyvin lähteä käymään moskeijassa, sillä en tiedä niistä mitään.

Kun viisi vuotta sitten piti vahvistaa osallistuminen perusopetukseen ja ensimmäistä kertaa laittaa ruksi valitsemansa katsomusopetuksen kohdalle, en tiennyt elämänkatsomustiedosta mitään. Uskonnottoman lapsen saa laittaa uskontotunnille mutta ei toisinpäin ja minäkin mietin, pitäisikö mennä enemmistön mukana. Suhtauduin koko aineeseen vähän epäillen: onko ideana tarjota ei-kirkkoon kuuluville oppilaille samantyyppistä turhanpäiväistä sijaistekemistä, jota päiväkodissa tarjottiin niille, jotka eivät osallistuneet seurakunnan järjestämiin aamunavauksiin.

Nyt olen tuohon valintaan enemmän kuin tyytyväinen. ET on yllättänyt positiivisesti ja hyvän opettajan myötä se on kiilannut yhdeksi Skidin lempiaineista. Kun kuulustelin maailman uskontojen koealuetta (enkä todellakaan muistanut, mikä on kristinuskon kultainen sääntö*) ja selailin läpi Skidin ET-vihkoa, oli helppo ymmärtää suosion syy. Se on universumin asioiden pohdiskelijalle juuri oikea tunti. Ja koska elämänkatsomustiedon suosio kasvaa hiljalleen (jopa täällä patakonservatiivisessa Espoossa), enää ei tarvitse olla edes se luokan ainoa outolintu.

Vihkon alussa kuvaillaan tavoitteet – ET:ssä opiskellaan hyvää elämää, työskentelemään muiden kanssa ja ymmärtämään eri uskontoja. Tämä kuulostaa minunkin lempiaineeltani! Kotitehtävissä pohdittiin mm. arvoja suhteessa yksilöön, yhteiskuntaan ja uskontoon, YK:n missiota sekä erilaisia vaikuttamisen keinoja. Erityisen vakuuttunut olin syksyn itsetuntemuksen kokonaisuudesta, jossa käytiin läpi omaa luonnetta erittelemällä ydinvahvuudet  (=luonteen parhaat puolet, joista saa energiaa), kasvuvahvuudet (=taidot, jotka eivät tunnu luontaisilta, mutta joista haluaa oppia) ja voimavahvuudet (sinnikkyys, itsesäätely ja myötätunto). Lopuksi Skidi oli ideoinut nettikiusaamisen vastaista työpajatoimintaa.

Olen ennenkin päivitellyt tätä samaa, mutta jestas, millä eväillä nämä tyypit siirtyvät joskus työelämään. Nämähän ovat jo yläasteella valmiita liikkeenjohdon konsultteja, jotka voivat vetää johtoryhmälle vahvuusvarisharjoituksen.

Tuntuu, että suvivirsigaten jälkeen keskustelu katsomusaineiden opetuksesta on vähän tyrehtynyt. Joulun alla joku Opetushallituksen jantteri horisi jotain uskontoallergiasta, mutta mitään uusia, rakentavia ajatuksia ei ole mediassa näkynyt, vaikka uskonnottomien määrä kasvaa. Minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miksi kaikille ei voi olla yhtä yhteistä sivistävää oppituntia, jonka lisäksi jokainen voi sitten kotonaan järjestää haluamansa tunnustuksellisen lisämateriaalin tai -rituaalit. Ehkä tässä on asia, joka etenee ihan omalla painollaan.

* Se on se "mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille".

18.3.2019

Kevättä tekemässä




Kun olin pieni, meillä oli Papan kanssa tapana auttaa kevättä. Pappa heilui rautakangen ja minä muovilapion kanssa. Jäätä piti hakata paloiksi, lumikasoja levittää sulamaan laajemmalle alueelle ja painaumien sulamisvesille kaivaa puroja. Rintamamiestalon hiekkapiha oli parissa tunnissa ojitettu niin, että seuraavana päivänä saattoi jo aloittaa pihaleikkikauden.

Siirsin tätä tärkeää perimätietoa eilen ipanoille, kun pihallemme syntynyt tekojärvi piti käydä poistamassa. Plussaa oli ollut jo useamman päivän putkeen, mutta sadevesikaivot olivat edelleen jäätikön peitossa. Jouduin käyttämään myös kannullisen kiehuvaa vettä, koska jääpeite osoittautui parikymmensenttiseksi.

Mutta mikä palkitseva riemu syntyikään, kun lorina alkoi vihdoin kuulua. Löysin taloyhtiön varastosta rautakangen ja kävin kevätpäissäni hakkaamassa kaikki muutkin pihatien kaivot auki. Tänään hartioita särkee.


Naapuri kulki ohi ja totesi että jaha, kevättä tekemässä. No juuri näin! Kaikki tunnistavat nämä hommat.

Olemmeko tässä asiassa yhtenäiskulttuurin äärellä? Suomessa kevättä on joskus pakko auttaa ja pienellä huhkimisella saadaan aikaan suuria voittoja: skuuttirata, hyppynarupaikka ja katuliitukausi auki. Ainakin täällä etelärannikolla tämänvuotisesta keväänauttamissesongista tulee pitkä ja hikinen.


17.3.2019

Kaikki mitä epätietoisen aikuisen pitää tietää ilmastolakosta



Moni profiilikuvansa perusteella aikuiselta näyttävä ihminen on joutunut sosiaalisen median kanavissa tunnekuohun valtaan siitä, että nuoret kehtaavat olla huolissaan jostain muusta kuin heistä. Asiathan ovat juuri niin kuin ne koetaan, mutta tässä kuitenkin vastaukset neljään yleisimpään aikuisia huolestuttaneeseen kysymykseen.

"Nuoret ovat pelkkiä marionetteja! Taustavoimat laittavat sanoja heidän suuhunsa!"

Salaliitot on tosi jänniä! Ja jos on itse 16-vuotiaana (ja sen jälkeenkin) lähinnä vain syönyt räkää, voi olla vaikea ymmärtää, että maailmassa kasvaa myös toisenlaista, vähän monipuolisempaa porukkaa. Nämä ilmastosta huolestuneet nuoret kuuntelevat uutisia esimerkiksi maailman tiedeyhteisöltä eivätkä konsultoi Teboilin kokemusasiantuntijaraatia tai Flat Earth Societyn Facebook-ryhmää. Taustavoimansa kullakin.

"Mutta mitä nuoret ovat ITSE tehneet ilmastomuutoksen eteen? Päivittävät siellä torilla somea merkkifarkuissa, vaikka niihin menee sähköä!"

Nuoret elävät meidän aikuisten rakentamassa maailmassa. He eivät ole vastuussa saastuttavasta energiapolitiikasta, ylikansallisista mediajäteistä, hikipajoista, muovisaasteesta tai kestävyysvajeesta, ikävä kyllä. Kun äänestääkään ei voi, ainoa vaihtoehto on nostaa helvetinmoinen metakka ja vaatia tilille niitä, jotka asioille voivat jotain tehdä. Lyhyesti: mielenilmaus oli kohdistettu päättäjille, eikä millekään perähikiän perusjormalle, joka itkee somessa huomiota olkiukkojen avulla.

"Nuoret haluavat vain lintsata koulusta!"

Voi olla, mutta sen voi toki tehdä myös ilman banderolleja ja marsseja vesisateessa. Ehkä somemölisijäkin haluaa vain lintsata töistä, kuka tietää. Lintsareiden tulokset vaikuttavat kuitenkin positiivisilta: aihe oli globaalisti jokaisessa pääuutislähetyksessä ja YK aikoo kutsua koolle ylimääräisen laajan pohjan kokouksen ilmastonmuutoksen ratkaisuista.

"Naurettavaa!"

Laitetaanko vielä pari kainalopierua päälle tämän argumentin tueksi? Jos oma oikeuskäsitys ei mitenkään veny ajatukseen, että lainafillaria ei palauteta paskaksi ajettuna, niin eihän sille mitään voi. Hoivakodissa voi sitten miettiä, miksi kukaan ei tule käymään.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että edelläkävijöiden kannoilla räksyttää aina lauma kateellisia perässähiihtäjiä. Perusjormalle siis riittää, että ottaa vähän paremman asennon siinä nakkimukin äärellä ja jättää ajattelun nuorisolle. Ihan niin kuin tähänkin asti.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...