Olisipa sellainen koulu, josta ei tekisi mieli lintsata

Luin tänä aamuna jutun yhdeksäsluokkalaisesta Henkasta, jonka luvattomat poissaolotunnit koulusta eivät mahdu enää Wilmaan. Koulunkäynti oli muuttunut tervanjuonniksi yläasteella ja yhdeksännellä luokalla tilanne oli räjähtänyt käsiin. Henkka kertoo jutussa, että hän jäi mieluummin nukkumaan tai pelaamaan, sillä koulu ei ole aikoihin ollut kivaa. Vanhemmat olivat tilanteessa voimattomia.

Tämä on jostain syystä asia, jota välillä mietin: miten pitkään tätä hymytyttöpatsaiden keräilyä jatkuu? Se nimittäin voi hyvinkin loppua. Olisi hirveän helppoa haukkua Henkkaa luuseriksi ja hänen vanhempiaan vässyköiksi, mutta silloin lakaistaan niin ongelmat kuin ratkaisutkin maton alle.

Juttua varten haastateltu rehtori nimesi lintsaamisen syiksi rajattomuutta, vanhemmuuden puutetta, päihteiden väärinkäyttöä, mielenterveysongelmia, peliriippuvuutta ja sosiaalisten taitojen heikkoutta. Varmasti näin. Mutta eivätkö nuo ole oireita jostain muusta, joka vain ilmenee lintsaamisen kautta? Hyvin nopealla analyysilla iso ongelma on lapsiperheköyhyys, joka aiheuttaa syrjäytymistä, ulkopuolisuutta ja harrastuksettomuutta, mutta kuten jutussa todetaan, lintsareita on myös niissä lapsissa, joiden perheillä ei ole mitään näkyviä ongelmia.

Motivaatiotutkijoiden mukaan koulunkäyntiä vältteleville on kertynyt paljon huonoja kokemuksia koulusta kuten kiusaamista. Tämä lienee aika itsestäänselvää. Ihminen ei mielellään mene paikkaan, jonka hän kokee epämiellyttäväksi ja turvattomaksi. Lintsaaminen itsessään on tapa välttää pelkoa ja muita negatiivisia tunteita, siksi lintsareita on myös aikuisissa, tietenkin.

Oli aika kun en halunnut mennä töihin, sillä yt-ilmapiiri oli ahdistava.
Oli aika kun en halunnut mennä kotiin, sillä siellä odotti uusi työvuoro.
Ja oli todellakin aika, kun en halunnut mennä kouluun sosiaalisten pelien takia, joita en ole koskaan oikein jaksanut työelämässäkään.

En itse koskaan uskaltanut jättää menemättä, mutta joku toinen uskaltaa. Menin töihin ja yritin olla mahdollisimman näkymätön. Kärvistelin ja siedin yläastetta kunnes viimein lukio tarjosi uuden raikkaamman ilmapiirin. Vältän edelleen verotoimiston kirjeiden avaamista viimeiseen asti.

Minusta näyttää siltä, että varsinkin yläasteen koulunkäynnin mielekkyys pitäisi ottaa vakavasti ja selvittää paljon laajemmassa mittakaavassa oppilaiden kanssa, millaisia juurisyitä lintsaamiselle löytyy ja toisaalta, mikä koulussa motivoi. Motivaation pitäisi nimittäin aina löytyä tekemisestä itsestään, jolloin palkitsevuus ei ole riippuvainen ulkopuolisesta lahjonnasta. 

Teini-ikä on muutenkin hormonimyllerrysten aikaa. Jo pelkkä unirytmin muutos voi saada koulunkäynnin tuntumaan vastenmieliseltä, jopa mahdottomalta. Tähän ongelmaan on onneksi havahduttu.

Mutta yksi, mitä jutussa ei juurikaan käsitellä, on kysymys tulevaisuudesta – miksi koulua ylipäätään käydään. Ilmastolakot ovat yksi merkki siitä, että nuoret miettivät paljonkin sitä, miltä heidän elämänsä jatkossa näyttää. Henkan näkymät viiden vuoden päähän ovat jäsentymättä.

– Jossain töissä. Ei siinä oikein muuta. Jossain töissä, mistä saisin rahaa ja pystyisin elättämään itseni.

Mielestäni tämä on olennaista. Teini-ikäinen ymmärtää turhautua. Yksi raivoaa, toinen lannistuu.

Miksi Henkka haluaisi opiskella, kun se ei ole tae mistään? Miksi hän tavoittelisi aikuisuuden normia, oravanpyörää, joka ei tunnu tuovan onnea saati täyttymystä kenellekään. Merkitystä tunnutaan hakevan vain nousujohteisesta palkkakehityksestä, mutta rahan määrä on huono tavoite: se on jatkuvasti liikkuva maali eikä tyytyväisyyden raja tule ikinä vastaan.

Unelmaduunipuhe on verrattain uutta, vaikka se ilmiönä on ikivanha. Ihan samaa työn merkitystä mietti myös Michelle Obama kirjassaan. Hän suoritti säntillisesti tutkinnot ja pääsi juristiksi hyville liksoille, mutta havaitsi kolmekymppisenä, ettei tässä ole mitään järkeä. Hänkin halusi tehdä jotain, joka tuntuisi palkkapussin sijaan sydämessä.

Ehkä Henkkakin haluaisi vain tietää, millainen on se kiinnostava aikuinen elämä, jossa on jotain muuta tavoittelemisen arvoista kuin jatkuvasti nouseva kuukausipalkka. Pallo on nähdäkseni meillä aikuisilla.

Henkilökohtainen ennätys

– Meillä meni hyvin, Skidi huokaisi, kun vihdoin istuimme junassa matkalla kotiin perinteisistä yleisurheilun juniorikisoista. Nyökkäsin, tyytyväisenä. Kisat todellakin olivat sujuneet hyvin, vaikka mitaleja ei kaulassa ollutkaan. Molemmilla olivat jalat muussia ja minulla on vielä tänäänkin persus hellänä kisakatsomon ergonomiasta, mutta matkassa oli monta uutta personal bestiä, henkilökohtaista ennätystä.

Tajusin vasta Skidin kommentista, että olin itsekin tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni. Jopa season's bestin. Meillä oli mennyt hyvin, yhdessä.

Kun juna liukui eteenpäin halki lumen peittämän hämäläisen esikaupunkialueen, mietin, että olen kehittynyt valtavasti viime vuodesta. Osuin lankulle, en varastanut lähdössä ja loikin aitojen yli ketterästi kuin kilipukki.

Aloittelevan huoltajan treeneissä pitäisi käydä läpi seuraavat tärkeät viimeistelyharjoitukset.

Kisakanslian etsiminen on ensimmäinen rasti. Jos ei ole koskaan ollut oikeissa kisoissa, ei käyttöliittymä ole kovin intuitiivinen, mutta kisakanslia nostaa epätietoisen uuvatin takaisin kärryille! Sieltä saa käsiohjelman (tästä lisää seuraavassa kohdassa) lisäksi ylimääräisiä hakaneuloja, Tampereen taksikeskuksen numeron ja ruokalipukkeita. Ei tarvitse syödä pelkkää reissumiestä kahta päivää, jos ei halua!

Takerru käsiohjelmaan. Unohda epäselvät kuulutukset, sillä tästä painotuotteesta näkee ihan pirusti kaikenlaista kätevää infoa eräjaoista aikatauluihin. Alleviivaustussi mukaan. Lisäksi sieltä näkee, missä hallissa T12 pituus hypätään ja missä kyseinen B-halli sijaitsee. On hirmu kätevää, kun urheilija voi keskittyä suorituksiinsa eikä eksyneen mutsin etsimiseen.

Ole yhden hengen tavaratalo. Pakkaa mukaan kaikkea paitsi kukkamultaa. Itse lähden siitä, että se, mitä ei löydy kisakansliasta, löytyy veskastani: rakkolaastareita, smoothieta, pähkinöitä, saippuaa, hiuslenksuja, teippiä, kasvomaalit, huulirasvaa, vessapaperia ja kylmägeeliä. Ja jos kukkamultaa jostain syystä tarvitaan, singahdan hakemaan.

Muutu tietotoimistoksi. Puhelimeen kannattaa koota aikataulu myös digimuodossa, jos joku pöllii käsiohjelmasi. Kaikki lajit alkavat jo tuntia ennen itse suoritusta verryttelyllä, callingilla, askelmerkkien laitolla ja keskittymisellä (ymmärrän nyt paljon paremmin niitä hämmentyneitä toimitsijaparkoja 80-luvulla, kun ilmestyin vain yhtäkkiä lähtöviivalle). Tällä kertaa tiesin, missä välissä on pakko syödä, vaikka ei olisi yhtään nälkä.

Löydä itsesi. Tiedän nyt, millainen huoltaja haluan olla. Tämä on ollut se vaikein rasti, sillä esikuvia ei oikein ole ollut. Olen aina kammonnut niitä vanhempia, jotka karjuvat pikkulapsille kurkku suorana futiskentän laidalla tai takakaarteessa, mutta pelisilmänsä päällä istuminen ei luojan kiitos ole ainoa vaihtoehto. Kysyinkin kersalta, mitä hän minulta odottaa. Hän haluaa huoltajan, ei valmentajaa, suoritusrauhan, ei karnevaalia. En siis tyrkytä neuvojani, mutta jos Skidi itse haluaa jeesiä, selitän kyllä videon kera. Olen saatavilla, hurraan, pyyhin kyyneleet – ja piilotan piikkaripussiin irtokarkkia.

Treenaamalla oppivat uusia temppuja niin nuoret kuin vanhatkin koirat, ja vanhemmat. Toki ensi kerraksikin jäi vielä pari juttua.

Voin huoletta jättää omat treenikamani pakkaamatta, sillä en jaksa mennä 12h kisapäivän jälkeen salille vaikka kuinka toiveajattelisin. Enkä enää laita puoliksi syötyä banaania takaisin laukkuun ja jos laitankin niin en nyt ainakaan kuulokkeideni päälle. Niin ja löin pääni enää kertaalleen ylimmän katsomorivin yllä kulkevaan teräspalkkiin, mutta siinäkin oli kerta liikaa. Riittää enemmän kylmäpusseja urheilijoille.

Michelle Obama: Minun tarinani

Olen aloittanut taas äänikirjakävelyt (lue: -liukastelut) ja ennätin vihdoin tarttua Michelle Robinson Obaman tarinaan. Rupesin kuuntelemaan kirjaa suomenkielisenä käännöksenä, mutta harkitsen että vaihdan Michellen itsensä lukemaan versioon.

Olen päässyt vasta kohtaan, jossa pussaillaan tulevan presidentin kanssa, mutta en malta olla kirjoittamatta tästä paria sanaa jo nyt.

Olin tietenkin ex-presidenttiparin fani jo valmiiksi, joten odotin kirjaa kovasti, mutta pelkäsin vähän aloittaa tätä. En halunnut kokea sitä pettymystä, että fanittamani tyyppi paljastuukin vähän yksinkertaiseksi. Tarina alemman keskiluokan alueelta Valkoiseen taloon päätyneestä naisesta kuulostaa lähtökohtaisesti klisheiseltä, mutta kirja onnistuu välttämään turhan kultapölyn ja pateettisuuden.

Yllätyin siitä, että entinen First Lady kertoo hyvin suoraan ja häpeämättömästi vaatimattomasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Chicagon Southsidessa, joka hiljalleen ränsistyy segregaation myötä. Hän ei kainostele puhua poikaystävistään ja kertoa, että on ollut nyrkkitappelussa. Hän puhuu rohkean kriittisesti myös omasta afroamerikkalaisuudestaan ja etnisyyden kokemuksestaan kuten kohtaamastaan rasismista ja toisaalta vähemmistön edustajan ulkopuolisuudesta, jota hän myöntää itse kasvattavansa.

Heräsin tietenkin pohtimaan omaa kuplaani – enkä tarkoita nyt mitään liberaali-konservatiivijakoa – vaan sitä, kuinka montaa eri etnisyyttä minun tuttavapiiriini kuuluu. Arvaatteko vastauksen? Nolottaa. Jälkikasvulla sen sijaan on jo enemmän kontakteja muihinkin kuin kantasuomalaisiin.

Vaikka lapsuuden kodin asetelma on hyvin perinteinen (ydinperhe, jossa isä elättää perheen pienellä palkallaan), vanhemmat ovat kannustavia ja positiivisia olematta kuitenkaan yliholhoavia. Myös isoveljen pärjääminen vetää kilpailunhaluista Michelleä mukanaan lukioon ja yliopistoon. Tomera ja jo nuoresta pitäen hyvin oikeudentajuinen tyttö saa kasvaa suhteellisen turvallisessa ilmapiirissä ja käydä koulua juristiksi asti, mutta havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ei oikeastaan halua olla juristi. Vaikka asuinalueen ja kodin olot ovat Amerikan mittapuulla vaatimattomat, perhettä kuvataan ahkeraksi ja sinnikkääksi. Erityisesti mieleeni jäi kohta, jossa äiti askartelee aina jouluksi takan, joka sytytetään taskulamppujen avulla.

Kasvutarinan lisäksi kirjan läpi kulkee myös luokkataustan teema, joka sattuneesta syystä kiinnostaa erityisen paljon. Michelle pohtii jo 80-luvulla nykyään hyvinkin trendikkäänä pidettyä diversiteettiä lakifirmansa rekrytointiprosessin kautta: keitä päästetään haastatteluun? Kurkistus amerikkalaiseen yhteiskuntaan on muutenkin kiehtova. Jako yksityiseen ja julkiseen on räikeä, tuloerot ovat uskomattomat ja yhteiskunnan turvaverkkoa ei juuri kokeilla. 

Erityisen siistiä kirjassa on se, että tarinassa ei ole vielä toistaiseksi lipsuttu puhumaan miehen valinnoista ja urasta, vaikka se monella tapaa määrittää pariskunnan suuntaa. Keskiössä pysyy naisen tarina ja näkökulma, joka olisi voinut olla sivustaseuraajan mutta ei ollut.

Päällimmäiseksi nousee hämmennys siitä, miten tunnistettavia havaintoja ja kokemuksia voi naisena olla, vaikka elämässä ei olisi juuri mitään yhteistä, välissä olisi Atlantti ja ikäeroa vuosikymmenen verran. Ylisuorittaminen on edelleen loistava tapa peittää epävarmuutta. Ja nainen kävelee ilmeisesti joka puolella maailmaa avaimet sormien välissä.

Suosittelen siis lämpimästi! Jos olette jo lukeneet, mitä tykkäsitte?

Älä anna huijarisyndrooman kertoa, mitä onnistuminen on

Tapahtuipa syksyllä kirjamessuilla.

Hengasin Suomalaisen kirjakaupan osastolla odottamassa omaa haastatteluvuoroani Lasitehtaan tiimoilta, kun kuulin ohimennen, kuinka naishenkilö kysyi henkilökunnalta Pikkis-kirjaa. Käännähdin ja jäin seuraamaan tilannetta. Myyjä nyökkäsi, että kyllä heillä sitä on, mikä aiheutti minussa lisähämmennystä, sillä ainoa kirjakauppa, joka sitä on ottanut myyntiin, on pieni kirjansa tarkasti valikoiva lastenkirjakauppa Satunurkka Ikaalisista. Myyjä tarjosikin Prinsessa Pikkiriikkiä (joka on muuten oikein mainio kirjasarja!) mutta nainen pyöritti päätään ja sanoi, ettei se ole tuo.

Siinä vaiheessa liityin keskusteluun hieman anteeksipyydellen ja kaivoin repustani kirjan.

– Tarkoitatko todella tätä?

Tyyppi riemastui, että juurikin tuo, tytär oli pyytänyt ostamaan. Teimme hyvin hämmentyneissä merkeissä kaupat siinä osastolla.

Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin ja jatkoin päivän ohjelmaa.

No, eilen sitten postitin tuhannennen Pikkis-kirjan. Piti laskea kahteen kertaan, mutta varastosaldo ei valehdellut.

Siinä on noin 900 kirjaa enemmän kuin kuvittelin myyväni. Omakustannesatukirjoja myydään parikymmentä kappaletta sukulaisille, jotka eivät kehtaa kieltäytyä. Niistä ei lähetetä kirjailijalle sykähdyttäviä kiitosmeilejä, oteta toista painosta eikä niihin saada apurahaa. Paitsi, että joudun varmaan ottamaan kolmannenkin painoksen ja joulun alla sain Tietokirjailijaliitolta apurahan Pikkiksen kasvamiskirjaan. Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin taas.

Arvaattekin varmaan, mitä ajattelin, kun kukaan ei erityisemmin ole haukkunut romaaniani, pikemminkin päinvastoin. Kirjan kritiikit ovat olleet suopeita, jopa kiittäviä, ja henkilöjutut rentoja.

Autonkorjaajan tyttärelle kirjan kirjoittaminen oli itsessään saavutus, josta en koskaan haaveillut. En ole ylipäätään mikään haaveilija. Minä en voimakkaan intohimon ajamana porskuta kohti suurta unelmaani, ehei. Järki sanoo koko ajan, että ihan kiva, mutta tämä on ohimenevää, mene oikeisiin töihin kuten kunnon ihmiset tekevät ja lopeta tämä haihattelu.

Huijarisyndroomani voi näköjään edelleen mainiosti: vahingossa menee hyvin, kukaan ei hauku ja nyt nolottaa. Ei terve. Miksi olen näin kassalla, kun kerrankin onnistun jossakin? Onko tähän aivojumiin jotain vertaistukea tai terapiaa saatavilla? Olen lopen kyllästynyt kaikkiin naisten, yrittäjien ja kirjailijoiden stereotypialaareihin, mutta en itsekään pääse niistä pois.

Uskon siihen, että ihminen oppii lähes kaiken apinoimalla, mutta keneltä voisin oppia iloitsemaan onnistumisistani? Yksi ongelma on se, että vihapuhetta riittää, mutta ilopuhetta ei juurikaan. Omasta onnistumisestaan – oli taustalla sitten työtä, tuuria tai molempia – ei kannata julkisesti kertoa, ettei vaan saa leuhkan leimaa ja laumaa kadehtijoita uskottelemaan, että pieleen se menee kuitenkin, ei toimi Suomessa ja me ollaan hävitty tää peli. Kun ei puhu onnistumisistaan, kellekään ei tule paha mieli ja välttää myös ikävät menestyspaineet! Win-win?

Mutta jos onnistumistarinoita jatkuvasti pantataan, miten täällä kukaan oppii edes tunnistamaan, mitä onnistuminen tarkoittaa? En tähtää miljonääriksi, vaan iloitsen jo siitä, että kirjoistani jää lapsille ja aikuisille hyvä mieli!

Minut on opetettu ottamaan varman päälle ja olemaan riskeeraamatta mitään, mutta juuri siitä pitää päästää irti, jos meinaa jotain uutta kokeilla. Pitää vain tunnustaa faktat ja päättää, mitä tekee, jos kaikki huonot vaihtoehdot toteutuvat. Kirjailijat elävät apurahoilla. Jos en saa apurahaa, menen töihin.

Olen ollut huomaavinani, että yrittäjämaailmassa epäonnistuminen on hiljalleen lakannut olemasta tabu ja häpeällinen tappio, josta kannattaisi lannistua loppuiäksi ja keskittyä syyttelemään muita. Satu pisti kauppansa pillit pussiin, koska halusi tehdä välillä jotain mutta. Ei se ollut mikään moka tai pieleenmeno vaan suunnanmuutos.

Voisiko myös onnistumisesta tulla samalla tavalla a) normaalia ja b) puheenaihe? Ja voisiko onnistuminen joskus tarkoittaa jotain muuta kuin kansainvälistymistä, kasvua ja rikastumista? Jos onnistumiseksi luokitellaan vain jättiosingot, pörssiin listautuminen tai rahakas exitti start-upista, ei samastumispintaa ole tarjolla kovin monelle ja myötäiloa voi olla vaikea löytää. Mitä onnistuminen siis teidän mielestänne on? Kertokaa!

Ps. Koska tämä kirjoitusriehuminen ei ota loppuakseen, ilmestyy äitienpäivän alla uusi kirja. Stay tuned!

Ps.2. Kustantajalla on Lasitehtaasta älyttömän hyvä tarjous – nappaa siitä kevätlukemista itsellesi tai jollekin, joka kaipaa hyvää mieltä.

3 x sarjavinkki Areenaan

Edessä on maaliskuu, ja sehän tarkoittaa niin kutsuttua mukakevättä. Ensi viikoksi on luvattu viisitoista senttiä lunta eikä ulos ole asiaa ilman kypärää. Nyt onkin hyvä aika nautiskella verorahoista katsomalla Areenasta muutamat sarjat – tässä siis kolme täsmävinkkiä! Katsokaa hyvät ihmiset, ellette ole jo katsonut.

Babylon Berlin 
2 kautta, yhteensä 16 jaksoa

Vuoden 1929 Berliiniin sijoittuva jännityssarja. En ole mikään historiallisten sarjojen ystävä, passaan ihan suosiolla taistelupainotteiset miesten tähdittämät ampumiselokuvat, mutta tämä onkin paljon enemmän. Olen lukenut C-saksan ja ai että on mukava kuunnella kieltä, jota nykyään harvemmin kuulee. Luonnollisesti myös pohdin jatkuvasti, mikä kaikki historiakontekstista pitää paikkansa: ai niin, Versaillesin sopimus, kuka hemmetin Adenauer ja oliko tosiaan poliittinen poliisi? Ja sitten tietty kaikki yksityiskohdat! Katsokaa koteja, vaatteita, liikennevälineitä, ovia, autoja...

Parasta: Ennen ei ollut paremmin. Ja se biisi!



M/S Romantic 
4 jaksoa

Miten kukaan ei aikaisemmin ole tehnyt tällaista? Sitä mietin ensimmäisen jakson jälkeen. Laivaristeily lienee yhtenäiskulttuurin viimeinen linnake ja jokainen tietää, että yhtenä iltana Helsingin ja Tukholman välisellä risteilyaluksella voi todellakin tapahtua paljon kaikenlaista. Tämä on syytä katsoa ihan suomalaiskansallisesta kontekstista. Itkettää ja naurattaa, yhtäaikaa ja vuorotellen.

Parasta: Suomalaisen hääseurueen bestman.

Päivät, joina kukat kukkivat 
3 jaksoa

Sarjassa seurataan kolmen ruotsalaisperheen elämää kolmella vuosikymmenellä. Munksåsit, Törnbladit ja Elofssonit asustavat rivitalonaapureina Tukholman esikaupunkialueella. Kaikissa perheissä on asioita, joista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä, jos ollenkaan. Jokaisessa perheessä koetaan riipaisevia vastoinkäymisiä ja menetyksiä, samalla pohditaan elämää ja kuolemaa.

Ps. Herkimmille suosittelen viimeisen jakson Estonia-kohtauksen skippaamista.

 Parasta: Apua, miten samanlaisia yhteiskuntia Ruotsi ja Suomi lopulta ovat.