Siitä kiusaamisesta vielä

MOT-ohjelma selvitti koulukiusaamista perehtymällä THL:n vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn tuloksiin. Jutussa käy ilmi, että kiusaaminen mielletään edelleen usein kiusatun viaksi. Kannattaa lukea koko juttu, mutta poimin tekstistä yhden opettajan kommentin:

– Meidän aikuisten pitäisi käsitellä asiaa niin, että hän, joka kokee olevansa erilainen, saa erilaisuuttaan esittää ja olla oma itsensä. Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti.

Tämä on paitsi erikoinen myös ristiriitainen lausunto. Sen lisäksi, että kyllähän me heterot tuomme sitä suuntautumistamme esiin monella eri tavalla (osa jopa provosoitumalla muiden suuntautumisista), rajanveto on hankalaa. Miten ollaan sopivia? Sellaisia ei-ärsyttäviä ja ei-outoja?

Olin nimittäin itse sellainen outo, ihan tahtomattani. Kävin koulua 30 km päästä naapurikunnasta käsin, joten en tuntenut aluksi ketään, en päässyt iltaisin mihinkään enkä samalla tavalla kokenut kaupunginosaa omakseni. Ei se ollut minun päätökseni, tietenkään, vaan vanhempieni työssäkäynnin sanelema järjestely. En edes tajunnut, mitä sana "lande" tarkoitti, mutta ei sen väliä.

Vaikea uskoa, että kaikki kiusatut olisivat hutsahtavia homoja. Entäs jos sinua kiusataan, koska kasvoissasi on luomi tai äitisi on kampaaja? Mitä sitten pitää tehdä?

Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä, että kiusaajaa on aivan turha yrittää miellyttää. Se, joka haluaa kiusata, löytää kyllä syyn ivata tai sulkea ulos, oli kohde outo tai ei. Ainahan tietenkin voi yrittää tekeytyä näkymättömäksi ja yrittää sopia joukkoon, mutta tähänkö tosiaan haluamme lapsia ja nuoria kannustaa? Että ole vähän vähemmän tuollainen kuin olet? Eihän kiusaajalle sekään riitä.

Ja kuten Eino hyvin totesi, identiteetin korostaminen on selviytymiskeino. Provosoiva tyyli on kiusaamisen seuraus, ei sen syy. Vasta aikuisena voi jossain määrin yrittää esittää normaalia. Lapset eivät tätä taitoa ole vielä oppineet, onneksi.

Kasvatusalan ammattilaisten toivoisin kuitenkin ymmärtävän koululaisen arkea, millaista on yrittää saada osakseen hyväksyntää, tulkita muiden ihmisten käytöstä, etsiä identiteettiään ja olla epävarma. Aikuisen pitää osata vetää raja kiusaamiselle, ei kasvamiselle.

Lapsille taas pitäisi opettaa, miten ollaan provosoitumatta sellaisista asioista kuin tyyli, ulkonäkö, seuksuaalisuus, uskonto tai vammaisuus. Ne eivät nimittäin ole mitään henkilökohtaisia loukkauksia, joihin pitäisi reagoida millään tavalla.

Vannon etten jämähdä (paljoa)

Mietin viime viikolla kuumeisesti uudenvuodenlupausta. Tiedän, tiedän: motivaation täytyy lähteä jostain muualta kuin vuosiluvun vaihtumisesta, mutta ajattelen, että tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi. Kaikki muutkin miettivät samaa ja toisaalta tämä mörönperseen vuodenaika suorastaan kutsuu pohtimaan tulevaa. Mitä tänä vuonna pitäisi saada aikaan? Millaiset ongelmat kaipaavat ratkaisua?

Tuli blackout. Kaikki ideat vaikuttivat teennäiseltä hyvinvointihorinalta, johon olen suht kyllästynyt, kun menin sen laihduttamisenkin lopettamaan. Elämä on jo muutenkin yhtä kampanjaa. (Tiedän, että joku luki "kampaajaa". Sitäkin se ehdottomasti on, sellainen korvaan leikkaava harjoittelija.) Lupaan muutenkin säännöllisin väliajoin ryhdistäytyä ja aloitan jonkun kampanjan: nyt opettelen tekemään pataruokia! Ei notkuta hereillä puolen yön jälkeen! Tällä viikolla on sometauko! Hyvä jos viikon jaksaa.

Mutta tuon harrastuspostauksen jälkeen yksi korkeamman levelin ajatus hiipi mieleen: enemmän pitäisi kokeilla kaikenlaista ja vähemmän jumittaa siinä näin on aina tehty -ajatuksessa. Se Islannin mallikin istui Suomeen ihan hienosti, kun se laitettiin istumaan. Kokeilu tarvitsi vain yhden energisen ja ennakkoluulottoman ihmisen, joka ei pelännyt epäonnistumista – ja voilà!

Siinä se lupaus on: Älä jumita! Ja tuohan ei ole pelkästään uudenvuodenlupaus vaan suorastaan huoneentaulu.

Sillä jumittamisen saralla minulla ehdottomasti riittää duunia. En ole kovin joustava enkä omaksu uusia trendejä nopeasti. En ehdi, koska niitä tulee joka tuutista. Ja suurin osa ei kiinnosta. Ja nekin, jotka kiinnostavat otan käyttöön viipeellä. Ostin pillifarkut samana keväänä, kun naistenlehtien palstoilla ilmoitettiin, että kuuminta hottia ovat leveät lahkeet. Jäin jumiin pikkulapsivaiheeseen ja nyt viimeksi joulukuuseen, josta en haluaisi luopua vielä loppiaisena.

Ja nyt olisi sitä aikaakin tällaiseen isompaan henkiseen loikkaan, kun en ole enää toimistoaikojen orja, uudet kirjaprojektit (niitä on monta!) ovat vasta alussa ja podcastikin alkaa vasta keväämmällä.

Niin siis... hetkinen. Minähän tein viime vuonna ihan massiivisen elämänmuutoksen ja lopetin mm. keskinkertaisessa työelämässä jumittamisen. Enhän mä mikään jämähtäjä ole, enää! Olin vain jämähtänyt siihen ajatukseen, että olen jämähtäjä, vaikka en ole! Heh! Olen vain tiedostava jämähtäjä, joka valitsee muutoksensa tarkkaan!

Ei sinne epämukavuusalueellekaan nimittäin kannata jämähtää, vaikka joku bisnesguru väittääkin, että siellä ihminen oppii. Höpsis. Ei epämukavuusalueella mitään automaattista gloriaa ole tarjolla, ja siellä saa uutisia seuraava nykyihminen olla koko ajan. On ihan hyväksyttävää viihtyä myös sillä omimmalla alueellaan ja kehittyä siellä, muutenhan työntäisimme parsinneuloja kynsien alle heti aamusta.

Ei saakeli, se mun huoneentauluhan on, että pidä toi.

Lupaan pitää! Eikä olisi pahitteeksi olla tyytyväinen siihen, mitä on jo saanut aikaan. Sitäpaitsi tiedostava jämähtäminen kuulostaa aivan uudelta hyvinvointitrendiltä. Haistan miljoonia.