Elämän puolivälissä

Kuuntelisitko näiden naisten hyvinvointipodcastia? KUVA: Satu Rämö

Syntymäpäiväni lähestyy. Täytän komeat 45 vuotta ja sehän tarkoittaa inhorealistisesti sitä, että minulla on todennäköisesti takanani enemmän vuosia kuin edessä. Olen vähintäänkin elämän puolivälissä. Se on outo ajatus.

Olen monen kanssaikääntyjän kanssa jutellut nelikymppisenä heräävästä kuolemanpelosta. Miksi se iskee juuri nyt? Veikkaan, että koska on aikaa. Juuri tässä vaiheessa tapahtumahorisontissa siintävät jo vähän vähemmän kuormittavat ajat ja on mahdollista ajatella vaihteeksi itseään intensiivisen hoivajakson jälkeen. Samalla omat vanhemmat alkavat olla siinä iässä, että ikääntyminen ja sen mukanaan tuomat ongelmat konkretisoituvat. Silloin helposti  hiipii takaraivoon ajatus elämän rajallisuudesta. Milloin minä kuolen? Miten minä kuolen?

Ikinä ei tiedä, milloin täältä tulee lähtö – sen tajusin konkreettisesti kun molemmat vanhempani poistuivat vähän yllättäen, toinen jopa alle kuusikymppisenä. Minulla on kuitenkin syytä optimismiin: en ole koskaan polttanut tupakkaa, minulla ei ole mitään perussairautta ja koen olevani järjissäni. Enkä ole edes huonossa kunnossa, vaikka olenkin vähän paksu.

Mutta pistäähän se mietityttämään, mitä tällä toisella puolikkaalla on edessä – parempia vai huonompia aikoja. Olen kolmenkympin jälkeen tuunannut elämäntapojani monta piirua parempaan suuntaan, mutta mistä tiedän, toimivatko ne? Miten säilytän tämän hyvän terveyteni? Mitä vaihdevuodet tarkoittavat? Mihin asioihin voin vaikuttaa? Ja miten keski-ikäisen ajatukset saisi käännettyä siihen, miten minä elän hyvän elämän?

Ten year challenge: tilanne nykyään paljon parempi.

Kun juttelimme tästä Satun kanssa viime keväänä, huomasimme että tästähän voisi puhua pitempäänkin. Ja se taas tarkoittaa sitä, että aihe vaatii podcast-sarjan! Tuumasta toimeen: Mittarit punaisella -sarjan äänitykset alkavat jo ensi viikolla, joten kauaa ei tarvitse vastauksia odottaa!

Meillä molemmilla hyvinvointi on muutaman olennaisen tekijän menettämisen kautta löydetty yhtälö. Ja lisäksi olemme sitä mieltä, että oma intuitio on hiton huono ohjeistaja. Tätä mieltä on myös aivotutkija (juttu valitettavasti maksumuurin takana): itseään ei kannata ihan joka asiassa kuunnella vaan sparrailla asioita erilaisten mieluummin mittareiden kautta ja asiantuntijoiden kanssa. Tunnepuolella on tapana keulia ja rymistellä omia menojaan ja järki jää huutamaan perään. Siksi kai ihmiset juovat hopeavettä ja tunkevat vaginaansa ampiaispesiä. Älkää te tehkö niin vaan kuunnelkaa mieluummin vaikka meidän podcastia!

Jotta emme pälättäisi vain itsestämme, jokaiseen jaksoon liittyy jonkinlainen lukijakysymys, jossa kartoitetaan näkemystänne käsiteltävään aiheeseen. Luemme luonnollisesti valikoituja kommentteja ääneen ja yritämme saada asiantuntijalta vastauksen yleisimpiin kysymyksiin. Tässä vaiheessa saa vielä myös toivoa aiheita!

Aloitamme sarjan ikääntymisellä, joten muitta mutkitta ensimmäinen kysymys: Oletko kokenut kuolemanpelkoa? Missä ja milloin huomasit sen olemassaolon ensimmäisen kerran? Saa vastata juuri niin laveasti kuin haluaa!

Liikunnan riemun ainesosat

Kävin illalla hiihtämässä, kun tänne eteläreunallekin oli vihdoin satanut lunta. Puolikas kuu möllötti tummansinisellä taivaalla, kaupungin valot nostattivat taivaanrantaan vaaleaa kajoa. Latu-uraa ei kunnolla nähnyt, mutta jämäkkä, koneella tehty pohja piti sukset oikeassa suunnassa ja saatoin keskittyä lumen narinaan suksen alla. Puolentoista kilometrin kierrokseen meni vajaat 10 minuuttia. Huomasin neljän kierroksen jälkeen, että voisin jatkaa tätä kuinka pitkään tahansa, hengitys kulki ja kroppa toimi, aivot rakastivat hiljaisuutta.

Kun tulin kotiin, tunsin kuinka lihaksiin levisi lämpö ja raukeus ja hirveä nälkä asettui taloksi. Mutta mitään paikka ei särkenyt enkä ollut superpuhki kuten jumpan jälkeen. Olo oli aika lähellä täydellistä.

Saan harvoin urheilusta tällaista fiilistä. Joku aika sitten lehdessä oli juttu, että liikunnan ilo on myös geneettistä. Hyvä hapenottokyky voi olla synnynnäinen ominaisuus, mikä luonnollisesti edesauttaa liikunnan riemua. Olen myös luokitellut itseni erityisepäherkäksi, koska en kertakaikkiaan koe kovin voimakkaita tunnemyrskyjä missään asiassa.

Jostain syystä keski-ikäinen kroppani tykkää juuri niistä lajeista, mitä nuorempana eniten inhosin, hiihdosta ja uinnista. Muistan, että nämä kaksi olivat jo ala-asteella koululiikunnan kammottavimmat lajit, kaikki muu oli hauskaa tai vähintäänkin menetteli, jopa pesäpallo. Mutta näitä kahta vihasin täysillä.

Nyt yhtäkkiä pidän molemmista. Tai siis selkäydin sanoo edelleen yök, mutta järki patistaa, että mene, se on kivaa, etkö muista. Omituista.

Ensimmäisen kerran pidin hiihtämisestä parikymppisenä. Lainasin jostain sukset ja lähdimme silloisen poikaystävän kanssa jäälle hiihtämään eväät mukana. Tasaisella suksi luisti ja aurinko lämmitti poskipäitä. Silloin ajattelin, että ehkä tälle lajille on sittenkin paikkansa.

Uinnin löysin vuosi sitten. Vaikka pidän uimahallikokemusta edelleen suht epämiellyttävänä, itse suorituksesta tulee hyvä fiilis. Olen suht pahoillani siitä, että pitäjämme uimahalli on remontissa ilmeisesti maailman tappiin.

Jäin miettimään näitä kahta lajia yhdistäviä tekijöitä.
Aluksi palelee.
Vauhti on aika tasainen.
Keski-ikäisen nivelet arvostavat lempeyttä.

Mutta molemmat ovat myös pääntyhjennyslajeja, sellaisia pakollisen monotonisia suorituksia, joissa katoaa aina käsitys siitä, kuinka monta kierrosta tai altaanmittaa on jo räpistellyt menemään. Onko tässä se minun hyvänolontunteeni, jota kannattaa tavoitella: tylsyyttä ja keskittymättömyyttä jatkuvan viriketulvan sijaan? Perusjumpasta saa toki naaman punaiseksi ja hyvän omatunnon siitä että sai mentyä, mutta ei ajatusten nollausta. Lenkkeily taas on niin hemmetin vastakarvainen suoritteena että sen karseus ylittää hyvät puolet. Mutta siitä kyllä tulee voittajafiilis kun antaa mahdollisuuden lajille, jota on aina inhonnut.

Jotkut ovat tietenkin parempia hoitamaan itseään kuin toiset, mutta ehkä se hyvä fiilis on vähän monipuolisempi asia kuin runners high. Se voi olla yhdistelmä fyysisiä ja psyykkisiä tarpeita, jossa kroppa ja pää saattavat kaivata eri asioita. Tai sitten se nollaus tai euforia tulee jostain ihan muusta, mikä nyt kellekin toimii.