Olin kiertoharjoittelussa. Yritin tapani mukaan löytää järkevän asennon hauis-ojentajalaitteessa, jossa rinta asetetaan pehmustettua tukea vasten ja kädet tuen yli. Ohjaaja tuli kesken sarjan sanomaan, että minun pitäisi suoristaa ryhtini. Jepjep. Asentoni näytti varmasti tyhmältä, mutta mites helvetissä suoristat, kun tissit ovat tiellä? Jos suoristan selän, kädet eivät ylety tankoon. Totesin tyynesti, että e-kupin kannuilla ei tässä laitteessa juhlita. Ohjaaja näytti hämmästyneeltä.
Tuo tapaus muistutti, että olen epäyhteensopiva monen muunkin asian kanssa (muidenkin kuin slim fit -housujen) ja joskus se johtuu siitä, että olen nainen. Harjoittelulaite oli oletettavasti suunniteltu miehille.
Maailma on täynnä erilaisia käyttöliittymiä, kosketuspintoja, joita käytän arjessani jatkuvasti. Ne voivat olla konkreettisia kuten ovi tai uuni, digitaalisia kuten herätyskello tai HSL:n lippusovellus, rakenteellisia kuten pelottava alikulkutunneli tai näkymättömiä kuten kahdeksan arkiaamut. Ne ovat käytettäessä joko miellyttäviä tai epämiellyttäviä, sopivia tai epäsopivia. Epämukavuutta kokiessa sitä helposti ajattelee, että vika on minussa. Mutta voi se olla suunnittelussakin.
Keksin helposti lisää esimerkkejä.
Sukellusmaskit. Vuotamatonta mallia ei ole. Minulla on kapea naama, joten lasten mallit sopivat leveyden puolesta, mutta niissä ei riitä nenä-silmä -akselin pituus. Sama juttu virtuaali- ja 3D-laseissa. Kokemus ei ole kovin immersiivinen kun naamaan sattuu ja lasit painavat nenään kuopan. Käynkin aina ihan tavallisissa leffoissa.
Työkalut. Yritin rautakaupassa etsiä kevyttä mutta tehokasta (ja hiljaista!) poraa, jonka ympärille sormet ylettyisivät ja jota jaksaisin kannatella vaivatta. Sellaista ei ollut. Jälkikäteen huomasin, että jopa terien vaihtoon tarvitaan aika paljon voimaa. Minä saan ne hampaat irvessä runnottua, mutta naapurin mummeli tarvitsee apua.
Yhtenä epämiellyttävimmistä käyttöliittymistä olen aina pitänyt autoa. Turvavyöt ovat aina korvassa tai suussa. Tiesittekö, että nainen loukkaantuu auto-onnettomuudessa useammin kuin mies, koska turvavöitä on testattu nukeilla, jotka muistuttavat miestä? Ja muutenkin: auton auki olevaan oveen ylettyminen on hankalaa sisältäpäin, kuskin penkkiä ei saa niin korkealle, että näkisin yhtäaikaa kunnolla ulos ja ylettyisin polkimille ja lämmittimet on aina suunnattu päin helvettiä. Lapsena otti pannuun kun hanurigrilliä ei ollut tarjolla takapenkille.
Fillarissa on enemmän säätövaraa, mutta ei sekään täydellinen ole. Haluaisin ohjaustankoa paljon pystympään kuin mitä valmistajat ovat ajatelleet. Ja varsinkin syyspimeällä toivoisin, että koko vehje hohtaisi. Ja on aivan jumalattoman ärsyttävää, että naisille tehdään jopa vaaleanpunainen kuulakärkikynä (joka luonnollisesti maksaa enemmän kuin tavallinen), mutta ei sellaista pyöräilykypärää, johon mahtuisi ponnari.
Noh, ylläolevat esimerkit ovat tietenkin ensimmäisen maailman ongelmia, joihin tarvitaan vain hienosäätöä. Pystyn kyllä snorklaamaan ja käymään leffassa, ajamaan autoa ja poraamaan reiän seinään. Mutta minusta tämä on ajatus, joka kannattaa pitää mielessä. Näkökulmaa voi nimittäin laajentaa pidemmällekin yhteiskunnan käyttömukavuuteen: jos tunnet olosi epämukavaksi käyttäessäsi vaikkapa julkista palvelua, kuka sen on suunnitellut? Millaiselle ihmiselle palvelu on tehty? Onko muitakin, jotka eivät osaa käyttää sitä?
Tai jos ajatellaan työelämää käyttöliittymänä. Millaista suunnittelua tarvitaan, jotta työelämä sopisi kaikille, naisille, miehille, nuorille, vammaisille, kielitaidottomille, yksinyrittäjille, vuorotyöläisille, iltavirkuille, eläkeläisille ja työttömille?
Yleensä näistä ahaa-elämyksistä nousee jonkinasteinen haloo. Kun taannoin havaittiin, että naiset ja lapset käyttävät enemmän kevyen liikenteen väyliä kuin miehet, oli loogista esittää, että näiden kunnossapidon ja aurauksen prioriteettia nostettaisiin. Arvaatte varmaan että tasa-arvo oli taas mennyt liian pitkälle.
Keksittekö lisää näitä?
