Ah, ehdin nyt vihdoin osallistua tähän valehteletko somessa -haasteeseen, johon tarttui myös Salamatkustaja ja haastoi minut mukaan. Tavoitteena oli miettiä, millaisen kuvan itsestään somekanavissaan antaa.
Mutta kun katselin kysymyspatteristoa, en oikein löytänyt niistä itselleni pahoja kysymyksiä. Vähän jopa nauratti. Esiinnynkö koskaan meikittä? No esiintyisinpä joskus edes kuvissa. Entä menenkö hotelleihin, joista saa kauniita kuvia. What?
Ehkä tämä haaste ei ollut suunnattu keski-ikäisille perhebloggaajille. Minulla ei ole hovikuvaajaa, joka ottaisi kuvia, jossa kukkamekkoni helmat hulmuavat kilpaa hiusteni kanssa kun seison rannalla katselemassa eteerisesti horisonttiin. En joogaa tai osaa tehdä käsitöitä. Himani on täynnä askartelusilppua, tyhjiä kahvikuppeja ja lasten treenireppuja. Eikä tämä ole millään pahalla sitä kohtaan, jolla on se kuvauksellinen elämä, minusta ei vain lähde mitään glamöröösiä kuva-aineistoa vaikka yrittäisi.
Tätä blogia luetaan puhtaasti tekstin takia. Siloittelenko siis elämääni tekstin tasolla?
No tietenkin! Käytän huumoripostauksissa värikkäämpää kieltä kuin tarvitsisi eikä elämäni ole missään kanavassa esillä kokonaisuudessaan. Koko ajatuskin on ahdistava. Vaikka ranttaan kaikesta mahdollisesta - työstä, lomasta, pikkareista, säästä, iltavirkun elämästä, peruskoulusta - valikoin ja rajaan aiheita enkä todellakaan jaa jokaista päiväni hetkeä instan storeissa. Parisuhde- ja rakkausasiat käsittelen aina niin, ettei Koti-insinöörin tarvitse hävetä. Ja vaikka tätä blogia pidetään "räväkkänä" ja "suorapuheisena", mietin nykyään aina kahteen kertaan, onko somekohu kommentin arvoinen. Kohuissa on aina järkevää miettiä hetki, odottaa, selviääkö jutusta jotain muuta tai mistä oikeasti on kyse.
Mutta haaste on silti hyvä, varsinkin isommassa mittakaavassa. Annanko itsestäni liian siloitellun kuvan? Tunnistavatko ystäväni ja perheeni minut jakamastani sisällöstä?
Ihmiset tuppaavat jakamaan someksi kutsutussa vekkulissa mediakimarassa vain iloisia ja kauniita asioita, täydellisyyttä. Tämä on tietenkin täysin inhimillistä, kulisseja on yritetty kannatella jo paljon ennen somea. On helppo tykätä sankaruudesta, kauneudesta ja onnistumisista. Masennus, ahdistus ja epäonnistumiset eivät ole erityisen helppoa jaettavaa, erityisesti koska verkossa on sallittua unohtaa käytöstavat. Tästä seuraa tietenkin vääristymä, jota ei pidä sekoittaa todellisuuteen.
Tuli mieleen kysyä Skidiltä, millaisessa mediatodellisuudessa hän elää. Millaisia paineita hänen somepresenssiinsä kohdistuu?
Nuoret tuntuvat olevan hyvinkin medialukutaitoisia: he tuntevat tekijänoikeudet ja ymmärtävät että kuvien ja videoiden julkaisuun pitää pyytää lupa. He ovat kuvankäsittelyn ammattilaisia ja tunnistavat kuvamanipulaation, mutta sokea kohta löytyy ulkopuolelle jäämisen pelosta. Skidi seuraa tubettajia ja Instan tarinapelitilejä mutta Snäppiin, Tellonymiin ja Musical.lyyn en ole antanut lupaa, vaikka muilla on. Toinen vaikea aihe on vangitsevuus: miten ison osan sosiaalista elämää yksi sovellus voi viedä? Mitä sovellus tuo mukanaan ja mistä se on pois? Mitä jaat, mitä tavoittelet ja oletko koukussa välittömään palautteeseen? Miten paljon palaute määrittelee mielialojasi?
Ja nämä samat kysymykset voi tietenkin esittää kenelle tahansa.
Voi hyvin olla, että jonkinlainen vastaliike on tulossa. Facebookin käyttäjämäärät ovat vähentyneet reippaasti. En ihmettele. Sen lisäksi, että oma data ei ole turvassa, feedi on täynnä epäkiinnostavaa matskua. Seuraan muutamaa fanittamaani sivua ja kirppisryhmiä, siinä se.
Joka tapauksessa tämä bloggaaja yrittää jatkossakin tasapainoilla raskaan ja kevyen välillä sen kummemmin miettimättä, onko meikkiä vai ei.
