Miten se vegeviikko meni?

Kesäkeitto! Inhokkini, josta tulikin suosikkini.

Kiitos hyvin! Itse asiassa lapsellisen hyvin. Kun Skidi ilmoitti haluavansa pitää kesällä kasvisruokaviikon, oli pakko vähän suunnitella. Listasimme koko perheelle uppoavia, helppoja kasvisruokia, ja niitä kertyi yllättävän paljon.

• Pinaattiletut (omatekoisina näistä saa täytettyjä crepesejä)
• Bolognese (liha = quorn/härkis/soijarouhe)
• Kesäkeitto
• Kasvispihvit (vaikka kyssäkaalista)
• Chili sin carne
• Teryaki-kasvisvartaat (tofulla tai ilman)
• Pestopasta
• Kookosnuudeliwokki
• Linssikeitto
• Tortellinit ja tomaattikastike
• Kasvishampurilaiset
• Hernekeitto
• Halloumipasta
• Parsarisotto
• Burritot / fajitakset

Jos olisimme olleet kotona (maalla olemme keittolevyn ja grillin varassa), olisivat vaihtoehdot kasvaneet vielä lasagnella, makaronilaatikolla ja muilla uuniruoilla. Ja pakastepizzalla.

En ymmärrä, miten edes kuvittelin tämän olevan minkäänmoinen haaste. Vasta vegaanisuus olisi tuottanut  päänvaivaa. Tästä listasta kun valitsi helpoimmat ja jousti pari kertaa lähikalaan, ei kukaan kauheasti kaivannut broileria tai jauhelihaa.

Mutta tärkein havainto tästä oli se, että koulutuslistani on jo aika lyhyt! Tietyt pavut, kaalit ja pähkinät ovat allergiasyistä ulkona for good, mutta olen selvästi voiton puolella. Jollain taikuudella perheen suuhun pitäisi saada vielä sopimaan munakoiso ja sienet sekä tietyt safkat kuten ratatouille, kukkakaaligratiini ja gazpacho, mutta enää se ei vaikuta täysin mahdottomalta missiolta.

Miten tämä sitten on tapahtunut? En edellenkään tiedä. Hiljaa hivuttamalla, kai. Olen kokeillut ihan kaikkea, paitsi sitä, että lautanen on väkisin syötävä tyhjäksi. Maistaa sen sijaan on pakko ja on jatkossakin. Myös muu maailma on ollut avuksi. Kasvisruokaa saa jo niin monessa paikassa, että se on lakannut olemasta omituista. En ole ipanoiden universumin ainoa kasvissyöjä.

Ehkä isoimmassa roolissa on ollut jääräpäisyys. Olen halunnut, että tämä onnistuu. Olen sietänyt verenpaineet korvissa kohisten ronkkimista, äpristelyä ja temppuilua, maanitellut ja maistattanut kärsivällisesti. Paitsi silloin kun hihat ovat palaneet. On yllättävän tehokasta (ja terapeuttista) kiljua, että EPPÄÄ, MILLOIN MÄ SAAN MUN LEMPIRUOKAA VAIKKA MAKSAN TÄMÄN.

Yhtä lailla on tietysti ollut pakko huomauttaa aikuisillekin, että kasvisruoka ei ole nakkikeitto, jossa mun lautasella ei ole nakkeja, tai pihvin lisukeperunat. Vaikeinta tässäkin oli sopia, että viikko otetaan vakavissaan. Siihen makaronilaatikon lämmittämiseen on niin helppo paeta jos kun inspiraatio on nollissa.

Hyvä Skidi, kiitos. Piti tämäkin päivä nähdä, että siitä tulee mun ruokasankari.

Henkien saari - ja uusien alkujen

Ystäväni ja novelliblogikollegani Ina Westman pyöräytti parin vuoden tauon jälkeen uuden romaanin. Tykästyin Inan vaivattomaan kirjoitustyyliin jo Syliin-esikoisen luettuani, joten tiesin, että tykkään tästäkin. Siinä missä esikoisessa kuulin selvästi Inan oman kertojaäänen, tämä tarina pysyy kirjoittajasta kauempana, kelluu enemmän kysymysten kuin vastausten varassa. 

Sain Henkien saaren käsiini jo kesällä. Luin sitä kirjan miljöökontekstissa, mökillä saaristossa. Istuin terassilla rottinkituolissa, taustalla aallot löivät rantaan ja koillistuuli paukutti rytmikkäästi lipputangon narua. Tämä oli niitä kirjoja, joihin sulautuu niin täysin, että aamu alkoi jo kajastaa Airiston yllä kun pääsin viimeiselle sivulle. Pinnalle pulpahtelevat pelastusliivit tulivat uniin. Plop.

Mutta siis! Ihana, ihana kirja! Ja Hesarikin tykkäsi. Ja anoppi.

Henkien saari kertoo naisesta, jolla on päässään arpi. Hiljalleen selviää, mistä se tuli (minulla on vaikeuksia kestää tällaisia mysteereitä!). Kertojina vuorottelevat Emma, miehensä Joel ja tyttärensä Fanni. Kaikki pohtivat omalla tavallaan, mitä meille tapahtuu yksilöinä, puolisoina, vanhempina ja Telluksen asukkaina. Takakannessa sanotaan näin:

Emma, Joel ja tytär Fanni viettävät kesää saarella. Vaikka ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä, aina voi istua laiturilla tarkkailemassa merta, etsiä rakkolevää, kerätä kiviä tai kalastaa. Maailma on kutistunut kallioiden ja mäntyjen väliin, pieneksi ulapan painamaksi tilaksi. 

Emmalla on arpi päässä. Hän ei tiedä mistä se on tullut tai mitä hänelle sitä ennen on tapahtunut. Oma mieli tuntuu vieraalta, samoin entinen työ, johon hän ei enää kykene. Kuka Emma oikein on, jos hän ei muista mitään elämästään ennen tätä kesää?
Mutta Emman muistot palaavat, yksi kerrallaan, ja niiden mukana saariparatiisiin saapuvat piinaavat näyt. 

Maailman epäkohtia ei voi unohtaa eikä kaikkea voi korjata. Jotta Emma voi pelastua, hänen on opittava laittamaan pelastusliivit ja happinaamari ensin itselle, sitten vasta muille.

Vaikka Henkien saaren teemat kuulostavat äkkiseltään isoilta ja ahdistavilta, kirja pysyy plaanissa. Elämän kiertokulusta on vaikea kirjoittaa olematta raskas tai pateettinen, mutta Ina osaa noukkia herkkyyttä pienistä aineksista. Fiktiivistä romaania ja elävää elämää yhdistää se, että molemmissa osa aineksista on kuvitelmaa ja osa totta. Kirjassa pohditaankin sitä, mihin muistoon ja mielikuvaan voi aidosti luottaa ja mikä on mielikuvituksen tuotetta.

Minä näin kirjassa (omistus antaa hyvän vinkin) ennen kaikkea parisuhteen tarinan. Puolisostaan voi eksyä myös ilman arpea päässä. Rakkaudella ja maailmantuskalla on yllättävän paljon yhtymäkohtia. Parisuhde muuttuu maailman mukana, kasvaa ja saa kolhuja, pahoja ja yllättäviäkin. Poispäin katsominen on ongelmien kohtaamista helpompaa. Kuinka vaivatonta on jättää vain taakseen kaikki se, mitä ei osaa korjata. Samaan epämääräisyyden suvantoon vie lillumaan myös jääräpäinen yrittäminen ja oikeassaoleminen. Mutta mitä sitten tehdään, jos ei halua luovuttaa? Silloin on lähdettävä, jotta joskus voi tulla takaisin. Rakkautta mitataan juuri sillä hetkellä, kun ei yhtään jaksaisi.

Kuinka paljon viiniä ja nessuja kannattaa varata lukuhetkeen? Unohdin itse juoda koko viinin, mutta nessuja tarvitaan kyllä. Kohtaukset ovat paikoin erittäin koskettavia. Roska silmässä luin erityisesti lapsen näkökulmasta kirjoitettuja keskusteluja, joissa pohditaan isoisän kanssa elämän rajallisuutta.

No, keille tämä kirja on?

Henkien saari on niille, jotka eivät tiedä, mitä maailmantuskalleen tekisivät.
Niille, jotka pohtivat, ovatko hukkaamassa rakkauden.
Niille, joita kiinnostaa länsimaisen naisen paikka maailmassa.
Ja niille, jotka istuvat joskus rantakalliolla ja miettivät, miksi me täällä olemme.

Eli minulle. Meri tarjoaa istujalle joka päivä erilaisen näkökulman: joskus sankkaa sumua, joskus myrkyllistä levää, joskus korkeita aaltoja. Kohinasta jokainen kuulee oman vastauksensa, joskus myös sen, jota ei halunnut kuulla.

Jos en vielä sanonut, niin rakastin. Sopii muuten lukemiseksi myös sille, jonka kanssa olet samassa veneessä.

Jos tämä on kirja myös sinulle, niin hyviä uutisia: kustantaja lupasi teille kirjan postikuluineen hintaan 20,40€! Ostoksille pääset täältä ja alen saat koodilla PROJECTMAMA. Kirja-arvonta löytyy Facebookista!