Älä kadehdi kirjailijaa

Tässä näette tyypillisen kirjailijan työpöydän! Muistiinpanot ja referenssilukemistot ovat kauniissa, värikoodatuissa pinoissa ja pinon päällä höyryää kupponen kuumaa macchiatoa. Mitään sipsirasvaa, hätäkarkkeja tai punkkutahroja ei näy eivätkä banaanikärpäset ole heittäytyneet kahvinjämiin.  Kasvitkin ovat elossa.

Valeäidin mainiossa kateuspostauksessa sain osakseni vihreänkukertavaa huomiota romaaniprojektistani. Koska onhan se nyt hienoa olla kirjailija ja tällä tavalla vain tuutata merkityksellisiä tarinoita maailmalle!

Koska olen jo loppusuoralla, ajattelin nyt kertoa kaikille, millä tavalla tämä upea luova prosessi oikein menee.

1. Ensin on huikea idea, jonka kiteytät hienosti kustantajalle. Puolessa välissä huomaat, että sanoit oikeastaan kaiken jo siinä kiteytyksessä etkä oikeastaan kirjoita enää ollenkaan siitä, mistä luulit. Hädissäsi yrität palata oikeille raiteille ja saada uudestaan kiinni siitä, mitä tärkeää kysymystä kirjasi oikeasti käsittelee, mutta se ei onnistu. Joudut Kill your darlings, enemies and yourself -kriisiin, jonka jälkeen itseluottamuksesi on mennyttä. Parin sadan sivun jälkeen tiedät, että kaikki mitä kirjotit aluksi pitää a) deletoida tai b) kirjoittaa uusiksi ja toivoa, että jatko kuitenkin jollain tavalla edelleen liittyy tarinaan.

2. Olet suunnitellut kirjaan hienon rakenteen, jossa aloitetaan tarinan rakentaminen ja henkilöiden esittely lapsuusvuosista. Kustannustoimittaja kysyy heti, miksi kirja alkaa mitättömästä sivuhenkilöstä eikä suinkaan pihvistä. Et oikeastaan tiedä itsekään, miksi halusit karkottaa kaikki lukijat jo ensimmäisellä 10 sivulla. Luonnollisesti myös hienoin kirjoittamasi luku, jossa näyttäytyy koko universumi, on kustannustoimittajan mielestä pateettinen ja ensimmäinen poistolistalla.

3. Kun käsikirjoitus on mielestäsi "valmis", kustannustoimittaja pääsee sen kimppuun. Ensimmäisen tekstitason editointikierroksen jälkeen tiedostossa on noin miljoona korjausta, etkä ymmärrä miten olet voinut ikinä päästä äidinkielestä läpi. Puhumattakaan kaikista niistä hyvistä miten voi aurinko paistaa sisään kun edellisessä kappaleessa juuri satoi? -kysymyksistä. Erityisesti rakastan kysymystä "tarkoititko tämän näin?". En vittu tiedä.

4. Kuukausi ennen oman oman kirjasi lanseerausta, toiselta, kokeneemmalta ja palkitulta kirjailijalta tulee kirja, joka - tadaa! - käsittelee täysin samaa teemaa. Hymyilet väkinäisesti tälle hassunhauskalle sattumalle. Omat metaforasi ovat tämän oikean kirjan rinnalla tietenkin lapsellista paskaa. Lisäksi kyseinen kirjailija on viettänyt koko viime vuoden haastatellen ihmisiä ja tarkistaen arkistossa detaljeja käsikirjoitukseensa, sillä välin kun itse olet yrittänyt saada kersat päiväkotiin ja kaikille puhtaita kalsareita.

5. Kaksi viikkoa ennen käsikirjoituksesi painoon menoa olet täysin kyllästynyt koko kirjaasi ja kirjoittamassa kustantajalle sähköpostia, jossa pahoittelet aiheuttamaasi vaivaa, mutta ei tätä nyt kuitenkaan voi julkaista, ei tänä syksynä eikä ehkä koskaan. Jokuhan saattaisi vaikka lukea sen ja joutuisit pakenemaan sitä häpeää maakuoppaan.

Että tällaisissa korkeakulttuurillisissa tunnelmissa täällä edetään! Kyllä suosittelen kirjan kirjoittamista kaikille, jotka haluavat löytää tunneskaalastaan ne synkimmät sävyt ja pidentää hieman yön pimeimpiä tunteja. Perkele.

Sellainen vanha

Kävimme Skidin kanssa kävelyllä. Tyyppi marmatti kohtaamastaan vääryydestä. Häntä oli kuulemma kohdeltu kuin pikkulasta, hänelle oli lässytetty ja laitettu laulamaan lastenlauluja. Hän laittoi sen lässyttäjän iän piikkiin.

- Mut se oli sairaan vanha, jotain viiskyt!
- Niin siis, eli kuusi vuotta mua vanhempi.
- Miten niin?
- Olen 44 ja kuuden vuoden vuoden päästä 50-vuotias.
- Etkä ole. Et sä ole sellainen vanha!

Kiitos. Tavallaan ymmärsin, mitä Skidi tarkoitti. Kun tarkemmin haarukoimme ongelmaa, tulimme siihen tulokseen, että "sellainen vanha" tarkoittaakin ihmistä, joka on unohtanut, millaista on olla lapsi ja nuori. Tai sellaista, jolla on hyvin stereotyyppinen kuva lapsista. Niitä on tietty kolmekymppisissäkin.

Lapsilla on äärimmäisen tarkka ikään perustuva rankingjärjestelmä. Eskari-ikäiset haluavat jo tehdä pesäeroa räkänoropikkulapsiin, ja erehdypä kutsumaan ekaluokkalaisen iltapäiväkerhoa päiväkodiksi. Nuoremmaksi luuleminen on kertakaikkisen järkyttävää. Yhtä lailla teineille ei kannata jaella Puuha Pete -tarroja ja laulattaa pupulauluja, jos ei halua vaikuttaa "viisikymppiseltä". Joka tietysti on järkyttävää, kunnes se on totta.

Tämä oli hyvä keskustelu. Jos aikuinen ihminen ei ymmärrä, millaisessa maailmassa lapset elävät, hän on henkinen viisikymppinen. Viisikymppisen norsuunluutornista voi paeta vain osallistamalla ja kuuntelemalla, kysymällä, mitä niille kuuluu, onkimalla tietoa ajankohtaisista aiheista. On ihan tutkittua tietoa, että nykyajan parjatuilla vanhemmilla on parempi puheyhteys lapsiinsa kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Tämä luonnollisesti vähentää konflikteja ja vaikka ei tietenkään poista niitä, mutta ainakin yritämme pysyä kersojen elämässä kiinni.

Niin kauan, kun minulle avaudutaan noloista viisikymppisistä, kaikki on hyvin.

Viisikymmentä ON nimittäin ihan helvetisti. On mukava kuulla, että edes jostain näkökulmasta en ole balsamointivalmis metusalem, vaikka esimerkiksi tällä viikolla on siltä tuntunut.