Niin ne ihmisoikeudet

Aloitin (vahingossa) Pride-viikolla Tommi Kinnusen romaanin nimeltä Neljäntienristeys (suosittelen lämpimästi). Kun pääsin loppuun, jäin muistelemaan, että milloin se nyt taas olikaan, kun Lääkintöhallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta kohdan, jossa homoseksuaalisuus luokitellaan sairaudeksi. Se oli 80-luvulla.

Viimeisimmän Priden yhteydessä esitettiin ei kovin yllättäen aika sakeita kommentteja mielipiteenvapaudesta ja suvaitsevaisuudesta ja ties mistä. Jotkut ulostulot jättivät lähinnä vain toiveen siitä, että ihmiskunnan valot sammuisivat pian, mutta jotkut taas selvästi kumpusivat jonkinlaisesta koetusta kateudesta. Että marssimalla homojen oikeuksien puolesta olisi automaattisesti heteroiden / sotaveteraanien / keski-ikäisten kristillisdemokraattien oikeuksia vastaan.

Aina se jaksaa hämmästyttää, ihminen.

Kun se nyt vaan on niin, että tälläkin hetkellä ihmisiä tapetaan sukupuolisen suuntautumisensa takia. Itse ihan perusheterona en näe mitään tarvetta marssia oman kumppanitoiveideni puolesta. Minua ei irtisanota puolisoni nimen takia, en ole halunnut tehdä teininä itsemurhaa hylkäämisen pelossa eikä minulle ole riski pitää kumppaniani kädestä julkisesti. Ei ole mitään marssimista.

Tavallaan nämä kommentaattorit tietenkin näyttävät itse, miksi näitä teemaviikkoja pitää järjestää vielä hemmetin monta vuotta ja miksi on äärimmäisen tärkeää, että myös yritykset ottavat näkyvästi kantaa arvojensa puolesta. Ihan kuin koko ihmisoikeuksien konsepti olisi vähän hämärän peitossa. No, toivottavasti taas vähän vähemmän tämän jälkeen.

Mutta jaksaa se ihminen hämmästyttää hyvälläkin tavalla.

Kehitys kehittyy. Marssijoita oli enemmän kuin koskaan ja se on monen tahon ansiota: rohkeiden yksilöiden, omakohtaisten kokijoiden ja solidaaristen tukijoiden, järjestöjen, median ja maailmantilanteen, joka suorastaan pakottaa ottamaan kantaa. Itse ainakin olen ihan mielelläni, näkyvästi ja avoimesti eri mieltä natsien kanssa, tässäkin asiassa.

Marssijoita tullee lisää sitä mukaa kun yhä useampi tajuaa, että kun ihmisoikeuksia puolustetaan, puolustetaan ihan kaikkien ihmisryhmien olemassaoloa ilman vihaa, vainoa, häpeää, pelkoa ja piilottelua. Se ei ole keltään pois vaan reilusti till.

Kaikki nuoret herkät tyypit

Puolisen vuotta sitten hölkkäsin hiki päässä läheiseen toimistotarviketukkuun. Sönkötin myymälänhoitajalle jotain epämääräistä A4 kokoisten kirjojen postittamisesta. Olin juuri julkaissut omakustannesatukirjan ja olin hyvin yllättynyt, kun sähköpostiini tipahteli ilmoituksia uusista tilauksista viiden minuutin välein. Heräsin kirjekuorivalikoiman edessä siihen faktaan, että olin lähtenyt aivan soitellen sotaan: "verkkokauppani" on ns. mvp-mallia (minimum viable product) eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä postittaminen maksaa tai  miten paljon siihen menee aikaa.

Olin alunperin ajatellut, että saan kyllä 500 kirjaa kaupaksi parissa vuodessa vaikka sitten päällä seisten, myyn kirjan siellä ja toisen täällä, kaikille, jotka eivät kehtaa kieltäytyä, blogin seuraajat saattavat ostaa muutaman. Mutta en todellakaan ajatellut, että päädyn osapäiväiseksi kirjakauppiaaksi.

Skidi oli kauhuissaan nähtyään ensimmäiset lähetettävät pakkaukseni, joissa oli enemmän teippiä kuin oli toivottavaa (anteeksi). Minut pelasti pinteestä Hanna, joka otti myynnin hoitaakseen oman kustantamonsa kautta pahimman ryysiksen yli ja sittemmin olen saanut jo vähän kätevämpiä pahvikuoria, printattavia osoitetarroja ja jonkinlaisen workflown postittamiseen.

Uskon siihen, että epämukavuusalueella tapahtuu oppimista. Mitä tästä hötäkkäkeväästä on jäänyt käteen?

No ainakin rutkasti kokemusta. Ja että vahingossa hyvää tulee: kun verkkokauppakokemus ei ole kovin saumaton (muutama ihminen on mm. maksanut kirjan ja sitten unohtanut tilata sen), myynti hoidetaan usein loppuun henkilökohtaisella kontaktilla.

Mitä hyötyä tällaisesta säädöstä sitten on?

Palaute!!!! Ymmärrys!!!! Ja vielä viisi huutomerkkiä perään. Olen konsulttina kiinnostunut työni tuloksista ja analysoinnista, sama kiinnostaa kirjailijanakin. Saan sivulauseessa kuulla, millaiselle nuorelle tyypille kirja on tulossa ja yleensä vielä viestin perään, miten kirja upposi: millaisia keskusteluja kirjasta on herännyt, mikä asia oli liian jännittävää ja minkä ikäiselle tarinat toimivat. Minä kuvittelin kirjoittaneeni kirjan eskari-ikäiselle, mutta Mutsie-blogin Irene kertoi, että hänen kaksivuotiaansakin jaksoi keskittyä tarinoihin.

On ihan selvää, että kaikki lapset eivät ole mörökölleistä innostuneet ja jotkut tarinat ovat enemmän suosikkeja kuin toiset. Mutta kuulemani mukaan ne muksut, joille tarinat ovat toimineet, ovat olleet ihan pähkinöinä ja kirjaa luetaankin uudestaan ja uudestaan. Positiivista palautetta on tullut niin tunteiden käsittelemisestä kuin huumoristakin. Toistaiseksi ketään ei ole häirinnyt se, että Pikkiksen sukupuolta ei kerrota.

Ehkä maailmakin on muuttunut. Aamulehti kirjoitti taannoin pitkän jutun siitä, kuinka omakustanteisiin on suhtauduttu pitkään vähättelevästi, vaikka musiikkiteollisuuden puolella tätä on tehty aina. Omakustannekirjailijakin tarvitsee ammattilaiskaartin ympärilleen ja osaajia sattui löytymään lähipiiristä. Valinta oli oikeastaan ihan helppo. Hyvä pointti on se, että "Lapsilukijat ovat ehdottomasti muutoksen edelläkävijöitä, sillä he eivät etsi kirjasta kustantamon nimeä." Eivätkä piittaa edes teippipainotteisesta paketoinnista.

Kiitos kersat, hieno juttu!

Kuuntele podcast-jakso Pikkiksen tekemisestä tuosta alta ja tee tilaus täältä!



Ps. Se jatko-osa on tulossa, arvioitu laskeutumisaika on lokakuussa. Käsis on jo oikoluettu ja menossa kuvitukseen Annukka Palménin kesälomapuuhaksi. Kirja lähtee liikkeelle Pikkiksen seuraavasta keväästä: runsaslumisen talven jäljiltä mörököllimetsässä on kiire. Pikkis lähtee selvittämään, miksi Kirppa ei tullut sovitulle tapaamispaikalle ja joutuu elämänsä suurimpaan seikkailuun. Kyseessä on siis hivenen jännittävämpi, pitkä tarina, joka sopii pulpettikirjaksi. Siitä tulee myös vähän vähemmän kallis postittaa, lupaan!