"Mihin kouluun mä meen?"

Aika vaikea kuvittaa näitä koulupostauksia. Ajattelin kuitenkin ottaa tämän lähikoivusta löytyvän pahkan.

Lapselle on vähän huono vastata, että nyt ei kyllä yhtään tiedä.

Snadin pitäisi aloittaa syksyllä oppivelvollisuutensa, mutta tunnelmat ovat olleet kaikkea muuta kuin juhlavat: heitimme koulutoiveemme lomakkeeseen arvalla, kaksi tuntia ennen kuin ilmoittautuminen sulkeutui.

Tilanne on absurdi. Koulun aloittamisen pitäisi olla hauskaa ja innostavaa, eikä seuraavan katastrofin odottelua. Asumme pääkaupunkiseudulla, tiheästi asutetussa taajamassa, taloudellisesti hyvinvoivassa kaupungissa. Vielä muutama vuosi sitten noin kilometrin säteellä kodistamme oli kolme koulua. Sen jälkeen kaksi suljettiin kiireellisesti homeongelmien takia, kolmanteen laitettiin pikaremontti ja ilmanpuhdistajat.

Ajattelin, että tämä tästä varmasti selviää. Että täytyyhän jonkun pitää lähikouluja tärkeänä ja tajuta, että päätös vaikuttaa koko huusholliin (erityisesti ala-asteikäisten kanssa) eikä sitä kukaan halua valita sokkona.

Breaking news: Mikään ei ole vuodessa edennyt mihinkään. Kaikki pallot ovat ilmassa.

a) Se koulu, missä Skidi on, on tällä hetkellä väistössä 11 kilometrin päässä, ja vuoden päästä ehkä jossain toimistorakennuksessa naapurikaupunginosassa, jonne kestää aikuiselta kävellä puolisen tuntia. Mitä lie ekaluokkalaiselta. Mitään deadlinea väistölle ei ole.

b) Se koulu, missä Snadin paras (vuotta vanhempi) kaveri on, sijaitsee työmatkojen kannalta täysin väärässä suunnassa ja ylitettävänä on horror-risteys. Se olisi ollut "hyvä" vaihtoehto, ellei sekin olisi kouluverkkkosuunnitelman mukaan lähdössä väistöön parin vuoden päästä.

c) Se koulu, missä naapurin tyttö on, on tällä hetkellä tuon edellisen koulun lukion tiloissa, mutta se lakkaa olemasta ja muuttaa kolmen kilometrin päähän Otaniemeen johonkin tuhannen oppilaan konseptikouluun.

Kukaan ei tiedä. Erilaisia huhuja lanseerataan säännöllisin väliajoin, mitään tietoa ei alkuperäisten rakennusten korjaamisesta ole ja väistötilojen väistötiloja etsitään hyvin väljällä seulalla. Lähdetään siitä, että vanhemmat kyllä kuljettavat.

Lasten kaverisuhteet, joita sattuneesta syystä aloin arvostaa aivan uudella tavalla, eivät tietenkään ole enää mikään tekijä. Eskarikaverit hakevat vähän sinne sun tänne, koska mitään järkevää "koulupolkua" ei ole.

Jännä nähdä, millaisella nopalla tällä kertaa paikka irtoaa.

Että näin. Mä en jaksa valittaa siitä, että kevyen liikenteen väyliä ei ikinä aurata, uimahallit ovat remontissa vuosikausia tai parkkipaikoista joutuu nykyään maksamaan. Kestän kyllä. Mutta on se nyt jumalauta kusisinta paskaa, että perusopetuksen tiloilla pelleillään tällä tavalla! Tämä saakelin oppivelvollisuus on vielä sellainen, jota ei juuri mitenkään voi järjestää itse edes rahalla, toisin kuin päivähoitoa.

Uskomatonta kyllä, ainoa, mitä tässä voi tehdä, on allekirjoittaa kuntalaisaloite siitä, että olisi niitä terveitä lähikouluja täällä Espoossakin. Ja jos vielä sellaisen toiveen saa Espoon kaupungille esittää, niin koittakaa vähentää sitä fiilistä, että on jatkuvasti päähenkilönä Oikeusjutussa.

Hei isä, vielä yksi syy jäädä kotiin

Kun aloitin tämän blogin pitämisen 10 vuotta sitten, en tiennyt, että tästä tulisi yksi lempiaiheistani. Isän jääminen kotiin hoitamaan lastaan oli silloin vielä aika marginaalinen juttu. Vaikka 2000-luku oli pitkällä, kovinkaan monen käytännön elämä ei ollut vielä muuttunut asenneilmaston mukana.

Meillä oli Koti-insinöörin kanssa alusta asti sopimus vanhempainvapaiden jakamisesta. Sopimus realisoitui syksyllä 2008. Kun sitten kerroin, että mies jäisi kotiin lasta hoitamaan, moni nyökytteli, mutta totesi sitten heti perään, että ei tämä meillä vaan toimisi. Kuulin kaikki perinteiset argumentit siitä, kuinka miehen palkka on niin valtava että tähän ei ole varaa, miehen työ on niin tärkeä eikä pienituloisella äidillä ole muutakaan työtä ja what not.

Tämä pätee osittain edelleen.

Ongelma näyttää edelleen olevan siinä, että isyysvapaata ei nähdä investointina, josta olisi jollain aikavälillä hyötyä, vaan sitä pidetään vieläkin puuhasteluna, äidin tontille tunkemisena. Hankalaksi ja mahdollisesti kalliiksi koetun järjestelyn tulopuolella ei nähdä olevan mitään niin arvokasta, että äidin kannattaisi jättää kapula isälle (tai edes laskea mitä se oikeasti tarkoittaisi). Sitten kun isyyteen ei sen kummemmin työnantajien kuin yhteiskunnan puoleltakaan tule mitään kannustusta, on helppo tehdä niin kuin on aina tehty ja puhua "valinnanvapaudesta".

Keskustelu naisten työelämän esteistä oli ensimmäinen kerta kun aihetta käsiteltiin mediassa isommin hyvinvointiyhteiskunnan näkökulmasta. Tämä aspekti kiinnosti tietenkin naisia, jotka toivoivat saavansa mielenkiintoisia töitä sukupuolestaan huolimatta, mutta suurelle yleisölle tämä tavoite jäi ehkä vähän turhan ylätasolle vaikuttaakseen käyttäytymiseen.

Nyt vihdoin on keskiöön nostettu isät itse.

THL:n 2016 alkaneessa Isä hoitaa -hankkeessa on selvitetty isien perhevapaiden käyttöä ja esteitä. Tulokset eivät tosin ole yllättäneet: isät vetoavat työkiireisiin. Se taas johtuu siitä, että isien muutaman kuukauden poissaolot töistä kuormittavat muuta työyhteisöä, sillä isien töiden järjestelyyn ei panosteta. Lisäksi korvamerkkaamattomien perhevapaiden katsotaan kuuluvan äideille ("miksi jäisin kotiin, kun äiti on siellä?").

Mutta tässä kytee toivo: molempiin asioihin voidaan vaikuttaa!



Ja kun Guardianin toimittaja kysyi minulta, mitä vanhemmuuskeskustelussa seuraavaksi tapahtuu, veikkasin, että on alkamassa aika, jossa myös isät haluavat kaiken. Heti kun isät eivät enää suostu kompromissiin perheen ja työelämän kanssa ja lopettavat äitien assaroinnin, he määrittelevät isyyden merkityksen uudelleen.

Hyviä syitä ottaa isyys vakavasti on vaikka kuinka: se tasa-arvo (joka ei ole lähtenyt käsistä), parisuhde, tiivis suhde lapseen, lapsen kehityksen vahvistuminen ja breikki työelämästä, mutta aika uutena asiana esiin on noussut esiin isän oma hyvinvointi.

Isän kannattaakin pitää hoitojaksonsa ihan oman itsensä takia. Samalla tavalla kuin isä vaikuttaa lapsensa kehitykseen, lapsi vaikuttaa isän kehitykseen. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän mukaan hoitovastuuta ottava isä sopeutuu uuteen rooliinsa niin fyysisesti kuin henkisesti. Isän hormonitasapaino muuttuu: testosteronin määrä laskee ja aivoissa tapahtuu muutoksia, empatiakyky lisääntyy ja tunneside perheeseen paranee.

Työnantajien taas kannattaa tukea isyyttä, sillä perhe on miehen hyvinvoinnin olennainen elementti. Ja lienee ihan selvää, että missä tahansa työyhteisössä on etua tunneälykkäistä työntekijöistä.

Minulle merkityksellisintä isän hoitovuorossa oli parisuhteessa samaan veneeseen pääseminen ja parempi yhteisymmärrys. Tämä pätee myös työpaikalla.

Kun toimiston aulassa eräänä aamuna haahuili hieman sekavan oloinen mieshenkilö, kävin kysäisemässä, voinko auttaa. Kyseessä oli vanhempainvapailta palaava isä. Jes! Tiesin hyvin miltä hänestä tuntui. Ensin näytin mistä saa kupillisen tummaa paahtoa ja sitten juteltiinkin hetki vuoden ikäisen ipanan yöunista. Väitän, että oli hyvä alku.