"Miten sulla nykyään menee?"

Eräs tuttava kysyi viime kesänä, että "miten sulla nykyään menee". Ihan ohimennen ja kevyesti vain. Mutta kun siinä oli se nykyään.

Vastasin jotain ympäripyöreää, mutta jäin miettimään, mitä hän oikein mahtoi tarkoittaa. On ihan totta, että 10 vuotta sitten minulla ei mennyt kovin vahvasti. Oliko hän huomannut tai kuullut jotain? Olinko itse tilittänyt? Näkyikö kriisi päällepäin?

Muistan elävästi sen fiiliksen, kun täytin neuvolan mielialakyselyä. Huutonauratti. Kysymykset olivat omituisia. En halunnut tappaa itseäni vaan paeta menolipulla pois jonnekin, missä kukaan ei esittäisi minulle yhtään saatanan kysymystä lastenhoidosta, josta en tiennyt yhtään mitään. Ja toiseksi teki mieli kirkua. Nämä eivät olleet vaihtoehtoina. Sitäpaitsi terveydenhoitaja oli parikymppinen, joten katsoin parhaaksi rastittaa paperista terveen vaihtoehdot ja lähdin takaisin mustaan aukkoon.

Nykyään tiedetään, että masennuksella on kaikenlaisia ilmenemismuotoja. Sen voi laukaista moni asia ja se ilmenee yksilöllisesti, myös naisilla ja miehillä eri tavoin. Yksi nukkuu, toinen valvoo. Yksi ahmii, toinen ei syö mitään. Yksi masennuksen tyypillinen oire on ikävien ajatusten pyörittely mielessä. Mieli yrittää etsiä ratkaisua tilanteeseen. Kai sen voi blogillakin ratkaista. Kiitos, että olitte mukana puimassa, se vei kuitenkin eteenpäin.

Oli miten oli, nykyään vankila on poissa. Tai sitten totuin siihen. Kalterit ovat haihtuneet hiljalleen elämän uusien uomien myötä, imetystaistelut, rota-virukset ja päiväuninukutukset vaihtuneet isojen lasten kanssa viihtymiseen. En enää ole katkera, vihainen, ärtynyt ja vaisu. Ei tarvitse olla. Mutta vauvoista tulee pieni tahaton kavahdus edelleen. Pahoittelut siitä.

Olen yrittänyt myös ottaa opikseni. Erityisesti olen tehnyt duunia vastoinkäymisten hanskaamisen kanssa. Fuck this shit -metodi ei ole pitkällä tähtäimellä paras ratkaisu, vaikkakin houkuttelevin. Ennen kaikkea olen lopettanut katsomasta aina kysyvästi muiden suuntaan kun joku korttitalo kaatuu. Ihmisiä tässä kaikki ollaan, ja useimmiten syypää löytyy peilistä.

Paremman elämän työkalujakin on enemmän. Olen huomannut, että saan kaikista kutisevimmat näppylät autonomiani sörkkimisestä. Otan välittömästi kierroksia, jos menemisiäni yhtään kytätään ja kysellään milloin tulen, vaikka kyselijä paikkaa sillä vain omaa, normaalia perustarvettaan tietää, mitä tapahtuu. Tilanteessa, jossa en pidä muiden käytöksestä, voin välittömästi vaikuttaa omaani. Miksi en siis tekisi niin?

Muutenkin homma alkaa selkiytyä, erityisesti pakollisten ja vapaaehtoisten asioiden viitekehyksessä. Tiedän mitä haluan tehdä ja mitä en halua tehdä. Olen lakannut tarkkailemasta painoani, taistelemasta ryppyjä vastaan ja ostamasta liian pieniä vaatteita. En kertakaikkiaan ehdi panostaa makkaroihini kaikkien kirjoitus- ja yritysprojektien keskellä. Pahoittelut siitäkin.  Olen lopettanut myös sängyn petaamisen, ruoanlaiton ja vihaamani lenkkeilyn. Syy on ihan selkeä: jos haluan sanoa kyllä kivoille asioille, kuten lastenkirjojen kirjoittamiselle, on sanottava sille vapaaehtoiselle myrkynnielemiselle ei.

Ja kuulkaa siinäpä se. Ennen ei ollut paremmin. Nykyään on.

Koulujännitystä – taas

Arvatkaapa mikä lähenee? Olen yrittänyt vältellä koko aihetta, mutta kohta se on taas tapetilla. Tammikuussa koittaa peruskouluhaku numero kaksi. Snadista tulee ekaluokkalainen, mutta tilanne on erikoinen. Viimeksihän homma meni ihan vihkoon, mutta sentään tiesimme, missä koulut sijaitsevat. Tällä kertaa arvonta on monella tapaa jännä.

Nythän on niin, että alueellamme on noin kilometrin säteellä kolme ala-astetta, joita voi pitää ns. lähipalveluina, mutta niiden tilanne on aika surkea: kaksi on home-evakossa ja kolmannessakin tehtiin viime kesänä kattokorjauksia.

Olisi kiva laittaa Snadi siskonsa ja eskarikavereidensa kanssa samaan kouluun, mutta Skidin väistökouluunkin on tulossa parin vuoden sisään joku korjaus, joten sieltä pitää lähteä johonkin. Eikä tiedetä minne. Se tiedetään vasta tammikuussa laajemman kouluverkkoselvityksen perusteella. Ja silloin voi käydä ilmi, että koko ala-astetta ei enää ole vaan opetus on jossain aivan muualla. Yhtenä vaihtoehtona on myös väläytelty uutta väistöä vajaan kolmen kilometrin päästä, johon ei tarjottaisi kuljetusta. Kävely sinne olisi ekaluokkalaiselta 45 minuutin rupeama.

Koulukuljetukset ovat toimineet pääasiassa hyvin, mutta onhan sillä hintansa, sekä kaupungille että perheille. Koulukuljetus on osa koulupäivää, joten kahdeksan aamuja pukkaa ihan joka juuttaan aamu ja aikaa opetukselle nipistetään välitunneista ja lounaasta.

Lisäksi koululainen on täysin riippuvainen koulukyydeistä. Yli kymmenen kilometrin koulumatkaa ei taita edes neljäsluokkalainen pyörällä. Päätepysäkillä on harva se päivä myöhästyneitä oppilaita, viimeiseltä tunnilta on kauhea kiire bussiin ja jos meillä ei olisi ajokortillisia isovanhempia, oikomishoito olisi jäänyt välistä. Onneksi Skidi ei ole sairastunut kesken päivän.

Sitten olisi se koulu siellä väärässä suunnassa, se missä Skidikin aloitti. Mutta Snadi tuntee sieltä vain yhden kakkosluokkalaisen. En ole edellisen kokemuksen perusteella ollenkaan varma, että lasten sosiaalisilla suhteilla ei ole mitään merkitystä.

Aika vaikea keksiä tästä tilanteesta mitään positiivista. Paitsi sen, että tuo vastaremontoitu yläaste pysynee kasassa ainakin kymmenisen vuotta. Ehkä. Varmaan joku meteoriitti sen päälle parin vuoden päästä putoaa.

Mutta johonkin pöytäkirjaan tekisi mieli jättää merkintä, että eniten peruskoulussa kiinnostelee lähipalvelu. En kaipaa kymmenien miljoonien museosuojeltua wow-arkkitehtuuria, jota japanilaisturistit tulevat ihailemaan bussilasteittain, oppilaille retkiä taidemuseoihin tai edes painotettua opetusta (paitsi sosiaalisten taitojen). Haluaisin vain sen perhanan rakennuksen tuohon turvallisen matkan päähän, olkoon vaikka pahvilaatikoista ja jeesusteipistä koottu hökötys. Perkele.