Ihmisten edessä

Viikko on ollut kiireinen, sillä olemme juosseet erilaisissa tapahtumissa. Minulla oli alkuviikosta koulutustilaisuus ja messut (olin sekä firman ständillä että yleisönä), keskiviikkona oli Snadin vuoro nousta stagelle esittelemään suomalaista lastenmuotia ja eilen istuimme Koti-insinöörin konsertissa. Sunnuntaina pukkaa vielä teatteriesitystä.

Muistin taas, miten paljon arvostan esiintymistaitoisia ihmisiä. Esiintyminen vaatii itseluottamusta. Live-esiintymiset ovat aina vähän kuumottavia hetkiä ja esiintyminen jännittää ihan syystä. Livenä ei pysty moderoimaan, photoshoppaamaan, editoimaan, ottamaan kymmentä kertaa uusiksi tai lisäämään filttereitä - olet siinä ihmisten edessä juuri siinä kuosissa kuin senhetkinen mielentila antaa myöten. Vuorovaikutus on välitöntä.

Olen itse aina inhonnut esiintymistä. Koulussa oli pakollisia näytelmiä, musiikkia ja tanssiesityksiä, joissa olin kiistattoman huono. Joulukuvaelmassa putosin lavalta, konsertissa nokkahuilustani kuului kauhea ääni ja koreografian voi unohtaa yhtä helposti kuin sanat. Esityksiä ei juurikaan harjoiteltu, joten kokemus jäi poikkeuksetta myötähäpeän puolelle. Samalla iskostui päähän se, että en kertakaikkiaan osaa näytellä, soittaa tai tanssia.

Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että esiintymistaito on osaamisen ja intohimon kierre, jossa molemmat ruokkivat toisiaan. Intohimo pistää tekemään, tekemällä oppii, ja kun osaa, kehtaa esiintyä. Koti-insinöörin keikkamuusikon elämä perustuu loppujen lopuksi ihan samaan motivaatioon kuin minulla kirjoittaminen.

Tässähän minä olen nytkin, yleisön edessä, melkein livenä. Ollut jo 10 vuotta. Minulle vain teksti on luontevampi esiintymisformaatti kuin soittaminen, puhuminen tai tanssi. Ja se luontevuus onkin koko pointti!

Hyvä yleisökokemus ja innostunut esiintyjä liittyvät saumattomasti yhteen. Olisikin loistavaa, että jokainen löytäisi siihen matalan kynnyksen kokeilupaikkoja, jossa konkretisoituisi se, että esiintyjän ulkonäkö tai virheetön ulosanti eivät ole esteitä.

Musiikkiluokalla esiintyminen on aika arkipäivää ja osa opetusta, joten Skidi on käynyt soittamassa niin Musiikkitalossa kuin vanhainkodeissa, mutta olen ollut erittäin ilahtunut myös siitä, että peruskoulussa (kahden koulun kokemuksella) on open stage -tapahtumia, johon kuka tahansa voi valmistella esityksen. Harjoitelleena ja turvallisessa tilanteessa on edes teoreettiset mahdollisuudet saada onnistumisen kokemuksia. Ei ole kenenkään etu, että ala-asteen joulunäytelmätraumat seuraavat läpi elämän.

Jotkut jännittävät enemmän kuin toiset, mutta jos esityksensä osaa, jännityksen hallintakin on helpompi löytää. Snadi on aina ollut sosiaalisesti hyvin rohkea, mutta häntäkin jännitti lavalla kävely. Kun puhuimme asiasta jälkikäteen, tyyppi totesi, että kun pistää suun viivaksi ja jalkaa toisen eteen niin kyllä siitä selviää. Hyvä analyysi. Joskus pitää vain löytää rohkeus nousta sinne lavalle, menee miten menee.

Kuumotusta ja jännitystä Superparkissa

Kaupallinen yhteistyö / SuperPark

Suomessa on paljon erilaisia sisäliikuntapuistoja, mutten ole juurikaan käynyt niissä sen jälkeen kun tartuin ahteristani taaperoiden kierreliukumäkeen. Kun minulle tarjottiin tilaisuutta testata SuperParkia, suhtauduin ajatukseen varovaisen optimistisesti: olin ymmärtänyt, että tässä sisäliikuntapuistossa kannustetaan lapsia ja vanhempia liikkumaan yhdessä, joten oletettavasti kukaan ei pakottaisi minua pallomereen. Laitoin siis kahisevat housut jalkaan sekä ylimääräisen kerroksen lakkaa hiuksiin ja suuntasimme ipanoiden kanssa sparkkaamaan.

Oli lauantai-iltapäivä ja puistossa railakas meno päällä. Kersat vilkaisivat toisiinsa tyytyväisinä, että nyt on vihdoin atmosfääri kohdillaan kaiken rauhallisesti ottamisen jälkeen. Ne ottivat yläfemmat ja katosivat näköpiiristäni sillä samalla sekunnilla kun pääsivät portista sisään. Kun katselin ipanoiden perävaloja, tajusin, mitä varten niillä on sisätossut. Pätevillä tossuilla pääsee karkuun kovaa.

Kun pienen harhailun jälkeen yhytin ipanat paloaseman liukumäestä, olin jo myöhässä. Ne olivat vetäneet radan läpi ja molemmilla naama punoitti lupaavasti. "Me mennään trampalle", ne huusivat ja minua alkoi vähän jännittää, koska lantionpohjanlihakset (tietäjät tietää) ja huusin takaisin, että hetki käyn vessassa. Olin hieman helpottunut, että ne olivat jo matkalla seinäkiipeilyalueelle, kun tulin takaisin.

Kämmenet hikosivat kuitenkin välittömästi, kun näin erilaisia kuhmuja sisältävän seinän, mutta luojan kiitos, siinä vaiheessa minulle tyrkättiin kaksi tyhjentynyttä vesipulloa täytettäväksi joten ramppasin taas vessaan. Kun tulin takaisin, minulle oli viimein käyttöä: kävin kaivamassa Snadin toisen tossun kiipeilyseinän alla olevasta vaahtomuovimontusta. Tiesittekö, että tämä foam-aine on siitä ikävää, että se imee sisäänsä kuusikymmentäkiloisen (no okei seitsemänkymmentä) ihmisen ihan eri tavalla kuin puolet kevyemmän? Siinä tuli vähän hiki ja pelkäsin jo, että minut pitää nostaa jollain vinssillä sieltä. Valvoja tuli kysymään, oliko kaikki ok. Todellakin oli.





Sitten mentiinkin jo skuuttiradalle. "Tänne sä et voi tulla", kuului selvä määräys, enkä olisi kyllä uskaltanutkaan. Kersat pistivät kypärät päähän ja potkivat itsensä nähdäkseni noin 100 km/h vauhtiin pystysuoraa seinää pitkin ja yritin olla huutamatta, että ette te voi noin tehdä, kun näköjään kuitenkin tekivät. Radan jälkeen punoitusindeksi oli sitä luokkaa, että ehdotin kotiinlähtöä. Kersat supisivat keskenään ja tekivät vastaehdotuksen: pidetään pullatauko.

Ne tietävät aina, mistä narusta vetää.

Siinä pullalla ne sitten latasivat mitokondrionsa täyteen iskuun ja väänsivät silmänsä mahdollisimmann isoiksi, että "Äiti, vähän vielä seinäkiipeilyä ja skuuttailua, jooookooo?". Vanhempi myös jatkoehdottamaan, että mitäs jos sinä pysyisit täällä, kun et oikein pysy messissä ja muutenkin aiheutat pelkkää myötähäpeää. Että "sulla ei ole täällä aikuisten alueella mitään hätää, eikö niin."

Pääsimme yhteisymmärrykseen. Otin santsikahvin ja -pullan ja avasin Facebookin ja kissavideoiden myötä syke alkoi laskea normaalilukemiin. Puoli tuntia sain kahvitella ja sitten kersat raahautuivat kontaten kahvioon ja ilmoittivat olevansa piipussa.

Kun tulin himaan, oli ukolla ruoka valmiina ja valtava määrä kunnioitusta katseessa.

SuperParkin ihan paras puoli on isot lapset: vaikka meno on kova, ketään ei tarvitse enää pelastaa apinakiipparista tai pitää sylissä liukumäessä. Kersojen kanssa saa treenata mutta ei ole pakko.

Kun viikon (!) mittainen syysloma koittaa, tiedän missä aion päivystää läppärin kanssa. Rauhallinen etätyötila, ilmainen wifi ja kahvi ja punaiset kersat. Toimii.

Huom! Instassa arvonnassa neljän lipun sparkkauspaketti, käy osallistumassa!