10 syytä rakastaa sähköpyörää

Saan säännöllisesti kyselyjä, vieläkö rakkaus sähköpyörään kestää. Vastaan yleensä tällä esimerkillä.

Kun hankin vuosi sitten sähköavusteisen fillarini, ajattelin, että tästä tulee hyvä kombinaatio: välillä suhaan sähköllä ja välillä puhtaalla lihasvoimalla.

Arvatkaapa, olenko ajanut vanhalla metriäkään? En! Sähkis nyt vaan on täysin ylivoimainen menopeli. Käytän vanhaa vain, jos Helkama on huollossa.

 Jos siellä siis joku vielä empii, niin tässä tulee kymmenen syytä rakastua moottoriin.

1. Et hengästy. Avustuksen ansiosta et juurikaan hengästy, joten voit pyöräillä pienessä flunssassa, toipilaana ja muutenkin huonoissa biorytmeissä. Ja hei: kärpäsiä ei lennä suuhun!

2. Vastatuuli ei haittaa. Tyyniä kesäkelejä ei ole näillä leveyksillä ihan liikaa. Mutta huom. Muista, että tuulenpuuskassa kaikki edellä pyöräilevät pysähtyvät kuin seinään, varo siis peräänajoa!

3. Ylämäet naurattavat. Sähköpyöräilijän ei tarvitse pelätä jyrkkiäkään tuntureita, joita täällä etelässäkin tuntuu riittävän. Avustusta vaan isommalle, rento takanoja ja matka jatkuu.

4. Lapsi kyydissä ei aiheuta tuskanhikeä. Parikymmentä kiloa pakkarilla ja ostoskassi ohjaustangossa? Ei hätää. Moottori vain surisee, kun se kuljettaa ylimääräistä painoa puolestasi. Voit keskittyä jutusteluun.

5. Voit ottaa pyörän selässä rennosti. Kiertoreitit, punaiset valot, muut pysähdykset ja hidasteet eivät haittaa, koska kahdella polkaisulla olet taas normivauhdissa. Mutta älä kuitenkaan unohdu tuijottamaan joutsenpariskuntaa, vaikka tuntuu että istuisit dösässä. Pitää keskittyä muuhun liikenteeseen.

6. Säästät aikaa. Koska et töihin saapuessa valu hikeä ja ole naamasta kirkkaan punainen, voit siirtyä satulasta suoraan työpöydän ääreen kulkematta suihkutilojen kautta (jos niitä siis sattuu olemaan). Repunkin voi vaihtaa pienempään kokoon, kun ei tarvitse roudata pyyhettä, shampoota ja vaihtovaatteita.

7. Olet (ainakin vielä hetken) dynaaminen edelläkävijä. Sähköpyörien myynti tuplaantui viime vuonna, mutta vielä ehdit olla kaveripiirin ensimmäinen. (Mikael Jungnerkin meni ja investoi sähköpyörään!)

8. Matka taittuu nopeasti! Yleisin harhaluulo sähköpyöristä on, että niillä pääsee kovaa. Se ei pidä paikkaansa: sähköpyörällä ei hurjastella, sillä avustus avustaa vain 25 km/h asti, siitä eteenpäin olet reisilihasten varassa. Pointti on tasaisessa ja vakaassa etenemisessä, jota eivät hidasta ylämäet.

9. Saat silti kevyttä liikuntaa, luonnonvaloa ja raitista ilmaa. Pyöräily on erinomaista peruskestävyysalueen liikuntaa, joka sopii keski-ikäselle kuin tuulipuku. Eikä päivänvalolle altistuminen ennen työpäivää ole ollenkaan hullumpi juttu iltavirkulle toimistorotalle.

10. Bonuksena pääset nauttimaan epäuskon ilmeestä, joita mustakeltaiseen, ihonmyötäiseen lycra-asuun pukeutunut kilpa-ajaja osoittaa, kun ohitat hänet ylämäessä korkkarit jalassa.

Ps. Fillariskene on muutenkin vapautumassa normeista. Tulossa on ainakin ruotsalainen polkupyöräauto:



Ja tämä fillari+vaunut -yhdistelmävekotin!

Kaupunkifillareista (tsekkaa tilanne tästä) nyt puhumattakaan.

Hyvää pyöräilyviikkoa, liikuit sitten millä menopelillä tahansa!

Äidiksi oppinut

Kesällä tulee täyteen yhdeksän vuotta siitä kun istuin sohvalla uimarenkaan päällä, kestokrapulaa muistuttavassa olotilassa ja munkit ruvella. Pitkälle on tultu.

Muistan olleeni erityisen pettynyt uuden roolini gloorian vähyyteen. Äitiyttä oli voimakkaasti ylimarkkinoitu.

Synnytyskipu ei ollut voimaannuttavaa vaan noh, kivuliasta.
Täysimetys ei tarjonnut yhteyttä lapsen sieluun, mutta (alkuun verensekaista) ruokaa suuhun kylläkin. 
Lapsen saaminen ei täydentänyt naiseuttani (tunsin naiseudessani lähinnä tikit), enkä kokenut lapsen kanssa telepatiaa sen enempää kuin tarvetta pesiä.
Hormonit, vaistot ja vietit tekivät oharit.

Kiitti vitusti.

Ehkä joku todella kokee äitiyden hurmosta, pakkohan jonkun on. Itse en nähnyt mitään pointtia väkisin liimata jokaiseen arkiseen toimenpiteeseen filosofista ylevää ulottuvuutta vain siksi että olin saattanut maailmaan lapsen. Podin identiteettikriisiä koska en osannut uutta duuniani.

Kestikin jonkun aikaa hyväksyä, että jos lapsenhoitokokemusta ja äitigeenejä ei ole, aloittaa lähtöruudusta. Kukaan ei varoittanut, että metamorfoosi äidiksi voi tapahtua myös oppimalla. Ja hoivaavuus on iso asia opeteltavaksi, jos ei sitä itsestään sisäsyntyisesti löydä.

No, kyllä se näinkin käy, vähän kantapään kautta toki. Jos ei muista ottaa nenäliinoja hiekkalaatikolle, on pyyhittävä hihaan.

Äiti se on tällainenkin äiti. Joskus iloinen ja hauska, joskus epävarma ja väsynyt, saa inhota napatynkää ja rakastaa metsäretkiä, vittuuntua uhmaikäiseen ja löytää pelastuksen purkkiruoasta. Ja todellakin voisin muutaman päivän vaihtaa pois, mutta en enää koko elämää.

Tykkään enemmän sini- kuin valkovuokoista. Mutta näitä ei saa poimia.

Vahvuuteni ovat muualla kuin vauvojen haistelemisessa. Olen hyvä riehuttaja ja painija, haka löytämään sisiliskoja, pääsiäisen munapolku runoineen on kelpo suoritus, simani onnistuu täydellisesti, olen sairaan hyvä lukemaan satuja ääneen ja väännän kersojen riemuksi pilkkalauluja, joissa on vessasanoja.

On myös ok, jos joitain asioita ei yrityksestä huolimatta opi. Perhepedissä en ole koskaan nukkunut silmäystäkään eikä imetyksestä löytynyt kolmannen asteen yhteyttä muuhun kuin Bepanthenin valmistajaan. Enkä erota kalalokkia ja Snadin yökiljuntaääntä toisistaan vaan saan joka kerta sydärin.

Onneksi ipanoiden kasvatus on jaettu projekti. Tiimiin kuuluu minun lisäkseni lasten isä, päiväkoti, Mummi ja Vaari, Kummitädit sekä liuta muita tärkeitä ihmisiä. Kaikki tuovat mukanaan sen minkä osaavat.

Äitienpäivätuskani helpottaa vuosi vuodelta.

Laihduttaja epäonnistuu aina?

Olen kironnut itsekseni kuntoilun suhteen täysin penkin alle mennyttä kevättä.

Ensin keuhkoputkentulehdus, sitten murtunut kylkiluu, uusi flunssa ja lopuksi vielä nyrjähtänyt nilkka, joka nyrjähti vielä uudelleen. Paraneminen on siis edelleen vaiheessa. Ja nyt ollaan toukokuussa!

Vaikka olen pystynyt pyöräilemään, lihaskunto on heikossa hapessa. Ja vyötäröllä taas kahvat. Voi epätoivo.

Juuri sopivasti silmiini osui NY Timesin kiinnostava juttu laihduttamisesta. Juttu on pitkä mutta lukemisen arvoinen. Siinä nimittäin etsitään vastausta siihen, miksi moni onnistuu kyllä laihtumaan, mutta lihoo hiljalleen takaisin.

Miksi se uusi paino on niin hiton vaikea pitää?

Yleisesti uskotaan, että kyseessä on vain lihavan ihmisen asenneongelma: saamattomuus, motivaation ja itsekurin puute. Oma vika siis.

No ei ihan täysin.

Ilmiötä tutkittiin Suurin pudottaja -ohjelman kilpailijoiden avulla (ja kirjoitan tämän tiedostaen, että tämä muutaman kilon kanssa taistelu ei ole sama asia). He onnistuivat ohjelman aikana laihtumaan valtavasti, mutta nyt, kuuden vuoden päästä, osa on lihonut takaisin lähtöpainoonsa, jotkut jopa yli. Itse asiassa vain yksi osallistuja (heitä oli 16 eli tutkimustarkoitusta varten ryhmä oli hyvin pieni) on onnistunut pudottamaan painoaan lisää.

Siis nämä hyviä tuloksia saavuttaneet ihmiset, jotka saivat 7 kuukauden ajan intensiivistä terveys-, ravitsemus- ja liikuntavalmennusta, ja joilla oli (oletettavasti) hyvä motivaatio elämänmuutokseen, epäonnistuvat. Miksi?

Jutun mukaan tutkijat yllättyivät kahdesta asiasta.



Ensinnäkin siitä, mitä joidenkin osallistujien aineenvaihdunnalle tapahtui.

Perusaineenvaihdunta, joka on siis se energiankulutus, mikä tapahtuu ihan vain sohvalla makaamalla, hidastui dramaattisesti. Toki tiedettiin jo etukäteen, että kropan vastaisku laihtumiseen on aineenvaihdunnan hidastaminen, mutta se, miten intensiivisesti ja sinnikkäästi kroppa tekee töitä laihtumista vastaan vielä kuusi vuotta myöhemminkin, oli yllätys. Aineenvaihdunta ei palautunut normaalille tasolle silloinkaan, vaikka paino nousi!

"What shocked the researchers was what happened next: As the years went by and the numbers on the scale climbed, the contestants’ metabolisms did not recover. They became even slower, and the pounds kept piling on. It was as if their bodies were intensifying their effort to pull the contestants back to their original weight."

Toinen yllätys piili hormonissa nimeltä leptiini, joka säätelee kylläisyyden tunnetta. Arvaattekin ehkä jo mitä niille ennen laihduttamista mitatuille normaaleille tasoille kävi? Ne romahtivat. Eivätkä nekään enää nousseet samalle tasolle, vaikka paino nousi.

Juuh elikkäs, tästähän voisi vaikka masentua. Teetpä mitä tahansa, kroppasi palauttaa sinut ruotuun. Et voi voittaa biologiaasi, varsinkin kun elämässä väkisinkin on liikunnallisia suonsilmäkkeitä, joista nouseminen saattaa kestää useamman kuukauden. Ei kannata laihduttaa, koska pahennat vain aineenvaihdunta- ja hormonitilannettasi!

Vaikka tieto lisää tuskaa ja tämä juttu on monella tapaa masentava, minusta on hyvä lisätä ymmärrystä ja sympatiaa omaa elimistöä kohtaan. Sitäpaitsi tästä voi seurata vaikka jotain hyvää koko laihdutusskenelle.

Jospa huomio kiinnittyy jatkossa siihen, miten estetään lihomista, koska laihduttaminen on niin sairaan vaikeaa. Tai jos vaikka miettisimme, millä keinoin uuden painon säilyttäminen onnistuu ja parannetaan tukea ja seurantaa. Eikä ole pahitteeksi muistaa, että olemme yksilöitä - kaikki ei ole siitä tsemppihengestä kiinni.

Syliin: Naisia äitiyden partaalla

Hyvä ystäväni on kirjoittanut kirjan!

Ina Westmanin esikoiskirja, episodiromaani nimeltä Syliin, saapuu tällä viikolla kirjakauppoihin (tilattavissa myös Bookysta ja e-kirjana Elisa Kirjalta).

Kirjassa toisilleen tuntemattomat naiset tapaavat sairaalassa, vaikeiden synnytysten osastolla numero 42 eri aikakausina.

Osaston potilaat, äidit, jotka miettivät, voivatko jo kutsua itseään äideksi, osallistuvat vanhemmuusarpajaisiin raskaimman kautta. Jotain on vialla, odotuksen ilo on vaihtunut peloksi.

He tutustuvat toisiinsa, sinnittelevät ja huomaavat, että osaston aamupalalla löytyy aina joku, jolla on asiat huonommin. Päähenkilöiden Iidan ja Maijan välille syntyy ainutlaatuinen, ajoittain elämäntilanteen takia pätkivä side.

Ina on itsekin viettänyt aikaa kyseisellä osastolla. Vaikka tarinat ovat fiktiivisiä, joitain tunnelmia ei yksinkertaisesti osaa kuvailla ilman omaa kokemusta. Huomasin jo ensimmäisillä sivuilla, että kuulin, tai ainakin luulin kuulevani, joissain lauseissa hänen oman äänensä, sanoja, joita kuuntelin puhelimessa ja luin tekstiviesteistä.

Ja siinä kirjan taika onkin: todenmukaisuus vie mukanaan. Luin kirjan yhdeltä istumalta, vaikka ei-kronologisesti etenevä rakenne sallisi vähän rauhallisemmankin tahdin.

Kirjan suurin ansio, koskettavuus, rakentuu omakohtaisuuden lisäksi päähenkilöiden häpeilemättömyydestä, mikä helpottaa heidän elämäänsä hyppäämistä. Ajatukset ovat suodattamattomia. Iidan ja Maijan kanssa on helppo itkeä, sillä harva mahtuu viralliseen äitimuottiin vaivatta.

Äitiyden lisäksi toinen kirjan teema on identiteetti, jota äitiys väkisinkin muokkaa. Tajusin tämän kirjan luettuani, että naisia voi tarkastella eräänlaisen identiteettinelikentän kautta.

On niitä, joiden identiteettiin äitiys kuuluu ja heillä on lapsia.

On niitä, jotka yhtä lailla ovat identiteetiltään äitejä, mutta joilla ei ole lapsia.

Sitten on niitä, jotka eivät koe olevansa äitejä, mutta käytännössä kuitenkin ovat.

Ja sitten niitä, jotka eivät ole äitejä millään tasolla.

Kaikilla on haasteensa. Tarinoiden kautta käydään läpi myös sitä, että äitys sekä yhdistää että erottaa. Tahattomasti lapseton ei halua kuulla enää yhtä ainutta hyvää tarkoittavaa hedelmöittymisvinkkiä. Toisaalta on vaikea olla ystävä jollekin, jonka elämään ei voi osallistua kuin hiljaisuudella tai puhumalla niitä näitä.

Aina kun kirjoitetaan äitiydestä, olisi luontevaa käsitellä myös isyyttä. Isyys on kuitenkin kirjassa rajattu tietoisesti sivurooliin - ja ehkä hyvä niin. Nyt puhutaan naisten kokemuksista. Isät seuraavat väkisinkin lapsensa olemassaolon merkkejä sivusta. Vasta kun lapsi on olemassa, alkaa taistelu isän ja elättäjän roolin välillä, eikä sekään tapahdu arvotyhjiössä. Naisella ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, isällä on.

Päähenkilö pohtii:

"Sukupolvien ketjussa mikään ei muutu, hän ajattelee, nykymiehet tekevät sentään paljon, hoitavat lapsia, jäävät töistä kotiin ja ovat loistavia isiä ja silti pakenevat saunaan kaljalle heti kun silmä välttää. Naiset eivät pakene, ellei toista vastuunkantajaa ole varmistettu, he mäkättävät ja hoitavat homman kuitenkin, niin se menee eikä mikään koskaan muutu."

TLDR; Tässä vanhemmuuden mielivaltaisessa junassa joku istuu ykkösluokassa, joku roikkuu perälaudassa ja joku jää asemalle. Kuljettajaksi ei pääse kukaan. Tämä on kaikille elämän suuressa sukkalaatikossa luoviville vanhemmille: äideille, joita ei voi lohduttaa, sekä isille, jotka joutuvat kohtaamaan kotonaan naisen varjon.

Tämä kokoaan isompi kirja piti ehdottomasti kirjoittaa. Vaikka tarinat ovat hetkittäin niin rankkoja, että ne tuntuvat puristavan sydämen rusinaksi, viimeisellä sivulla lukijalla on edessään iso kuva, ihan valoisana.

"Ja harvoinhan ihminen mitään näkee, jos ei tikulla osoiteta, totuutta tuskin koskaan."

Vapun muodonmuutos

Perheellistymisen myötä aika moni juhla hakee uusia uomiaan. Yksi suurimman muodonmuutoksen kokenut juhla on vappu.

Ensin mietin että kokeilisin tehdä ensi vuonna munkkeja itse, mutta sitten nämä
pakastekaapin rinkulat osoittautuivat aivan loistavaksi ja helpoksi vaihtoehdoksi.

Arvioiva koemaisto. Muovinen skumppalasi FTW.

Minulla on vappuun hyvin ristiriitainen suhde.

Pidän juhlista (edelleen) ja ystävien tapaamisesta, mutta viralliset akateemiset vappurituaalit olen aina kokenut vähän vieraiksi. En ole koskaan pitänyt patsaan lakittamisen seuraamista kamalassa tungoksessa vaivan arvoiseksi. Vappupäivän piknik Ullanlinnassa taas on täysin keliriippuvainen tilaisuus. Tänään siellä oli varmasti mahtavaa. Mutta jos lämpöä on viisi astetta ja merituulen mukana ripeksii jääpaloja, jätän mieluummin väliin.

Lisäksi vapun juhlintaan liittyi nuorempana spontaani ajelehtiminen. Etukäteisuunnitelmat olivat hatarat. Kun liikuimme isoissa porukoissa, aina joku tunsi jonkun, jolla oli bileet. Ihmisiä tuli ja meni, mikä oli tavallaan hauskaa, koska siinä tapasi uusia ihmisiä. Mutta koska en ole supersosiaalinen, en viihtynyt niissäkään.

Ja jossain vaiheessa oli kuitenkin lopetettava kuoharin lipittäminen ja lähdettävä kotiin, koska työpäivä.

Sairaan hyvä raikas, mintulla ryyditetty perunasalaatti. Ohje täällä.

Nykyään vapputraditiomme on perhekeskeinen. Aattona käymme perheen kesken ravintolassa syömässä ja toukokuun ensimmäisenä juhlistamme Vaarin synttäreitä. Yleensä mökillä.

On perunasalaattia, saksofonimusiikkia, munkkeja (ne tomusokerilla kuorruteut aivot eivät puhuttele ketään meistä), omatekoista simaa, serpentiiniä ja ilmapalloja. Ja aina samat tyypit, lähisuku.

Olen hylännyt jopa lakkitradition. Se sijaitsee eteisen ylimmällä hyllyllä ja sitä varten pitäisi hakea tikkaat. Ei jaksa. Lisäksi se on kohtuullisen kamalan näköinen, koska join siitä salmiakkikossua joskus silloin kun vaput olivat riehakkaampia.

Perhevappu on uusi normaali. Ja suomalaista työtä se tämä perhe-elämäkin vaatii, mitä suurimmassa määrin. Kippis sille!