Hyvästi, salmiakkiufot

Tiedättekö, tämä karkkihiiri on ollut ilman päihteitään kohta kuukauden päivät.

Seuraavaksi jäävät ehkä jälkkärit.
Mutta se kuulostaa niin pahalta näin ääneen sanottuna, että sen aika ei ole ihan vielä.

Kun aloitin syyskuussa uuden elämäni, en rehellisesti sanottuna ollut ihan varma, pystynkö. Koska en varsinaisesti halunnut. Erään lievän leffakarkkiällötyksen jälkiseurauksena tuli kuitenkin tarve päästä pantteripussin herraksi. Ja koska olen ailahtelevainen luonne, päätin että carpe diem. Hetki on nyt.

Monet kysyivät, miksi aloitin juuri karkittoman elämän - eikö kokonaan herkuton olisi ollut parempi? Tämä oli syvästi harkittu päätös, johon vei neljä syytä.

1. Irtokarkeissa ei ole mitään, ei yhtään mitään nimeksikään hyödyllistä. Teollisen värikkäissä palleroissa ei ole muuta kuin glukoosi-fruktoosisiirappia, väri-, maku- ja koostumusaineita erilaisista labrassa duunatuista lähteistä. En ole vegaani, mutta elimistöni ei tarvitse majavan anaalirauhasista saatavaa vaniljaa tai kirvasta prässättyä punaista. Ja hitto vie, pussin ilmastovaikutukset ovat samaa luokkaa kuin lihalla. Voin oikeasti olla ilman.

2. Karkit olivat ovat minulle se mieleisin sokerimuoto. Kaikkia muita sokerimuotoja pystyn kohtuullisen helposti vastustamaan: kekseistä en ole koskaan välittänyt, leivonnaiset ovat ihan ok silloin tällöin, mutta koska en itse leivo enkä kovin usein käy kahviloissa, en juurikaan ehdi upottaa itseeni kakkua ja pullaa. Suklaata, jäätelöä tai sokerilimuja taas en hirveästi himoitse, joten niistä on kohtuullisen helppo kieltäytyä. Mutta aijai, kun se kello kahden uuvahdus toimistossa iskee, miten ihanaa olisikaan lampsia kahvioon hakemaan rapiseva pussillinen aivokemiallista onnea.

3. Oli pakko aloittaa yhdestä osatekijästä. Sokerin hylkääminen laakista kokonaan olisi ollut liian radikaalia. Jolloin siitä olisi tullut myös raskasta.

4. Hampaat. Kertaalleen juurihoidettu poskihampaani ei ole edelleenkään kondiksessa ja se ärsyyntyy nimenomaan sokerista. Ja jotta olisin yhtään linjakas itseni kanssa on myönnettävä että ihan kaikenikäisten ihmisten hampaat menevät karkista pilalle, ei ainoastaan lasten.

Vaikka karkiton elämä on tähän asti sujunut vakaasti ja rauhanomaisesti, balanssin löytäminen vie aikansa. Sokerihimon kompensointia pitää opetella. Kun himo iskee, saan paikattua himon jogurtilla, pähkinöillä tai palalla suklaata. Ongelma on siinä, että korvikkeet ovat usein paljon kaloripitoisempia kuin kourallinen sirkusaakkosia. En ole laihtunut.

Olen kuitenkin havainnut saman kuin aikaisemman sokerilakkoni aikana: alan hiljalleen tottua vähempään. Ja päiviä, jolloin olen valmis syömään apiloita tienposkesta, koska ne saattavat sisältää vähän mettä, ei ole enää 7/7. Ehkä himo vähän laantuu jossain vaiheessa. Sain eilen jopa sanottua ei pätkisjäätelölle. Aika hyvin.

Markkinoille tarvittaisiin kyllä joku sokerihiiren nikotiinilaastari. Salmiakkiufoa suoraan olkavarteen. Aaah.

Miksi minä olen outo?

Koululaisella oli ollut raskas päivä. Oli ollut kaikenlaista ikävää ja mieli oli maassa. Illalla käytiin pitkä keskustelu elämästä.

Sanoitko "normaali"? Ei ole näkynyt.

- Äiti, miks mä olen niin outo?
- Voi rakas, et sä oo mitenkään erityisen outo!
- Oon mä, ihan omituinen.
- No hei, kato mua. Oonks mä susta jotenkin normaali?
- ... no et. (hihitystä)
- Onko isi sitten?
- No ei kyllä ole.
- No sanopa ykskin normaali ihminen. Mummi? Sisko? Ransu-eno? Anna-täti?
- (Hihitystä) Ehkä Iidan äiti on normaali. Ja ehkä opettaja.
- Johtuisko se siitä, et sä et tunne niitä kovin hyvin?
- Ehkä.
- No siinäs näet, nekin voi olla oikeesti outoja. Ja kuule sille oudolle on toinenkin sana ja se on ainutlaatuinen. Sellainen et ei oo toista samanlaista maailmassa. Ellei oo identtinen kaksonen mut nekin on kuitenkin ainutlaatuisia.
- Mut jos kaikki on ihan outoja niin miks sellainen sana on ku normaali?

Sanopa se. Jätetään se matematiikan harrastajille.

Sukupuolineutraali peruskoulu?

Sukupuoli nousi taas puheenaiheeksi pitkästä aikaa. Hesarin Vieraskynässä syytettiin poikien huonommasta koulumenestyksestä peruskoulun liiallista sukupuolineutraaliutta.

Kirjoittajat olivat mm. pahoillaan siitä, että tyttöjä ja poikia pyritään kohtelemaan tasapuolisesti jolloin heitä "ryhdytään epähuomiossa kohtelemaan jonkinlaisina sukupuolettomina perusihmisinä". Heidän mukaansa näennäisesti neutraali suhtautuminen sukupuoleen peittää ja jättää huomiotta monia tyttöjen ja poikien eroja, mikä johtaa poikien huonoon koulumenestykseen. Kirjoituksessa myös kritisoitiin, että sukupuolesta ei saa nykyään puhua.

Mistähän aloittaisin? Siis että suomalainen peruskoulu olisi liian sukupuolineutraali? Ihan vakavissaan? Minun nuoruudessani, jolloin kaikki ehkä oli vielä hyvin, ei peruskoulussa sukupuolesta puhuttu kuin kertaalleen bilsan tunnilla, jossa hihitettiin ihmisen lisääntymistä.

Kirjoitus henkiikin täydellistä ymmärtämättömyyttä koko aiheesta. Ottaen huomioon, että sukupuolen jatkumosta on Suomessa alettu ylipäätään puhua julkisesti vasta muutama vuosi sitten, en usko, että sukupuolen häivyttäminen olisi mitenkään ehtinyt päätyä käytännön toimenpiteiksi opetusohjelmassa. Voi toki olla, että epäuskoni peruskoulun ketteryyttä kohtaan on aiheetonta, mutta kirjoituskin tavallaan todistaa, että jämähtäneisyyttä ja väärinkäsityksiä esiintyy yleisesti, myös kasvatustieteiden ammattilaisilla.

Hyvin vaikea tätä väitettä on uskoa myös siksi, että sukupuolisensitiivisyyttä ei näy varhaiskasvatuksessakaan yrityksistä huolimatta. Ja jos päiväkodeissa on näissä tasa-arvoasioissa vähän petrattavaa, miten ihmeessä peruskoulussa oltaisiin jotenkin kiritty unohtamaan sukupuoli kokonaan? Minun nähdäkseni jo eskarissa tytöt ja pojat leikkivät täysin erikseen.

On myös fakta, että poikien ja tyttöjen aivot kehittyvät eri tahtiin, mutta koska ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, kuulostaa biologiaselitys vähän turhan helpolta. 

Vaikka poikien huonompi koulumenestys ei näy työelämässä, on ongelma tietenkin todellinen ja poikien syrjäytysmisriski kannattaa minimoida. Mikä koulussa mättää? Miten poikia pitäisi huomioida? Mitä ovat todelliset syyt poikien huonompaan koulumenestykseen? Miksi suuri osa pojistahan menestyy koulussa edelleen ihan hyvin?

Aina kannattaa tarkistaa tilanne Ruotsissa. Heillä nimittäin näkyy sama trendi: tytöt menestyvät koulussa poikia paremmin. Ratkaisuksi tarjotaan kuitenkin ihan päinvastaista lähestymistä. He näkevät, että ongelma on juuri poikien lokeroiminen pojiksi.

"– Om pojkar tidigt får lära sig att det inte är riktigt manligt att plugga och anstränga sig i skolan utan det är någonting som flickorna gör är det väldigt svårt att bryta det mönstret."

Ratkaisuiksi tarjotaan normikriittistä pedagogiikkaa, joka pyrkii yhdenvertaisuuteen, sekä investointeja ensimmäisiin kouluvuosiin.

Ihan yhtä lailla normikriittisyyden nimissä pitäisi selvittää, miten poikien ja tyttöjen kotikasvatus eroaa toisistaan. Millainen käytös on pojille sallittua? Millaisiin ja miten monipuolisiin harrastuksiin poikia kannustetaan? Miten poikien vastahakoisuuteen koulua kohtaan suhtaudutaan? Vanhemmat ovat ihan yhtä lailla tässä palapelissä mukana.

Voi myös olla niin, että tyttöjen kokeman syrjinnän kanssa on tehty töitä jo pitempään. Siksi vähättelevät kommentit herättävät jo huomiota ja niitä joutuu oikomaan jälkikäteen. Pärjääminen on sallittua.

Poikiin kannattaa siis ehdottomasti kiinnittää huomiota monestakin näkökulmasta, mutta ei edelleenkään kromosomitasolla. Siitä voisi aloittaa että nuoren ihmisen kohtaamiseen investoidaan lisää aikaa.

Kulttuurit törmäävät kaapeissa

Anoppini vierailee meillä säännöllisesti. Hän hoitaa lapsia iltaisin ja vie heitä harrastuksiin. Tämä edellyttää, että hän välillä etsii kaapeistamme kamoja kuten harrastusvälineitä, vaatteita ja välipaloja.

Eräänä iltana hän oli tekemässä ipanoille iltapalaa ja availi keittiön kaappeja sattumanvaraisesti. Samalla hän puhisi, ettei löydä kaapeistamme mitään.

Yllätyin kommentista. Miten niin ei löydä?

Naurettava väite. Hänen sekavista kaapeistaan ei löydä mitään. Hänhän se täyttää astianpesukoneen ja kuivauskaapin väärin, laittaa juustohöylän kummalliseen paikkaan ja viikkaa vaatteet ihan miten sattuu.

Kalikka kalahti, koska olen perheemme kaappivastaava. Pidän siitä, että kaappien sisältö ei räjähdä silmille, kun oven avaa, ja että kaikelle on oma paikkansa. Luonnollisesti mielestäni perheemme ruoka-, eteis- ja vaatekaapeissa vallitsee täydellisen looginen järjestys.

Nimittäin se sama, mikä meillä oli lapsuuden kodissani. Ja se järjestys on selkäytimessä. Osasin äitini kodissa kattaa joulupöydän ihan intuitiivisesti, vaikka keittiö ei ollut enää se lapsuuden kodista tuttu.

Kulttuurien törmäämisestä puhutaan yleensä perheissä, joissa toinen vanhempi ei ole suomalainen, mutta ehkäpä ilmiö näkyy jossain määrin ihan kaikissa perheissä. Kahta samanlaista kotia ei ole, vaikka kansallisuus (sosio-ekonomiset tekijät mukaanlukien) olisikin sama. Näkemyseroja voi olla sekä puolison että puolison vanhempien kanssa.

Erot eivät tietenkään rajoitu vain kaappeihin. Paitsi kaappilogiikan myös muiden perinteiden ja tapojen yhteensovittaminen on opettelu-, asenne- ja neuvottelukysymys. Harvemmin on olemassa mitään oikeaa vaihtoehtoa, vaan tarvitaan kompromisseja - saneleminen ei ole vaihtoehto, jos ilmapiiri merkitsee mitään. 

Nyt kun olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta, alan jo osata etsiä lautasliinoja olohuoneen puoleisen piirongin laatikosta ja muistan, että talouspaperia heillä ei ole. Ymmärrän että kun he puhuvat piikeistä, he tarkoittavat ruotoja. Ja on itse asiaa ihan kätevää, että heillä käytetään veitsen sijaan saksia lasten spagettien pilkkomiseen. Olen myös ottanut käyttöön anopin nyssäkkästrategian mökkipakkaamisessa. Kaikki käy, kunhan joulupöydässä on herneitä ja lanttulaatikkoa.

Kertokaapa, oletteko törmänneet tällaisiin perhekulttuurieroihin? Löytyikö ratkaisu?

Gaala-ajatuksia

Gaala suoritettu!

Ihana Eiffel-torni ja mä.

Ilta oli superhauska, kiitos Miss Maailmalta näyttäneen avecini sekä muiden perhebloggaajien (kuten Mamma rimpuilee -blogin, Puutalobabyn ja Oi mutsi mutsin), joita oli koolla ilahduttava määrä. Vähän pysäytti se ajatus, kuinka paljon tekstiä tuo jengi kirjoittaa viikoittain. Rehellistä arkikuvausta, tilitystä, vinkkejä, huumoria. Vertaistukea ja jokaiselle jotain.

Siinä mammabloggajien juttuja kuunnellessa tuli pohdittua myös sitä, miksi minä tätä blogia edelleen kirjoitan. Meillä metamorfoosi lapsiperheeksi on jo tapahtunut: arki on jo hakenut uudet uomat ja uhmaikäni on talttunut. Vertaistuen tarve on paljon suurempi ihan pienten lasten kanssa.

Mutta kun asiaa vain tuntuu riittävän! Olen edelleen uuden edessä säännöllisesti, vaikka en enää niin kuistilla olekaan kuin alkuun. Lisäksi on kestoaiheita, joista näkökulmat eivät varmaan lopu ikinä. Vaikka lapsista kirjoittaminen on vähentynyt paljon, ruuhkavuosista, yhteiskunnasta ja elämästä ei ole vaikea keksiä sanottavaa. Aika on lähinnä se ainoa kirjoittamista rajoittava tekijä.

Lisäksi olen vähän koukussa keskusteluun. Siihen, että saan puhuttua jostain mieltä kuohuttaneesta, kummallisesta tai kiinnostavasta asiasta sekä samanlaisessa elämäntilanteessa olevien että aivan eri maailmaa edustavien tyyppien kanssa. Väitän, että olen paljon fiksumpi kuin olisin ilman tätä ajatustenvaihtoa.

Minulta kysytään myös usein, enkö kyllästy tähän. Totta kai välillä kyllästyn - mutta niin kyllästyn avokadoihin ja jumppaankin. Sitten into ja motivaatio taas löytyy, ihan yrittämättä. Kun on kiire, vastuu säännöllisestä bloggaamisesta on yllättävän raskas, vaikka mikään ei siihen pakota. Silloin täytyy vain hidastaa tahtia vaikka kuinka olisi juttuja käsiteltäväksi.

Nyt nostan nämä särkevät jalat rahille, hörppään lasin viiniä ja tuijotan telkkaria ilman ajatuksen häivää.