Nelikymppisen eksistentiaalinen kriisi

Ensimmäinen ystävä, jonka häissä olen ollut, on eronnut. Toinen irtisanoutui ja muutti ulkomaille. Kolmas on muuten vain suuren elämänmuutoksen kynnyksellä.

Mikä meitä nelikymppisiä naisia oikein vaivaa?

Esitän keittiöpsykologin parhaan arvauksen. Kriiseilemme koska voimme. Itsetutkiskeluun on hyvä sauma.

Nelikymppinen on kummallisessa väliinputoajaiässä. Between ages. Kolmikymppisistä ja viisikymppisistä puhutaan kriisi-, asiakas- ja kohderyhminä, mutta nelikymppiset vain ovat olemassa, ilman suurempaa valokeilaa, haloota, merkitystä ja arvolatausta.

Yksi on selvää: nyt ollaan aikuisia. 

Koulut on käyty. Työlämässä on ehtinyt olla parhaassa tapauksessa jo parikymmentä vuotta.  Työpaikalla on sekä vanhempia että nuorempia - ei ole erityisen valokeilassa kummassakaan päässä. Työnantaja ei enää usko, että lisäännyt, joten olet ehkä saanut lisää vastuuta, mutta toisaalta et ole vielä huipullakaan.

Itsetunto on asettunut uomiinsa. Omat heikkoudet ja vahvuudet on tiedossa. Takana on erilaisia kokemuksia, niin vastoinkäymisiä kuin onnistumisiakin, hyvää ja huonoa oloa. Reseptit on tiedossa.

Perhe-elämäkin on hieman rauhoittunut, vaihtoehtoisesti ruuhkavuosiryteikössä tarpomiseen on vain tottunut. Lapset ovat jo vähän isompia, eivätkä vaadi jokaista huomiosekuntia. Aamuherätykset, wilma-viestit ja vasu-keskustelut ovat kalenterissa.

Kun elämä on vakiintunut, voi tavoitella Maslowin tarvehierarkian ylintä porrasta. 

Ensimmäistä kertaa koko aikuisen elämänsä aikana sitä ehtii, jaksaa ja kehtaa kääntää katseensa omaan napaan. Kuka minusta on tullut?

Tutkijat muistuttavat että ikäkriisi on myös voimavara. Ei elämänsä pohtimisessa ole mitään pahaa. On ihan hyvä inventoida, miten on ollut, mitä on nyt ja mitä on tulossa. Mitä minä haluan minulta? Onko parisuhde savuava raunio? Onko työelämässä saavutettu jotain? Onko unelmia toteuttamatta?

Tunnen itsekin jonkinlaisen muutosvoiman olevan liikkeessä.

Haluan ainakin karistaa lopullisesti sen flegmaattisen, huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen, jollaiseksi muutuin vauvavuonna, koska hankituista maneereista voi myös tietoisesti luopua. Identiteetti on ollut vakaalla pohjalla jo jonkun aikaa.

Että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä?

Voi ostaa rautakaupasta helvetin kalliin poran. Voi leikata tukkansa lyhyeksi. Voi mittauttaa kilpirauhasarvonsa. Ja sitten voisi olla juuri oikea aika käydä ensimmäistä kertaa elämässään terapeutilla.

Miksi haluan asua kaupungissa

Kun viettää kesän maalla, tulee väistämättä se hetki. Jonain kauniina kesäiltana tulee mieleen, että olisipa ihana asua täällä!

Tekisin töitä laiturin nokasta, nauttisin samalla metsän huminasta ja meren huumaavasta tuoksusta. Kuulen usein myös kysymyksen, miksi "te luontoihmiset" ette halua muuttaa sinne luonnon keskelle.

Vastaus on oikeastaan tässä jutussa.

HS:n pitkässä reportaasissa kerrotaan lappilaisista vanhemmista, jotka ovat taistelussa kuntaa vastaan, koska heidän kolmen oppilaan lähikoulunsa on päätetty lopettaa, kustannussyistä. Perheen lasten koulumatka napsahtaa 80 km pituiseksi. Vanhemmat eivät hyväksy koulun lopetusta, joten he päättävät jakautua niin että puolet perheestä muuttaa muualle.

Jäin lukemisen jälkeen aika lailla sanattomaksi. Juttu on monella tapaa todella omituinen, mutta puutun nyt vain tuohon oikeuteen valita asuinpaikka.

Olen asunut luonnon keskellä, Kirkkonummen perämetsässä meren äärellä - mitään palveluita ei haja-asutusalueella tietenkään ollut. Olin hoidossa isovanhemmillani Espoossa, jossa kävin myös kouluni. Tämä tarkoitti sitä, että koulumatkaa kertyi 35 km suuntaansa. Matkaan lähdettiin todella hyvissä ajoin, koska isäni piti olla 7:30 töissä Helsingissä. (Tästä huolimatta minusta ei tullut aamuvirkkua).

Päätin jo varhaisessa vaiheessa, että en ikinä laita lapsiani samaan ruljanssiin. Rakastan mökkielämää, mutta haluan asua kaupungissa juuri perheen kokonaisedun takia, vaikka kilometrin mittainen koulumatka ei olekaan ihan halpa ratkaisu. Valitsen palvelut, kaverit, harrastukset ja sen, että meidän ei tarvitse istua tuntikausia autossa päivittäin. Ikkunasta ei näy erämaata, mutta lähimetsä kelpaa.

Lisäksi pääsen kyllä sinne erämaahan ja mökille, jos ja kun sitä kaipaan. Mökin tenhokin on marraskuussa ihan eri luokkaa kuin yöttömien öiden aikaan.

Asuinpaikkansa saa itse valita, se on selvä. Oppivelvollisuutta taas ei voi. Perheen äiti toteaa jutussa kuunnelleensa sydämen ääntä, "sillä järjenvastaisesti voi toimia, muttei sydämen." Olen tästä aika lailla eri mieltä.

Mikä on sinun kokemuksesi: Miksi te asutte siellä missä asutte? Voisitteko muuttaa syrjäseudulle / kaupunkiin asumaan?

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Suomenlinna, pitkästä aikaa

Jos ulkomaalaisia ystäviä on tulossa Helsinkiin, on suosituslistan kärjessä aina sama paikka. Unescon maailmaperintökohde Suomenlinna on selkeä ykkönen.

 
Jostain syystä en ole tullut lähteneeksi sinne retkitarkoituksessa ikinä. Edellisestä visiitistäkin (ja sekin taisi olla hääjuhla, jossa nyt ei juuri saarta nähnyt) oli vierähtänyt melkein 10 vuotta. Tajusin vasta viime viikolla, että kompaktin kokoinen saarihan on huippukohde myös lapsiperheen mitä tänään tehtäisiin -näkökulmasta. Varsinkin nyt kun molemmat ipanat ovat saavuttaneet kohtuullisen kävelykestävyyden.

Korjasin tilanteen tänään, kun nappasimme lautan Suomenlinnaan. Sain vieläpä retkellemme mukaan natiivioppaan, joka vei paikkoihin, joihin perusturrena ei löydä.

Retkiohjelmaan voi ottaa rasteja jaksamisen mukaan, vaihtoehtoja on vaikka kuinka. Jo lauttamatka on kokemus ja tarjoaa uuden näkökulman Helsinkiin.

• Jätskikiskat ja kahvilat ovat jo yksinään riittävä syy käydä saarella. Esimerkiksi Jääkellarin historia on aika hauska ja lattiassa on jännät ikkunat kellariin.
• Holvit, tietenkin. Otsalamput mukaan niin ette kompastele kiviin ja näette pimeimpiinkin nurkkiin.
• Kesäkaudella on avoinna myös sukellusvene Vesikko ja sinne pääsee sisäänkin.
• Kustaanmiekassa voi vilkuttaa ihan läheltä kulkeville isoille laivoille.
• Kroppaa voi käydä viilentämässä pienellä, hiekkapohjaisella uimarannalla, joten uikkarikin kannattaa ottaa mukaan.
• Leikkipaikkojakin löytyy, jos mikään muu ei innosta.

Bonusta tulee myös siitä, että vessoja on joka puolella ja ne on merkitty selkeästi. Harmi, että lapsille suunnatut Ehrensvärd-seuran interaktiivinen teatteriesitykset ovat tältä kesältä loppu, mutta ensi kesänä olen skarppina.

Sitten kun ipana ja Panimon seinä ovat samaa pinkin sävyä, on aika lähteä kotiin. Parkuhan siitä tulee, mutta onneksi sinne pääsee uudestaan. Eikä tällä kertaa odoteta kymmentä vuotta.

Lihottaako sähköpyöräily?

Yhteistyössä Helkaman kanssa

Olen ollut nyt sähköpyöräilijä viitisen kuukautta. Arvaatteko, mikä on yleisin kommentti, minkä sähköpyörästä puhuttaessa kuulen?

Helkaman E2800 fillarissa avustuksen tasoja on kolme. High on käytössä vain yhdessä ylämäessä.

"Eikös tuosta liho?"

Keskeinen huoli koskee painonhallintaa kahden mielleyhtymän takia.

Pyöräily mielletään edelleen pääasiassa urheilulajiksi eikä liikkumiseksi. Pyöräillessä saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kuntoilun ja matkan. On uusi ajatus, että pyöräily olisi ihan vain järkevää liikkumista paikasta toiseen ilman hikoilua ja hengästymistä.

Toiseksi liikuntaa pidetään pelkkänä kaloreiden polttamisena, vaikka liikunnasta saa paljon muitakin terveyshyötyjä. Minulle tärkeitä ovat vilkastuneen aineenvaihdunnan lisäksi mielialan koheneminen, d-vitamiini ja valoaltistus, joka edesauttaa iltavirkun melatoniinitasojen säätelyssä.

Puhtaasta kalorinäkökulmasta tarkasteltuna kysymys on kuitenkin looginen: vaikka sähköpyörääkin pitää polkea, en hengästy juuri lainkaan. Naama ei ole punainen ja paita hikinen. Kyseessä ei ole raskas urheilusuoritus - mutta onko se urheilusuoritus ollenkaan?

Noh, tähän ei auta muu kuin testaus - mikä on todellinen ero kalorinkulutuksessa? Puin siis työmatkan ajaksi sykemittarin, jotta saisin mitattua energiankulutukseni. Mittausta tehdessä reitti oli prikulleen sama*, päiväkodin ovelta työpaikan portille (10 km). Mittaukset tehtiin peräkkäisinä aamuina suhteellisen samassa, aurinkoisessa, tyynessä kelissä ja jäin molemmilla kerroilla vain yksiin valoihin.

Tavallinen polkupyörä (Inseran hybridipyörä)

Aika: 34,38
Kalorit: 239
Keskisyke: 153
Sykepiikki: 176

Sähköpyörä (avustus matala paitsi ylämäissä)

Aika: 28,16
Kalorit: 174
Keskisyke:145
Sykepiikki:168

No mitä tästä voi päätellä? Kulutuksessa on ero, mutta onko se lihomisen kannalta ratkaiseva?

Suurin yllätys itselleni oli se, että puolen tunnin keskivauhtinen pyöräily ei näiden lukujen valossa ole kovin kuluttava liikuntasuorite ylipäätään. Tämä havainto osaltaan selittäisi sen, että en varsinaisesti ole laihtunut, vaikka olen kolmessa vuodessa lisännyt pyöräilyä ihan valtavasti. (PT:ni myös jaksaa muistuttaa, että pyöräily ei ole kovin monipuolista liikuntaa. Lihaskuntotreeni pitää hakea kuntosalilta.)

Mutta onko ero merkitsevä?

Jokainen kaloreita vähänkään laskenut tietää, miten masentavan helppoa on kaloreiden sisäänotto verrattuna niiden polttamiseen. Tuon yhden päivän (eli n. 130 kalorin) eron saa kuitattua santsilasillisella appelsiinimehua. Viikkotasolla kertymä on toki suurempi, muttei välttämättä riitä edes kahteen jäätelöön. Jos haluaa laihtua, paljon tehokkaampaa onkin kiinnittää huomiota syömiseen.

Kokonaiskulutukseen vaikuttavat tietenkin myös muut seikat.

• Minulla on taipumus kompensoida lisäkulutus syömällä ylimääräistä, joten hikiliikunta aiheuttaa sortumista naposteluun ja välipaloihin.
• Voin pitää jopa pätkäpaastopäivän tinkimättä pyöräilystä.
• Pyöräilen paljon enemmän: sähköpyörällä jaksaa polkea myös nuhaisena ja väsyneenä. Jalat eivät ole loppuviikosta puutuneet eikä navakka länsipuhurikaan saa vaihtamaan bussiin. Ja koska voin polkea normivaatteissa, ei haittaa vaikka pitäisi suhata bileisiin.
• Käytän pyörää myös niihin matkoihin, joita varten normaalisti lainaisin autoa kuten rautakauppareissuihin ja päiväkotia pitempään lastenroudaukseen.

Kaloreiden sijaan luvuissa esittäytyi toinen yllätys.

Tämä latte kuittaa yhden suunnan kalorieron saman tien.

Katsokaapa säästynyttä aikaa. En ollut aikaisemmin huomannutkaan, että jo matka-ajassa sähköpyörä nappaa pois yli 5 minuuttia suuntaansa (työmatkallani on 5 merkittävää, vauhtia selvästi hidastavaa ylämäkeä). Lisäksi olen työpöydän ääressä varttia aikaisemmin, koska en tarvitse suihkua ja vaatteidenvaihtoa, sama pätee myös kotona. Tämä tekee noin 40 minuuttia päivässä puhdasta voittoa!

TL;DR: Sähköpyöräilyä ei kannata tarkastella kalorinpolttona, edut ovat muualla. Ikävin totuus tässä oli se, että kaikki tekosyyni karisevat: kiitos sähköpyörän, minullahan olisi aikaa ja jaksamista käydä vaikka siellä kuntosalilla. Äh.

*Huom. Vertailu ei ollut täysin totuudenmukainen, sillä käytän sähköpyörän kanssa suorinta mahdollista reittiä, jota en yksinkertaisesti pääse tavispyörällä ylös. Sähköpyörä on siis todellisuudessa vielä nopeampi.

Mikä ihmeen kilpirauhanen?

Olen aina ollut perusterve. Siksi tunne, kun lukee jotain sairausartikkelia ja huomaa, että joka saakelin kohta oireluettelosta täsmää, pääsi yllättämään.

Minulle kävi niin tämän kilpirauhasesta kertovan jutun kanssa, johon törmäsin jonkun somelinkkauksen kautta. Aloin alkuhämmennyksen jälkeen tutkia asiaa lisää.

Väsymys.
Palelu.
Huono aineenvaihdunta.
Hiustenlähtö.
Matala verenpaine.
Muistin pätkiminen.
Kuukautishäiriöt.

Voi hyvänen aika, kerää koko sarja! Yhtään ei auttanut tieto, että vaiva diagnosoidaan yleensä yli nelikymppisillä naisilla. Eikä se, että perintötekijät vaikuttavat. Mummolla kun oli jotain kilpirauhasongelmia (en tietenkään muista mitä).

Olen hyvin tietoinen internetin avulla itsetehtyjen diagnoosien paikkansapitävyydestä. Nämä kaikki kohdat ovat selitettävissä myös geeneillä, kylmillä vuodenajoilla ja toimiston liiallisella ilmastoinnilla, keski-ikäisyydellä ja iltavirkkuudella. Kukapa nyt ei väsymystä tunnistaisi oireeksi.

Lisäksi on ihan normaalia, että en enää ole samassa tikissä kuin parikymppisenä ja kaikenlaista pientä kremppaa löytyy.

Mutta mikä ei kuulu asiaan? Missä kohtaa pitäisi terästäytyä ja mennä lääkäriin?

Jos olen (aina ollut) ihminen, jolla on synnynnäisesti vähän laiska aineenvaihdunta, onko se yhtään sen vakavampaa kuin nikkeliallergiani? Jos elämänlaatu on terveyden mittari, lähtisin ennemmin hakemaan lääkitystä vaikka pitkävihaisuuteeni kuin siihen, että palelen aina kun ulkolämpötila tippuu alle 25 C asteen.

Tunnen itseni (edelleen) terveeksi, tiedän miten saan kroppani toimimaan paremmin ja siedän huonoja puoliani. Onko juuri perusterve hemmetin huono hakemaan apua?

Olen vakaasti sitä mieltä, että neuvolakäyntejä ei pitäisi lopettaa ollenkaan tai vähintäänkin ne pitäisi aloittaa uudelleen kun ihminen täyttää neljäkymmentä. Vaihtoehtoisesti pitää lopettaa internetin käyttö.

Ps. Jotta kukaan ei loukkaantuisi: tarkoitus ei ole millään tavoin halveksia niitä, joilla on joku oikea lääkitystä vaativa sairaus, vaan pohdiskella rajatapauksia, terveyden ja sairauden häilyvää eroa.