Muotinurkassa häpeämässä

Kävin eilen ostoksilla! Muistatteko, niissä ihan oikeissa aikuisten vaatteita myyvissä liikehuoneistoissa. Hyvin, hyvin, hyvin pitkästä aikaa. Kun mainitsin asiasta ystävättärille, kuului kateellinen huokaus. Kaupoille! Yksin! Omia vaatteita! Ilman aikarajaa!

Yritin lohduttaa, että ostettavana oli lähinnä vain tylsiä juttuja kuten työvaatteita, kesätakki ja itse asiassa listalla olisi myös Skidin urheiluhousut, mutta kuoro oli hyvin yhteneväinen: kukaan ei muistanut, milloin olisi viimeksi ostanut itselleen muuta kuin lounasta.

Kavereiden reaktio muistutti tosiasioista.

Muodista ja tyylistä puhutaan niin perkeleesti, että totuus hämärtyy. Väitän, että suurin osa meistä yrittää vain aamulla kaivaa vaatekaapista jotain
a) puhdasta (= ei räkä- ja puuriotahroja),
b) jotakuinkin sileää ja
c) kymmenen vuoden sisään muodissa ollutta rättiä päälle.

Pukeutumisen tavoitteita on kolme: ettei jäädy pysäkille, jos yksi dösä jää välistä, ei näytä kovin paljon lihavammalta kuin oikeasti on ja takapuoli ei näy päiväkodin eteisessä kyykkiessä.

En ole koskaan ollut mikään tyyli-ikoni, mutta nykyään päivän asut tuntuvat lähinnä vitsiltä. Innoittajanani toimii paniikki ja opportunismi. Vaatteet ovat harvoin juuri oikean värisiä tai hyvin istuvia, koska on otettava se semikivakin - kas kun ikinä ei tiedä, milloin on seuraava mahdollisuus löytää mitään vastaavaa.

Onneksi tyylilleen (ja tyylittömyydelleen) voi nykyään nauraa.

Juuri tästä syystä lanseeraankin aivan uuden kirjoitussarjan. Kiireisten mutsien muotinurkka aloittaa ensi viikolla. Ja voi pojat, että käsiteltävää riittää - muodista puhuminen kun on jäänyt ihan kummallisille tahoille. Päivän asun koostamisen avainsanoja eivät ole Acne ja Marc Jacobs vaan vyötärö, elastaani, pyykkikoppa, Prisman alelaari ja Partioaitta.

Toiveitakin voi esittää. Stay tuned.

Mä en leiki sun kanssa

Eräs ystäväni kertoi, että hänen lapsensa alkoi vastustaa päiväkotiin menoa ties millä verukkeilla. Oli vatsa kipeä ja pelotti. Kun asiaa tutkittiin tarkemmin, kävi ilmi, että lapsi oli vain yksinäinen. Ryhmässä oli paljon poikia ja kolme tyttöä, joista kaksi leikki keskenään. Poikien leikkeihin häntä ei huolittu mukaan.

Ei ihme, ettei varhaiskasvatus kiinnostanut. Päivät olivat pitkiä ja tylsiä.

Kaveriongelmat alkavat aika varhain ja niillä on iso merkitys päiväkodissa viihtymiseen. Snadillakin on jo ollut muutama konflikti, joita on pitänyt selvitellä kotona asti. On helppo ajatella, että tämä on ongelma vain lasten mittakaavassa, mutta sitten voi miettiä, että kuka haluaisi mennä sellaiseen työpaikkaan, jossa heti ensimmäiseksi eteisessä tullaan informoimaan, että minä teen tänään töitä vain Liisan kanssa.

Jäin taas miettimään, onko sosiaalisten taitojen kasvatus vieläkään varhaiskasvatuksessa sille kuuluvalla tasolla. Ryhmässä toimiminen kaikkine nyansseineen on kuitenkin elämässä menestymisen kannalta välttämätön taito.

Tarvitaanko yhteiset säännöt? Ja millaiset?

Meillä, varsinkin jos lapsia on käymässä enemmänkin, leikeistä neuvotellaan, lempileikkejä vuorotellaan ja tehdään kompromisseja. Lapset eivät saa keskenään päättää, kuka kenenkin kanssa on, ja mitä leikitään. Kaikkien pitää löytää mielekästä tekemistä - ketään ei voi varata, omia eikä jättää ulkopuolelle.

Sama pätee myös tarpeeseen olla yksin. Siihenkin pitää olla oikeus ilman että kukaan loukkaantuu.

Ja jos haluaa leikkiä jonkun kanssa kahdestaan, mikä on ihan hyväksyttävä toive, sitä varten täytyy varata oma aika.

Välillä tunnen itseni ihan solidaarisuushihhuliksi. Mutta kun kavereiden varaaminen on mielestäni vallankäyttöä, jota pikkulapsille ei pidä antaa.

Kaikkia ei tarvitse sydämestään rakastaa mutta toimeen pitää tulla. Sitäpaitsi niistä tyypeistä, joiden kanssa eniten riitelee, saattaa tulla hyviäkin ystäviä, jos vain joku auttaa oikealle tielle.

Olisikin kiva kuulla kokemuksianne: miten teidän päiväkodissa toimitaan?  Löytyykö leikkiseuraa ja onko säännöt samat?

Pelastetaan peruna!

Ilmainen kouluruokailu on hieno asia, mutta yksi asia vaatisi välitöntä korjausta. Kumiperunat.

Viime viikolla toimittaja oli kysäissyt, miksi kouluissa tarjoillaan edelleen näitä nahkeapintaisia vedeltä maistuvia pottuja. Säästösyistä? Ei, koska kuorittu peruna maksaa enemmän.

Vastaus oli yllättävä: koska koulut tilaavat perunat kuorittuina. Miksi ne tilataan kuorittuina? Koska lapset kuorivat perunat niin hitaasti.

Huoh. Meidänkin lapsemme varmasti kuorii perunat hitaasti. Meillä ei nimittäin kotona opeteta kuorimaan perunoita. Koska niitä ei tarvitse kuoria.

Olen perunafani. Olen käytännössä kasvanut keitetyllä perunalla (ja tonnikalalla) enkä tiedä mitään parempaa kuin uudet perunat. Olen aina syönyt (ja syön edelleen) kaikki perunani kuorien kanssa. Vihreitä tai itäneitä perunoita ei kannata syödä, mutta muuten kuoret ovat ihan normikamaa.

Jos kuoria nyt ihan kauheasti inhoaa, ne saa hyvin nopeasti pois murskaamalla perunan haarukalla mössöksi. Kuoririekaleet voi poistaa ihan nätisti seasta.

Oman maan peruna <3 br="">

Kotimaiset kasvikset huomauttaa, että kallis, kuorittu laitosperuna pilaa koko juureksen maineen:

"Muovipusseissa tai kloriittiliuoksessa toimitetut perunat eivät ole yhtä herkullisia kuin vastakuoritut perunat ellei tuotteiden kierto ole nopeaa ja käsittelyt oikeita. Myöskään heikkokuorinen, usein myös pesty, kesäperuna ei kestä kuorettomana muovipussissa päivääkään ilman, että pintasolukko kuorettuu."

Sen lisäksi, että hinta on kovempi ja maku kärsii, peruna on terveellisimmillään kuorineen keitettynä ja syötynä, koska kuorikerroksen alla on eniten terveyttä edistäviä aineita ja kuori estää kivennäisaineiden huuhtoutumista keitinveteen. Maku.fi komppaa, että suuri osa perunan sisältämistä ravintoaineista, kuiduista ja mineraaleista löytyy nimenomaan perunan kuorista.

Siis maku, terveellisyys ja hinta vastaan nopeus. Kuvaavaa. On jotenkin todella kornia maksaa mauttomasta ja kaikki vitamiinit menettäneestä perunasta enemmän.

Että joku älykäs ihminen nyt siellä päätösketjun huipulla: lopeta tämä hulluus! Pidennä vaikka ipanoiden lounastaukoa viisi minuuttia jos tarvis, mutta ei jaksaisi tätä enää. Mukulat - pun intended - ansaitsevat parempaa.

Hitaasti laulaen

Kuopus haluaa, että illan viimeinen ohjelmanumero on unilaulu. Kun hampaat on pesty ja iltasatu luettu, sammutetaan valot ja laitetaan pää tyynyyn. Lauluksi toivotaan yleensä jotain vähintään viisisäkeistöistä balladia.

Yleensä tässä vaiheessa olen jo vähän kypsä koko nukutusrituaaliin - olkoonkin että se on meidän perheessä ollut pitkään lastenhoidollisesti se helpoin osuus. Pesukoneen tyhjennys ja kirjoitushommat painavat päälle, polvet puutuvat kyykkimisestä. Eräänä iltana yritin lyhentää biisiä skippaamalla yhden säkeistön, mutta palaute tuli välittömästi. Äiti, se ei mene noin.

Ei menekään. Pistos. Olen aina ollut sitä mieltä, että on ihan sama, oletko alatiesynnyttänyt lääkkeettömästi, täysimettänyt ja luomuruokkinut. Taiteellisesta vaikutelmasta kersoilta ei saa pisteitä. Vain läsnäololla on merkitystä. Ja siinä ei ole vaihtoehtoina kuin on ja off.

Jos olen linjakas itseni kanssa, ei ole liikaa pyydetty, että laulan kerran päivässä yhden laulun ihan kokonaan, normaalissa tempossa. Aikaa jää ihan hyvin vielä toivottaa rauhassa hyvät yöt. Siniseen uneen ei mene edes viittä minuuttia.

Joku ehkä sanoisi, että ei ole olemassa liian pitkää kirjaa tai laulua, on vain liian paljon kaikkea muuta.

Mutta ei ole mitään väärää siinä kaikessa muussakaan. Ei vanhemmuus tarkoita sitä, että pitää unohtaa kaikki muu kiinnostava. Katkeraksihan siitä tulee - ja se on paljon ikävämpi tunne kun kiireisyys. Pitäisi vain lopettaa kaikkien asioiden tekeminen yhtäaikaa. Olen äitinä ihan ookoo mutta carpe diem -ihmisenä keskeneräinen.

Äitienpäivän mietteet ovat joka vuosi vähän erilaiset. Lapset kasvavat. Äidit kasvavat.

Onhan tässä vielä taaperrettavaa, mutta enää tämä juhla ei nolota. Hitaasti laulamaan opetellen.

Kahvilat, skarpatkaa!

Kirotut allergiat. Snadi on osoittautunut sekä atooppiseksi että allergiseksi. Listalla on omenaa, kiiviä, rypälettä, pähkinää, mansikkaa, suklaata ja sen sellaista. Nyt ilmeisesti koivun kukinnan aikaan myös aineelle x.

Allergisen lapsen kanssa on erityisen haastavaa kahvilassa. Kaikissa juomissa (paitsi vedessä) on omenaa tai rypälettä. Kaikissa leivonnaisissa on (tai voi olla) pähkinää ja/tai suklaata. Jono vain pitenee takana, kun myyjä yrittää etsiä tuoteselosteiden perusteella sopivia tuotteita.

Ja silti voi käydä niin kuin tänäänkin kävi: sopivaksi arvioitu (ja nimenomaan arvioitu, koska sisällysluetteloa ei löytynyt) vadelmamuffinssi aiheutti jostain syystä tällaista jälkeä joka puolelle kroppaa. Kuin nokkosella olisi läiskinyt.

Voisi kuvitella allergisia - ja jopa hengenvaarallisen reaktion kehittäviä - asiakkaita olevan jo sen verran, että kaikissa makroravintoaineita jossain muodossa tarjoilevissa paikoissa olisi selkeät merkinnät ja turvalliset vaihtoehdot, mutta ei.

Toivon todella, että tämä helpottaa iän myötä. Mutta sitä odotellessa: kertokaapa tiedättekö pääkaupunkiseudulta hyviä kahviloita, joissa on valikoimaa ruoka-ainerajoitteisille? Lähden mielelläni vaikka naapurikuntaan retkelle, jos vain saisi rahalla jotain muuta kuin helvetillistä kutinaa.

Tai sitten olisi taas bisneksen mentävä aukko markkinoilla.