Voiko lapsen unen määrään vaikuttaa?

Wilmaan kilahti viesti, että läheisellä koululla olisi parin viikon päästä tutkimusprofessori Timo Partonen puhumassa lasten unesta: "Miten paljon unta lapsi tarvitsee, entä voiko unen määrään vaikuttaa?"

Merkkasin kalenteriin. Tykkään tutkijasta (hän on puhunut mm. iltavirkkujen terveysriskeistä ja harrastusten merkityksestä uneen). Lisäksi kiinnostaa vähän vanhemman lapsen näkökulma.

Vauva-aikaan unesta puhutaan paljon ja ihan syystä. Sitä ei kukaan kerro, että koko perheen unenlaatu saattaa pysyä heikentyneenä vuosikaudet, jos perheeseen syntyy huonouninen ihminen. Osa kärsii vuosia päiväkoti-ikäisen ja koululaisenkin huonosta unenlaadusta, heräilystä, painajaisista, unissakävelystä ja -höpöttämisestä.

Meillä ei ole juuri tällä hetkellä isoa unikriisiä menossa, mutta koululaisen nukkumaanmeno tuottaa joskus ongelmia.

Kaipaisinkin tietoa kouluikäisten unenlaadusta perusliturgian ulkopuolelta. Entäs jos lapsi on yökukkuja, vaikka ei omistaisi yöllä joikaavaa älypuhelinta tai pelaisi illalla pädillä ennen nukkumaanmenoa. Onko kyseessä feature vai bugi? Voiko asiaan vaikuttaa? Ja miten paljon viikonloppuna saa univajetta kompensoida?

Skidi sai onneksi levottomiin öihinsä avun patjasta. En ole kertaakaan villafutonin lanseerauksen jälkeen löytänyt tyyppiä istumasta tyhjästä kylpyammeesta eikä hän ole pudonnut parvisängystään. Mutta yksi ongelma pysyy: Skidi on iltavirkku, kuten minäkin, ja arkisin nukkumaanmeno menee välillä puliveivaukseksi. Toinen ongelma on se, että aamulla pitkään nukkuminen näyttäisi laukaisevan migreenikohtauksen.

Snadi on täysi murmeli, jolle kelpaavat unet missä vain ja milloin vain. Tyyppi on aina nukkunut pitkään ja sikeästi, mutta möyrintää ja kääntyilyä esiintyy selvästi vähemmän viileässä huoneessa. Alle 20 asteen huone näyttäisi olevan optimi.

Minun vuorokausirytmiäni taas helpottaa näin kevään korvilla fillaroinnin aloittaminen, jolloin saan luonnollisen valoaltistuksen kautta kropan heti hereille ja liikunnan työmatkan hinnalla. Tämä toimii myös siihen ainoaan yöherättäjään: selkäkipuun.

Ajattelin mennä ja tehdä luennosta jutun. Mitä kysymyksiä te haluaisitte esittää Partoselle? Pistäkää kommenttikenttään niin katsotaan löytyisikö vastauksia!

Siinä kävi niin

Tunnustan. Olen ovienpaiskoja.

Modernin naisen raivolle - sellaiselle kämmenpohjissa kihelmöivälle, korvissa kohisevalle ja nielun kuivattavalle tykytykselle - on hirvittävän vähän soveliaita purkautumisteitä. Tavaroiden paiskominen on ikävää, sillä ne tuppaavat menemään rikki, ja huutamisessa taas pitäisi olla jotain asiaa. Joskus tarvitaan simppeli fyysinen toimenpide. Ovi.

Massiivipuiset ulko-ovet ovat paiskomiseen parhaimpia - riittävän raskaita, niissä on jämäkkä kahva ja loppupamauksessa on ääniraitoina ihanasti postiluukun metallista kolinaa että ovikellon helähdystä. Samalla pääsee poistumaan asunnosta ulos vetämään happea ja etsimään hallintaa kostoa vannovista liskoaivoista.

Sisäovissa efekti on paljon huonompi: kevyt ovi ei ehkä sulkeudu kunnolla ja lopputuloksena olet jumissa jossain huoneessa. Tärkeintä olisi yrittää saada mukaan vähintään läheisten taulujen tai verhojen heilahdus.

Kiitänkin Koti-insinööriä lämpimästi tämän biisin sanoituksesta.

 

Koska välillä siinä tosiaan käy niin, että ihminen löytää itsensä sieltä pihalta esimerkiksi ilman kenkiä. Ja avainkin on kaikessa tohinassa jäänyt sisälle. Sitten sitä joutuu muina miehinä pimpottelemaan ovikelloa ja pahimmassa tapauksessa pahoittelemaan omaa käytöstään, että pääsisi takaisin sisälle. Jos siis joku suostuu enää avaamaan.

Kyllä tästä biisi piti tehdä. On ilo tarjota taiteelle inspiraatiota!

Joka kerta erilainen museo

Tänään olimme lapsiperheen perusdilemman edessä. Räntäsunnuntai. Mitä tehdä, kun ulkona ei voi tehdä mitään?

"Mennäänkö me tuohon kirahvilinnaan?!"

Päätimme jakaantua. Koti-insinööri lähti Skidin kanssa leffaan ja minä vein Snadin Luonnontieteelliseen museoon. 

Paikka on perheemme vakiokohde: käymme siellä pari kolme kertaa vuodessa, Snadi oli mukana toista kertaa. Parasta luonnontieteellisessä museossa on se, että tällä pallolla esiintyvä elämä se vain jaksaa kiinnostaa kerta toisensa jälkeen.

Museo yllättää joka kerta, eri tavalla. Ei tarvita edes uutta kiertävää näyttelyä, kun lapsi tekee tauon jälkeen erilaisia havaintoja. Tällä kertaa luurangot kiinnostivat enemmän kuin täytetty leijona ja Suomen luonto -sali oli täynnä tuttuja eläimiä.

Museossa olikin paljon lapsia, täynnä kysymyksiä. Harvoin tungos lämmittää mieltä yhtä paljon. Vaikka luontosuhteen syntymiseksi kehotetaankin viemään lapset ulos lähiluontoon, sanoisin, että syntyy se näinkin. Ja vielä ilman räntäsadetta.

Täällä kantoreppu, kuuntelen

Pääsin reissussa kokeilemaan ensimmäistä kertaa kantoreppua. En ole sattuneesta syystä tuntenut kiinnostusta kantamista kohtaan, mutta heräsin tähän tarpeeseen uudestaan, kun halusin päästä eroon lentomatkalla rattaiden pakkaamisesta, roudaamisesta ja odottelusta jollain erikoispakaasien tiskillä hallissä öö.

Kantoreppuselfie! (Ja naama mallia meikitön ja valkoinen)

Sain ystävältä lainaan Tulan taaperolle mitoitetun repun. Tällä viikon mittaisella, mutta jokapäiväisellä käyttökokemuksella voin todeta, että kapinehan on aivan loistava lisä perheen logistiikkaratkaisuihin. Matkakäytössä se oli aivan ässä.

Kevyttä reppua oli helppo pitää kassissa mukana väsähtämisten varalta. Noin 15-kiloista ipanaa (20 kiloa taisi olla yläraja) jaksoi helposti kantaa puolisen tuntia. Koti-insinööri osoitti olevansa aito sherpa ja patikoi jopa vuoren rinnettä ylös lapsi repussa.

Tämän lisäksi repusta löytyi yksi erityisen hyvä ominaisuus.

Ei, en puhu kaupunkitilasta, kapeista poluista, kantamisen luonnollisuudesta tai lonkkien asennosta.

Meillä oli lainassa Tulan taaperoille tarkoitettu reppu.
Vertailua en osaa tehdä, koska en ole muita reppuja kokeillut.

Tarkoitan puheyhteyttä. Voi olla, että minulla huono kuulo tai lapset ovat puheääneltään hiljaisia, mutta nähdäkseni repun etu on kommunikaation helppoudessa.

Kersojen kanssa on yleensä kiva jutella maailman asioista ja kävellessä tähän tarjoutuu molemmille osapuolille sopiva tilaisuus. Jos rattaissa istuvan lapsen kanssa haluaa vaihtaa ajatuksia, täytyy - varsinkin kaupungissa - kulkea rattaiden vierellä yhdellä kädellä työntäen tai pysähtyä varta vasten juttelemaan. Vaihtoehtoisesti tyypin pitää kääntyillä saadakseen asiansa tärykalvoilleni, mikä on turvavyöikäselle hankalaa.

Repusta käsin keskustelu käy luontevasti lähietäisyydeltä, normaalilla puhevolyymilla.

Kommunikaatio on sujuvampaa myös synkronoidun maailmankuvan ansiosta: Snadi ylettyi katselemaan maailmaa olkapääni yli. Hän näki, mitä minäkin näin, kääntyi, kun minä käännyin ja huomasi heti, mitä osoitin. Bongasimme tähtiä, lintuja, koiria ja koirankakkoja yhteisvoimin ja kuuntelin taukoamatonta höpötystä Kanavian saavten upeudesta.

No, tietysti myös mahdollinen palkeet auki karjuminenkin osuisi suoraan kuuloluihin, mutta sitä ei repussa kertaakaan tapahtunut. Väsyn iskiessä vanhemman hupusta sai muovattua hyvän tyynyn ja silmät laitettua kiinni. Kantorepussa oli tylsää vain silloin kun pikkareissa oli kilo hiekkaa.

Kokeilkaa tekin reppuradiota. Ohjelman taso vaihtelee, mutta ei petä.

Puerto de Mogan ei petä

Kun istuimme taksissa matkalla lentokentältä Gran Canarian lounaiskolkassa sijaitsevaan Puerto de Moganiin, tuulilasiin alkoi ripsiä vettä. Tämäkin vielä! Taksikuski huomasi masentuneen ilmeemme ja vakuutteli, että ei syytä huoleen, "Mogan es muy bien".

Ja niin todella oli. Perillä odotti ihan toisenlainen sää: aurinkoa ja vähintään viisi astetta lämpimämpää kuin saaren itärannalla, jossa lentokenttä sijaitsee. Minulle selvisikin myöhemmin, että kyseisessä paikassa väitetään olevan maailman (!) parhaan mikroilmaston, joka takaa lauhan ja tasaisen menon läpi vuoden. Edellisen kerran hyvä sää ei ollutkaan mieletöntä tuuria vaan ihan normaalia.

Koska pyykkikone pitää pitää pyörimässä ja lapsille (ja itselleen) uskotella, että paluu arkeen on oikeasti ihan kivaa vaihtelua ja neljä vuodenaikaa hieno asia, todistusaineistoa kuvamuodossa.

Tällä kertaa asuimme apartementos-hotellissa Cordial Mogan Vallessa. Plussaa hyvistä allasalueista ja
erinomaisesta aamiaisesta, miinusta vessojen saumauksesta ala Stevie Wonder.
Joku lievästi aistiharhainen henkilö oli myös suunnitellut hotellin layoutin:
sokkeloissa pystyi eksymään ihan viimeiseen päivään asti.

Yksi merkittävä syy palata tänne joka vuosi on ruoka. Ranta on täynnä mahtavia ravintoloita.

Mojo on parasta. Kaipaisin erilaisia kastikkeita myös suomalaiseen ruokakulttuuriin.

Ranta kun on puolipilvistä. Käytännössä oma rauha.

Ranta kun on aurinkoista.

Rinneretki. Kipusimme tuota takana kiemurtelevaa tietä ylös asti, josta lähtee mahtavia patikkareittejä.
Kirkkaalla säälä Teidekin pilkottaa! Snadi tuli ylös lainatussa kantorepussa ja Skidi jaksoi (ihme kyllä) itse.

Lizardi tuli kyttäämään vuorireissulla retkibanaania.

Satama auringonlaskun aikaan.

Se tunne kun lapsia ei tarvitse pyntätä. Haastavinta on muistaa vessassa käydessä ottaa uikkari pois.

Koti-insinööri ja Skidi yrittävät näyttää viileän filosooffisilta.

Skidi, Snadi ja Desigualin ale.

Satama.

Hotellissa oli "quiet pool"rauhallista auringonottoa ja nokostelua varten. Juuri sitä konseptia mitä olen kaivannut lapsivapaiden hotellien tilalle!

Skidi kehitti laatoilla todella monimutkaisen pistelaskuun perustuvan leikin nimeltä "gaala".
Vain Snadi tajusi mistä on kyse.

Olen entistä vakuuttuneempi, että tämä on se paikka, johon päädyn eläkepäiviäni viettämään. Tähän tyyliin.

Ps. Jos olette menossa tänne ja kaipaatte spesifimpiä vinkkejä niin kyselkää ihmeessä!