Wilma on syytön

Koulun ja vanhempien yhteydenpitoon tarkoitettu tietojärjestelmä Wilma saa välillä kuulla kunniansa. Viimeksi asialla oli Sari Helin. Tämä järjestelmä kuulemma pilaa koulun ja kodin välit.

Anteeksi, mutta minua alkaa pikkuhiljaa nolottaa olla vanhempi.

Juu, onhan se Wilma ruma. Kyllä, käyttöliittymä on mallia karvalakki. Silti olen onnistunut löytämään sieltä kaiken tarvittavan - toisin kuin epämääräisistä, repun pohjalle unohtuneista heippalapuista tai viiden sadan ihmisen sähköpostilistoilta. Väitän, että vain teknisesti poikkeuksellisen rajoittunut ihminen ei osaa käyttää Wilmaa - ja sitten lienee ongelmia muidenkin tietojärjestelmien kanssa.

Järjestelmä on syytön myös viestien sisältöön. Ihan yhtä älykästä olisi syyttää sms-teknologiaa ikävistä tekstareista.

Se, millaista palautetta kanavaa pitkin tulee liittyy opettajaan ja vanhempaan, ei järjestelmään. Kukaan ei kiellä puhumasta opettajan tai rehtorin kanssa kanssa, jos kokee palautekäytännön epäreiluksi, negatiiviseksi tai liian yksityiskohtaiseksi. Kyseessähän saattaa olla jopa väärinkäsitys.

Ja se taas, miten palautetta käsittelee ja tulkitsee, liittyy vanhempaan itseensä, ei järjestelmään.

Siinäpä se meidän pihvimme höyryää.  

Olemme aivan armottoman huonoja ottamaan vastaan mitään palautetta oman lapsemme toiminnasta ja käytöksestä, oli kyseessä sitten tarjoilija tai opettaja. Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen kokee kaiken kritiikin hyökkäykseksi omaa identiteettiään kohtaan.

Mokat ovat alkuun yhteisiä, tietenkin. Syyllistyminen siitä, että ekaluokkalainen unohtaa liikkakamansa kuuluu asiaan. Toivon, että yläasteella ipanan voi jo olettaa muistavan itsekin jotain.

Maa kutsuu. Ihan kaikesta ei tarvitse sydänjuuriaan myöten loukkaantua eikä tietojärjestelmän viestejä tarvitse dramatisoida tai ylitulkita. Läksyt tekemättä -merkintä tarkoittaa, että tiedoksi, ipanasi läksyt olivat kyseisen tunnin osalta tänään tekemättä. Ja vastavuoroisesti Läksyt tekemättä -merkintä ei tarkoita, että lapsesi on idari kuten sinäkin.

Sitten tuppaa unohtumaan myös se, että eivät ne opettajat niitä merkintöjä huvin vuoksi lähettele. Niitä lähtetetään, koska meidän odotetaan puhuvan kotona koulun säännöistä: jos puhelin on päällä luokassa, voidaan kotona vielä kerrata miksi se pitää laittaa pois päältä. Ja onhan se nyt ihan todella hyvä, että saan tiedon, jos olen lähettänyt ipanan kouluun liian myöhään. Huomenna sitten skarpataan.

Olen itse erittäin tyytyväinen tähän "reaaliaikaiseen rikosrekisteriin". Haluaisin päiväkoti-ikäisillekin kunnon tietojärjestelmän, jossa olisi kaikki akuutti info: kevään muistettavat päivämäärät, meneillään olevat epidemiat, allergiat, päiväunet ja varhaiskasvatustavoitteet.

Wilman käyttö on loppujen lopuksi ihan helppoa. Poteroista poistuminen on paljon vaikeampaa.

Ongelma ei ole kilpailu

Opetusvirasto on päättänyt lakkauttaa koulujen väliset urheilukilpailut. HS:n urheilutoimituksen esimies linjasi, että urheilukilpailut ovat kivoja vain niille, jotka osaavat urheilla. Koululiikunnassa ei kuulemma ole kyse kilpailemisesta.

Naisten Kympillä 2013 Kuva: Dorit Salutskij

Noh, kaikissa kilpailuissa on tietenkin kamalaa, jos ei osaa. Tämä pätee myös muihin kilpailuihin, kokeisiin ja testeihin, oli sitten kyseessä inssiajo tai mantsan pistarit. Mutta ettäkö koululiikunnassa ei saisi olla kyse kilpailemisesta? Ei tunnilla tarvitsekaan olla, mutta eihän kilpailuihin pidäkään kaikkien mennä.

Kerron oman tarinani. Olin koulussa "ihan hyvä". Äikkä sujui, matikka ei. Bilsa oli kivaa, historia mälsää. Keskiarvo pyöri kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Koululiikunta oli kuitenkin ainoa aine, jossa enimmäkseen onnistuin. Uinti oli kamalaa (kunnes opin uimaan) enkä voinut sietää joukkuelajeja, mutta pelasin kiltisti pesistä ja korista, koska pallosilmäni oli vireessä ja aina se matematiikan tunnilla uupumisen voitti.

Mutta yleisurheilussa suorastaan loistin. Olin kevyesti koulun nopein tyttö eikä ohitseni päässyt pojistakaan kuin pari vuotta vanhemmat. Koulujen väliset urheilukilpailut olivatkin vuoden kohokohta. Kävin napsimassa koululle kultaa satasella ja pituudessa (myös korkeudessa, heti kun tajusin että saan osallistua sinnekin) monta vuotta peräkkäin.

Urheilusaavutukset olivat silloiselle itsetunnolleni tärkeitä rakennuspalikoita. En ollut mikään erityisen suosittu tyttö vaan ihan perusnörtti, joka opiskelun ohella vältteli pahimpia kiusaajia siinä missä muutkin. Urheilukentällä olin kerrankin jossain hyvä, parempi kuin muut. Olin nopea ja vahva. Se ei ollut kovin tyttömäistä, mutta viis siitä. Vahvoille ei vittuiltu.

Kilpailuinnostus tyssäsi lukioikäisenä kun jäin kertaalleen toiseksi. Kisoihin alkoi osallistua aktiiviharrastajia, niitä jotka kävivät treeneissä. Kisoissa ei enää pärjännyt pelkällä lahjakkuudella. Olisi pitänyt oikeasti alkaa panostaa lajiin enemmän kuin kerran viikossa. Sen sijaan päätin lopettaa urheilemisen kokonaan.

Näin jälkikäteen olisin toivonut, että joku olisi siinä vaiheessa haastanut vähän ajatteluani. Minähän lopetin, koska yritin saada voittoa ilmaiseksi. Kukaan ei sanonut, että ei se niin mene, pitää osata paitsi lajinsa myös harjoitella ja kilpailla!

Noh, olisin todennäköisesti silti lopettanut, koska en ollut mukana palavasta intohimosta.  

Minusta tärkein viesti olisi se, että reilussa kilpailemisessa ei ole mitään pahaa - hullut vanhemmat tai pedagogisesti taitamattomat opettajat/valmentajat sen liikuntakokemuksen pilaavat. Kilpailemaan voi ja pitää oppia. Ja kilpailemaan opettamisen voi helposti nähdä jopa peruskoulun tehtävänä.

Kilpaileminen tarjoaa valtavasti henkisen kasvun paikkoja ja tuo meidät lähemmäksi omia heikkouksiamme.

Voiko kilpailuasetelmaa käyttää hyväksi? Miten asetetaan tavoitteita? Milloin on kiristämisen ja milloin luovuttamisen paikka? Voiko kilpailutilannetta oppia sietämään? Uskommeko, että tuloksia voi parantaa harjoittelemalla vai petymmekö tappiosta ja tulkitsemme että yrittäminen on turhaa?

Kilpailuissa on mukana myös sosiaalinen puoli.

Miten suhtaudumme voittajiin ja häviäjiin, onnistujiin ja epäonnistujiin? Onnittelemmeko reilusti parempiamme? Osaammeko kannustaa, lohduttaa ja motivoida hävinneitä? 

Eivät nämä kysymykset nyt kovin kaukana suomalaisen yhteiskunnan ongelmista ole.

Ps. Viime viikolla kävi niin, että Skidi tuli elämänsä ensimmäisistä pienimuotoisista yleisurheilukisoista kotiin mitali kaulassa. Rimppakinttu tuli kolmanneksi ikäluokkansa tyttöjen 40 metrillä. Ilman harjoittelua, paljain jaloin.

Olimme yllättyneitä, mutta yllättynein oli kuitenkin Skidi itse. Nyt vain pitäisi olla tekemättä ne samat virheet, jotka itse tein.

Työsuhde-etuja

Perjantain kunniaksi pieni työelämäpohdinta.

Olen viettänyt perjantaisin omien duunien päivää jo marraskuusta 2012. Kirjoitan firman nimissä kirjoja, kolumnia ja blogia ja kokoan koulutusmateriaaleja.

Huomaan olevani aika kiintynyt tähän järjestelyyn. Perjantai nimittäin edustaa harvinaista asiaa: rauhaa. Kotitoimistossa on valtavasti ilmaisia työsuhde-etuja.

Kotitoimistossa ei mene aikaa hukkaan.

Duunimatkani on periaatteessa ihan keskiverto, mutta huonojen julkisten liikenneyhteyksien takia ajallisesti pitkä. Matkaan saattaa mennä pyöräilykauden ulkopuolella tunti ja vartti. Kuten eilen. Ensin ei tullut bussi, sitten kun se tuli, se oli tupaten täynnä, joten matka kesti pitkään, ratikka meni nenän edestä ja kaiken kruunasi ihana Helsinginniemen talviviima. Olisin ollut lenkkeillenkin nopeammin perillä.

Kotitoimistossa tulee tarpeellisia aivokatkoksia. 

Työni on koneen ääressä kököttämistä, johon facebookissa notkuminen ei tuo taukoa. Aivojen umpikujasta pääsee ulos vain nollaamalla tilanteen ja tekemällä jotain aivan muuta. Kotona laitan pyykit pyörimään, keitän kahvit, tuijotan tinttejä, hiirtä ja jänistä, pyyhin ruokapöydän (onneksi en useammin näe sitä päivänvalossa) ja otan kuvia.

Kotitoimistossa voi ottaa päiväunet.

Iltapäiväväsymykseen on muitakin lääkkeitä kuin kofeiini (vaikka täällä saakin hyvää kahvia!). Kotitoimistolla voi oikaista sohvalle ilman että kukaan ihmettelee.

Kotitoimistopäivä lisää tunnetta elämän hallinnasta. Jos tarve vaatii, voin priorisoida duunit ja vapaa-ajan mieleni mukaan: halutessani pääsen aamupäivällä lenkille tai piipahdan lounasaikaan kampaajalla. Harhaa tai ei, se on tervetullutta vaihtelua normaalitilanteeseen.

Omituisinta on, että konttorirotan näkökulmasta ei oikeastaan ole oikeastaan mitään syytä, miksi työpaikka ei voisi olla enemmän kuin kotitoimisto. Kyse on vain siitä, että työyhteisöissä on totuttu suorittaman työpäivän riitti tietyllä tavalla. Viis siitä, vaikka se on kaikkien kannalta epätehokas.

Perhetilinpäätös 2014

Välillä tuntuu, että elämässä ei tapahdu mitään. Kaikki päivät kulkevat samaa rataa samojen rutiinien ryydittämänä. Tässä työ-päiväkoti-koti -kolmion sisällä sokeutuu edistykselle. Lasten edistykselle.

Muutoksia ei tietenkään tule viikoittain, mutta vuoden tarkasteluväli on jo avartava: vuoden sisään on tapahtunut valtavasti kaikenlaista sekä iso- että pikkusiskossa. On sanottu hyvästi ja tervetuloa ainakin seuraaville asioille.

Hyvästi!

• Vaipat. Vihdoin! Luulin, että tämä show ei ikinä lopu. Päiväkuivuus oli saavutettu jo vuosi sitten keväällä, mutta yöt menivät vaipalla. Asia ratkesi cold turkey -menetelmällä: yövaippa vain otettiin pois ja annettiin vahingon muutaman kerran tulla. Uudeksi rutiiniksi tuli yöpissitys ennen omaa nukkumaanmenoa, sen jälkeen on ollut rauhallista. Hallelujaa.
• Kaikki alle metrin mittaiselle tarkoitetut vaatteet ovat jääneet pieniksi. Tämä tarkoittaa sitä, että Snadille alkaa olla se yleisin näköala ihmisten takapuolet.
• Pinnasänky. Tämä siirtymä pelotti tälläkin kertaa. Mutta ei, Snadi nukahtaa laidattomaankin sänkyyn viidessä minuutissa eikä kömmi yöllä viereen.
• Päiväunet. Näitä nukkuvat vain aikuiset. Viikonloppujen ohjelma on suunniteltavissa ilman katkoksia.
• Höyhensarja. Skidillä meni 20 kiloa vihdoin rikki. Kyllä siinä kestikin.
• "Äiti mulla on vähän paha olo..." Kukaan ei enää yrjöä autoon!!!!!!

Tervetuloa!

• Koulu-koulumatka-iltapäiväkerho-läksyt-reppu-kasinaamut-wilma. Huh. Koulun aloittaminen edellyttää skarppaamista koko perheeltä. Eniten tottumista on ollut siinä, että koulu alkaa tiettyyn aikaan, eskariinkin kun sai vielä valua aika rauhassa noin yhdeksältä.
• Rautaleegot. Skidillä on vaihtunut koko eturivistö ylähäältä ja alhaalta, mikä tekee koko naamasta jotenkin ison tytön oloisen. Kädetön hammaskeijun uuvatti on toki hukannut minihampaista puolet.
• Hiihto. Koko perhe on todistettavasti ollut suksilla yhtä aikaa. Ei ehkä ihan vielä tarvitse lähteä hiihtovaelluksille, mutta jostain täytyy aloittaa. Ps. Myös luistimilla ollaan käyty, mutta se ei mennyt ihan putkeen. Snadi ilmoitti viiden minuutin jälkeen, että kiitos, nyt voidaan mennä kaakaolle ja pullalle ja äiti oli ihan samaa mieltä.
• Ravintolaruokailu. Pystymme käymään ravintolassa syömässä aivan rutiinina, leikkipaikka helpottaa mutta ei ole pakollinen. Erityisen onnellinen olen siitä, että voimme käydä jopa japanilaisessa ja kaikki nirsoilijat (= Skidi ja Koti-insinööri) löytävät sieltä mieleistä syötävää. Nyt voisi kokeilla muitakin etnisiä.
• Itsenäisyys lisääntyy. Molemmat lapset voi nykyään jättää kaverin luo leikkimään tai synttäreille juhlimaan ilman vanhempia. Yöhoitokin on aika helpoksi mennyt. Aikamoista!
• Yhteiset leikit. Vaikka ikäeroa on neljä vuotta, ipanat tulevat älyttömän hyvin toimeen keskenään. Isompi määrää, mutta pienempi on opetellut jo neuvottelemaan ettei hänen tarvitse aina olla koira.

Tästä vuodesta ei vielä tiedä, mutta edessä on ainakin 10 viikon kesäloman selvittäminen leireineen ja ehkä ärrä-juhlat. Ja jos se menisi vielä jakeluun, että ihmisestä ei voi tulla isona käpytikkaa eikä siihen itku auta.

Matkalle vielä yksi reppu

Vuotuinen perhematka häämöttää jo tapahtumahorisontissa. Matka suuntautuu turvallisesti Kanarialle, samaan lahdenpoukamaan kuin viimeksikin, mutta eri hotelliin.

Reissu on monella tapaa historiallinen.

Tämä on ensimmäinen matka lapsiperheajanlaskun aikana, jolloin rattaat voi jättää matkasta pois, tarpeettomina. Kukaan ei enää nuku niissä päiväunia ja Snadin logistiset taidot ovat kehittyneet huimasti. Kuopus on tietenkin ollut kävelytaitoinen jo pari vuotta mutta kävelyinto, -vauhti ja -kestävyys ovat kasvaneet vasta viimeisen vuoden aikana sellaisiin mittoihin, että kävellä voi parinkin kilometrin matkoja.

Mutta mutta, huomaan kaipaavani jotain back-uppia. Hotelli on rinteessä ja lisäksi voisimme tehdä muutenkin retkiä pitemmälle, mahdollisesti koluta jopa lyhyitä trekkausreittejä. Entäs jos kuopus ei jaksakaan ja voimat loppuvat kesken? Hartiakyydillä pääsee toki eteenpäin hoikan, alle 15-kiloisenkin kanssa, mutta se on niskalle aika raskas vaihtoehto.

Sitten törmäsin tähän Valeäidin postaukseen. Lentokentällä otetussa kuvassa mutsin selässä pötköttelee joku Snadin kokoinen tyyppi.

Vauvojen kantamisesta puhutaan paljon, mutta ei ole tullut mieleenkään, että toimiihan se isommillekin. Taidanpa siis tempaista mukaan vielä yhden repun, uuvahtaneelle turistinpätkälle - varsinkin kun niitä saa lainaksi. Parempi myöhään!