Heteroseksuaalinen omatunto on puhunut

Tänään on kuunneltu heteroseksuaalien omantunnon ääntä. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei saanut taakseen lakivaliokunnan enemmistöä.

Kuva: Nyt-liite Tosin tämä data on virheellinen: kaikki homoparit eivät mene naimisiin senkään jälkeen.

En itsekään vielä pari vuotta sitten tiennyt, mitä tämä lakialoite oikeastaan pitää sisällään. Avioliitto tai rekisteröity parisuhde, mitä väliä? Sitten päätin perehtyä aiheeseen ja lukaisin läpi perusoikeudet.

"Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella." 

Siinäpä se tarvittava info oli. Aika selkeää.

Millainen sitten olisi "hyväksyttävä peruste"? Jos lakeja säätävä poliitikko ihan tieten tahtoen äänestää sivistysvaltion henkeä vastaan, soisi perusteiden olevan painavia. Kuten arvata saattaa, vastustajien argumentit olivat raikas tuulahdus suoraan hapansilakkapurkista.

Hirvisaaren mielestä vakiintuneita käsitteitä ei pidä muuttaa.
Östman komppasi, että avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio.
Niikon mielestä taas adoptiotilanteessa lapsella pitää olla ensisijainen oikeus isään ja äitiin.

Noh. Tasa-arvon toteutumista on toki vastustettu maailman sivu millä tekosyyllä milloinkin, mutta lasten oikeuksiin vetoaminen oli mielestäni erityisen huteraa.

Ihanko aikuisten oikeasti lapsilla pitäisi olla erityinen oikeus pippelillä varustettuun isään ja pimpillä varustettuun äitiin? Että viis siitä vaikka tappaisivat toisensa, kunhan lapsen perheessä on vanhempina oikea kromosomiyhdistelmä? Eikö silloin ihan ensimmäiseksi pitäisi kieltää avioero ja yksinhuoltajuus? Ja hyvänen aika: mitä, jos toinen vanhemmista kuolee? Pitää äkkiä ujuttaa lesken käsikynkkään puuttuva sukupuoli!

Vai luulevatko nämä ydinperhehömelöt, että homopareille aletaan avioliitto-oikeuden myötä jakaa lapsia oikealta ja vasemmalta? Ehkä he eivät vain tiedä, millainen seikkailu adoptioprosessi on. Tässä monivaiheisessa ja pitkässä hakuprosessissa perhe joutuu raskaaseen syyniin. Kymmenen vuoden jonotus ei ole maailman kätsin tapa päästä leikkimään perhettä.

Jos omaatuntoaan ihan tosissaan kuuntelee, oikeus turvalliseen lapsuuteen on se kirkkaasti tärkein arvo. Ja sen voi tarjota mikä tahansa tasapainoinen, perheeksi luettava kokonaisuus, joka ei välttämättä koostu sukulaisista eikä varsinkaan riipu lisääntymisvälineistöstä.

Suomalaisilla on toki muutenkin vähän tuuletettavaa perinnetontilla. Kun vilkaisee tilastoja vanhempainvapaiden pitämisestä ja naisen sukunimen valitsemisesta perheen yhteiseksi nimeksi (saati lasten sukunimeksi) tai lukee havaintoja päiväkotien tasa-arvotilanteesta, näyttää siltä, että Suomi on dynaaminen edelläkävijä lähinnä stereotypioiden vaalimisessa.

Tasa-arvossa ei ole sijaa omantunnon tulkinnoille. Sitä joko kannattaa tai ei kannata. Toivottavasti syksyn käsittelyyn mennessä kansanedustajien heteroseksuaalinen omatunto olisi päivitetty nykyaikaan.

Asunnonmyyjän tärpit

Olen muutaman kerran myynyt asuntoni itse. Muistelen, että myyntiprojekti olisi ollut merkittävästi yksinkertaisempi vanhoina hyvinä aikoina.

Oman asunnon esittely vaatii myyjältä objektiivisuutta ja realismia, mutta lapsiperheenä eläminen aiheuttaa laifstailiinkin muutoksia, joille muuttuu aikaa myöten vähän sokeaksi.

Annan muutaman konkreettisen esimerkin.

1. Budjetoi ajallisesti vähintään puolen tunnin siivous ennen jokaista näyttöä. Kämppä ei pysy siistinä tuntia pitempään, jos perhe on läsnä. Aina on joku jättänyt kaljatölkin hyllylle, biojätepussin eteiseen tai lirittänyt lämpimän tervehdyksen pottaan.Ylipäätään perhe kannattaa ajaa puistoon, ettei kukaan kysy yhtäkkiä kovaan ääneen että "kuka pieraisi?"

2. Miltä välittäjä näyttää? Jos olet siivonnut kämppää taukoamatta kolme ja puoli tuntia, katso hyvä ihminen peiliin ennen kuin avaat oven. Saatat näyttää siltä, että olet juuri tullut himaan sekakäyttäjäien pikkujouluista.

3. Kun vaihdat paniikissa vaatteita, älä pistä päällesi ensimmäistä hupparia, joka naulakossa roikkuu. Koska se on juuri se, jonka hihaan kuopus on edellisiltana sylkäissyt hammastahnat. Ojasta allikkoon.

4. Jos ulkona sataa kaatamalla, sytytä kaikki valot. Kotinne maalisävyt näyttävät varmasti paremmilta luonnonvalossa, mutta ulkopuoliselle tilanne näyttäytyy niin, että olette hiilikaivoksessa elävä goottilarppaajaperhe.

5. Koita ehtiä tsekata muutama olennainen fakta *etukäteen*. Vaikka yhtiövastike on mennyt kymmenen vuotta tililtä suoraveloituksena ilman sen kummempia indeksikorotuksia, vastaus "öö, muutamia satasia" ei tyydytä suurinta osaa asunnonostajista. Sama pätee kysymykseen, "onko asunto kaapeliverkossa?"

6. Jos lapsesi leikkivät kylvyssä lääkärikummitädin lahjoittamilla kumikäsineillä ja kahdella jättimäisellä lääkeruiskulla, siirrä ne ammeen reunalta kaappiin. Vaihtoehtoisesti voit laittaa seinälle selventävän kyltin, että asunnon huoneilma ei aiheuta keskivaikeaa ummetusta, jota on ammeessa jollain tapaa helpotettu.

Tässä alkuun. Jossain vaiheessa voi ottaa sitten uudelleentarkasteluun sen väitteen, että kiinteistövälittäjät ovat kädettömille.

Missä kriteeri, siellä ongelma

Moni on pyytänyt koulupaikkatilanteen päivitystä. Tässä tulee.

Kööpenhaminassa oli liikennevalot jossa näkyi valojen jäljelläoleva aika.
Tieto, että kohta pääsee, teki odottamisesta huomattavasti miellyttävämpää.

Etenemislinjoja oli kaksi: valitus aluehallintovirastoon ja toissijainen haku haluttuun kouluun. Toissijaisen haun kautta ei paikkaa ole irronnut, joten jäin odottamaan päätöstä valituksesta. Se tuli viime viikolla.

Avi oli lausunnossaan selkeä: virhettä ei ole tapahtunut. Espoon asettamia kriteereitä, joiden perusteella lähikoulu oli osoitettu, oli noudatettu.

En ollut päätöksestä yllättynyt. Jo ensimmäisessä kontaktissa minulle kerrottiin, että valitukset eivät mene yleensä ikinä läpi. Ja miksi eivät mene?

Koska oppilaaksioton kriteerit ovat käytännössä ympäripyöreää diibadaabaa.

Tärkein kriteeri on turvallinen koulutie, mutta Espoossa ei kuulemma ole turvattomiksi luokiteltuja kouluteitä. Mikä tahansa koulutie on siis turvallinen. Jos kriteerinä olisi ollut turvallisin mahdollinen koulutie, meillä olisi ollut selkeä keissi.

Muutto lähemmäs toivekoulua ei auta. Vasta, jos olisimme joutuneet lähikoulusta yli kolmen kilometrin päähän, tilannetta olisi tarkasteltu uudestaan.

Kun koulupiirejä ei ole ja kriteerit ovat mitä ovat, jää virkamiehelle kaikki valta. Silloin saattaa käydä niin, että ihan samoilla kriteereillä samasta osoitteesta ohjataan eri kouluihin.

Ja koska päätöksenteko ei ole avointa, virkamies voi aina vedota "kokonaistilanteeseen". Sitähän minä en näe. En, vaikka pyysin saada nähdä, mistä osoitteista kyseiseen kouluun pääsee. Tietoja ei kuulemma voi antaa.

Sitten otin yhteyttä opetustoimen johtajaan Kaisu Toivoseen ja ehdotin seuraavia toimenpiteitä.

1. "Turvallinen koulupolku" ajatuksesta käytäntöön
Esikoulusta pitäisi poikkeuksetta päästä lähikouluun. Jos ehdotus pakollisesta esikoulusta toteutuu, koko kouluikäluokka on kaupungin tiedossa jo vuotta nykyistä aiemmin. Tässä vaiheessa viimeistään ei ole mitään estettä päättää jo vuotta aikaisemmin, mihin lähikouluun oppilas ohjataan.

Lisäksi päivähoitopalveluja käyttävät perheet (joita on Espoossa paljon) tietäisivät, mistä esimerkiksi perheen nuoremmille sisaruksille kannattaa hakea hoitopaikkaa. Tämä helpottaa varhaiskasvatuksen työtä.

2. Päätöksentekoa täytyy monipuolistaa. 
a) Tällä hetkellä vanhemmilta kysytään vain ensisijainen koulutoive. Toissijaisen toiveen (joka saattaa olla työ- tai opiskelukuvioiden takia joku ihan muu kuin se toiseksi lähin) lisääminen nopeuttaisi käsittelyä tungosalueilla.
b) Jos toissijaiseenkin kouluun on tungosta, pitäisi vanhempien kanssa keskustella henkilökohtaisesti ennen päätöksentekoa ja kertoa muutoksenhakuprosessista. Tämä todennäköisesti vähentäisi valitusten määrää.
c) Lasten sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Oppilaan osoittaminen yksin toiseen kouluun on epäinhimillinen veto. Sen lisäksi, että parhaat kaverit ovat löytyneet, koko ryhmä on esikouluvuonna oppinut tuntemaan toisensa. Tämä vähentää kiusaamista ja koulunaloitukseen liittyvää jännitystä, varsinkin kun se turvallinen aikuinen taas vaihtuu.
d) Sisarusperustetta pitää katsoa perheen kaikkien lasten kannalta. Tällä hetkellä huomioidaan (jos huomioidaan) koulussa oleva sisarus, joka todennäköisesti jo liikkuu muutenkin itsenäisemmin. Sisarusperuste on kuitenkin tärkeä myös sen pienemmän, vielä päivähoidossa olevan sisaruksen osalta.

3. Koulureittien turvallisuus arvioidaan uudestaan
Pallo tekniselle toimelle: mitä "turvallinen" kriteerinä pitää sisällään? Monissa risteyksissä on parannettavaa etenkin jalankulkijoiden turvallisuuden kannalta: suojateillä ei ole korokkeita, liikennevaloja, kunnollista yleisvalaistusta tai hidasteita, valojen vaihtuminen kestää pitkään eikä alikulkua tai kiertotietä ole.

Koulureittien vaaranpaikoista voisikin teettää kartoituksen *oppilaan* (ei aikuisen virkamiehen) näkökulmasta. Tämä on helppo joukkoistaa nettiin karttaprojektiksi, johon saadaan perheet mukaan Wilman kautta.

Espoon turvallisuustavoitteet koulujen ympäristössä voisivat olla korkealla myös hyötyliikuntanäkökulmasta: mahdollisimman monen oppilaan pitäisi uskaltaa liikkua kouluun itsenäisesti pyörällä tai jalan.

Noh, Toivonen vastasi vain yhteen kohtaan:

"Edellinen varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta pyysi selvitystä siitä, miten kriteerejä voitaisiin muuttaa niin, että koulun esiopetuksesta pääsisi aina samaan kouluun oppilaaksi. Asia valmisteltiin lautakunnalle, mutta se olisi tuottanut niin paljon lisää epätasa-arvoa, ettei silloinen lautakunta kriteerejä muuttanut. "

Kyseistä valmisteludokumenttia en ole vielä (pyynnöstäni huolimatta) saanut. Olisin halunnut tietää, mitä väitetty epätasa-arvo käytännössä tarkoitti.

Voihan olla niinkin, että tällaiset ehdotukset eivät ylipäätään ole tervetulleita. On helpompi vaieta ne kuoliaaksi. Toiminnan kehittäminen on aina raskasta. Nämä muutokset tekisivät prosessista inhimillisemmän mutta aiheuttaisivat uudistuspaineita paitsi työtapoihin myös koulurakennuksille, jos niiden pitäisi joustaa kysynnän mukaan. On paljon helpompi laittaa perhe pistämään arkensa uusiksi. Se ei maksa kaupungille mitään.

Käännän nyt kuitenkin kaikki kivet, kun kerran aloitin. Seuraavaksi sitten teknisen toimen kimppuun sen turvallisuusväitteen osalta. Ans kattoo.

Askartelupoliittinen linjanveto

Kun eskari päättyi, lokerossa odotti lapsen askarteluja ja piirustuksia. Ne oli pakattu oranssiin jätesäkkiin, koska tuotanto ei yksinkertaisesti mahtunut siihen siniseen peruspussiin.

Niin. Kevät oli ollut perheen askartelumaanikon tähän asti tuotteliain kausi. Näköjään kartonkia, liimaa, niittejä, kangastilkkuja, sinitarraa, pahvia ja paperia oli kulunut myös päivisin. Skidin käsistä (ja paperista) on lähtenyt mm. Äitienpäivälina, kaupunki muovieläimille, tv-ohjelmia (myös mobiililaitteelle tarkoitettuja) ja internet (sic), joka oli kovin suuritöinen.

Teki mieli kävellä säkin kanssa suoraan roskiskatokseen, mutta tunsin selässäni anopin ja Koti-insinöörin paheksuvan katseen. Olen vähemmistössä, kun neuvotellaan siitä, mitä saa heittää pois.

Tiedän, että lapsen kädentaitojen kehittymistä ja luovuutta pitäisi tukea. Mutta kun niitä ei selkeästikään enää tarvitse tukea, vaan hillitä, rajoittaa! Energiaa pitäisi ohjata johonkin muuhun kuin taukoamattomaan silppuamiseen. Jos emme mene kimalletusseista konkkaan, vähintäänkin tila loppuu kesken!

Tein Skidille taulukon, johon merkitään ruokailut, joissa mitään ei ole tippunut paidalle. Luonnollisesti se oli sellaisenaan booooring, joten siitä piti duunata pteranodon (jep, siivet ovat vaahteranlehdestä ja jalat siitä ruodista).

Aloitin Skidin kanssa varovaiset neuvottelut askartelutoiminnan vähentämiseksi. Jos ei joka päivä? Eikä toteuteta ihan kaikkia ideoita vaan ainoastaan ne parhaimmat? Ja jos säästetään niistä vain ne onnistuneimmat?

"Mitä minä sitten teen?!", Skidi purnasi. Teki mieli vastata, että istuta vaikka puita paperinkulutuksen kompensoimiseksi.

Lupasin mörtsille ipanalle, että pidetään niistä hienoimmista säännölliset kevät- ja syystaidenäyttelyt, jolloin ne eivät jää laatikon pohjalle, ja käydään vielä ostamassa päätöksen kunniaksi jätskit. Skidi mietti vähän aikaa, ottaako jätskinsä vohvelissa vai purkissa. Päätyi purkkiin. "Koska siitä voi tehdä jotain."

Tule apuun Anu Harkki.

Herkkikset joukossamme

Hesarissa oli taannoin juttu erityisherkistä ihmisistä. Jutussa kerrotaan, että noin 15–20 % ihmisistä on hermojärjestelmältään erityisen herkkiä. Tämä pätee sukupuolesta riippumatta ja kaikissa kulttuureissa.

Tällaisen ihmisen "tahdosta riippumaton hermosto reagoi voimakkaasti ärsykkeisiin, kuten valoihin, hälyyn, makuihin, hankaaviin saumoihin tai kofeiiniin. Herkkä havainnoi tarkkaan sekä ympäristöään että sisäistä maailmaansa. Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja."

Juttuun liittyi myös suuntaa-antava, epätieteellinen testi. Kun luin testin kysymyksiä, tämä ihmistyyppi alkoi kuulostaa etäisesti tutulta. Pyysin huvikseni Koti-insinööriä vastaamaan kysymyksiin.

Koti-insinööri tykitti kyseisestä testistä 19/21 pistettä. Vertailun vuoksi minä sain 9.

Sitten aloin lukea aiheesta enemmän. Tästä Meidän perheen jutusta tunnistin Skidin.

Esikoistyttäreni on ainut joka huomaa, jos minulla on uusi vaate, olen käynyt kampaajalla tai meikannut. Tyyppi ei voi sietää ruoassa makua (eikä värejä) eikä todellakaan ilahdu, jos ruoaksi on jotain uutta. Hän laittaa hyvin usein huoneensa oven kiinni, koska haluaa olla rauhassa.

Toisaalta eskaripalautteen mukaan hänellä on ikäisekseen loistavat sosiaaliset taidot, hän huomaa jos joku jää yksin ja hakee tämän leikkiin ja neuvottelee leikkien säännöistä niin, että kaikki ovat tyytyväisiä.

Nyt ymmärrän myös lämpimän isä-tytär -suhteen. Niillä vain synkkaa paljon paremmin! Minä ja Snadi taas olemme enemmän samaa maata, mutkat suoristavia paahtajia.

Se, että herkkyys on puhdasta fysiologiaa, pääsi yllättämään. Kuten jutussakin tuli ilmi, herkkyys on helppo nähdä luonnevikana tai huonon kasvatuksen tuloksena. Kaikilta vaaditaan nykyään korkeaa stressinsietokykyä, suorituskeskeisyyttä ja tehokkuutta, mikä sopii luontaisesti vain osalle ihmisistä. Tyyppi, jolle se ei sovi, on helppo leimata uikuttavaksi mimosaksi, jolle ei mikään käy.

Ajattelua pitäisi kääntää ihan uuteen suuntaan: mitä hyötyä tällaisista ihmisistä on yhteisölle?

Niin, mitä? Ihan ensimmäiseksi tulee mieleen johtaminen ja demokratia. Niissä molemmissa pitää osata kuunnella. Juuri se, mikä minulta puuttuu.

Onneksi tällaisessa perhekombinaatiossa, jossa on ilmeisesti vain ääripäitä, on hieno mahdollisuus oppia uutta.