Jokainen perhe on uusperhe

Olin lastenpsykiatri Janna Rantalan kanssa vieraana Maria Jungnerin ohjelmassa Puheella. Ohjelmassa käsiteltiin perheeksi muuttumista.

Aloin viihtyä äitinä, kun esikoinen täytti kaksi vuotta. Kolmevuotiaan kanssa oli jo suorastaan kivaa, kun elämä oli asettunut aloilleen. Päivähoitorutiinit, kotityöt, lomat ja ruokailut oli asennettu selkäytimeen. Parisuhteen jämätkin olivat osoittautuneet vielä käyttökelpoisiksi. Vaikka kuopus ei tuonutkaan samanlaista kaaosta tullessaan, huomaan olevani erittäin tyytyväinen siihen, että hän lähestyy kolmen vuoden merkkipaalua, joka tuo mukanaan roiman annoksen ihmisyyttä. Fiilis lapsiperhe-elämästä on optimistinen.

Tajusin ohjelman jälkeen, että lapsiperheeksi muuttumisesta puhutaan aika vähän. Muutos kuitataan sillä luonnollisuudella, vaistoilla, hormoneilla ja ties millä (ja naisen vastuullahan se tietenkin on). Muutosvastarintaa tai työkaluja muutoksen johtamiseen ei käsitellä juuri lainkaan. On olemassa vain normaaleja perheitä ja ongelmaperheitä. Aika moni putoaa johonkin välimaastoon.

Janna heittikin ilmoille kiinnostavan ajatuksen: uusperheissäkin asettuminen vie muutaman vuoden - miksi ei ydinperheessäkin. Todellakin.

Uusperheiden perheytymisprosessia on tutkittu paljon - ehkä siksi, että tilanne vaatii ratkaisukeskeisempää otetta, kun se "luonnollinen" asetelma on poissa. Uusperheet käyvät läpi eri vaiheita sisältävän prosessin. Erilaisten uusperheen kehityskaarta hahmottelevien tutkimusten mukaan tähän voi mennä 4-15 vuotta.

Eikö jokainen perhe ole muutoksen edessä, kun pääluku kasvaa? Huomio on sikiöseulonnoissa ja synnytysvalmennuksessa, vaikka vanhemmat ovat monella tapaa uuden edessä. Ensimmäinen lapsi kuitenkin syntyy lapsettomalle pariskunnalle.

Kertokaapa te. Onko perheytymisessä aina tiettyjä vaiheita, lievempinä tai rankempina? Löysittekö heti paikkanne lapsiperheenä vai menikö puljaamiseen aikaa?

Hoitopaikka vanhemmalle

Julkisten palveluiden oikeutusta kyseenalaistetaan säännöllisin väliajoin. Olen yrittänyt muodostaa jonkinlaista kantaa siihen, että aikuiset lapset voitaisiin velvoittaa elättämään omia vanhempiaan, jos vanhempien eläke ei elämiseen riitä.

Näiden tonttujen varaan pitäisi sitten oma tulevaisuus laskea.

Ensireaktioni oli, että totta kai - tietenkin. Ja sitten kävi niin kuin melkein aina käy: asia paljastuu lähemmällä tarkastelulla todella monimutkaiseksi.

1. Kuinka paljon on näitä selkeitä keissejä - rikkaita lapsia, jotka eivät auta vanhempaan? Huono-osaisuus on jossain määrin periytyvää. Jos vanhemmat ovat pienituloisia, lapset tuskin rypevät rahassa. Toisaalta on oikeudenmukaista, että se rikas lapsi maksaa riittävästi veroja, jotta kaikkia avuntarvitsijoita voidaan auttaa tulotasoon katsomatta.

2.  Pitääkö vanhempaa hoitaa, jos välit ovat poikki? Väkivaltaiseen, harhaiseen alkoholistivanhempaan ei tee mieli pitää mitään yhteyttä. Vielä vähemmän siksi, että tämä on juonut kaikki rahansa.

3. Mitä kykenemättömyydestä hoitaa vanhempansa seuraa? Vammainen, työtön tai opiskeleva lapsi tuskin kykenee maksamaan. Jos jälkikasvu on rahatonta, aletaanko ulosmitata omaisuutta? Pitääkö täyttää joku vapautusanomus, määritelläänkö tulorajat vai onko joku porrastus?

4. Onko järkeä kytkeä auttaminen perinnön menettämiseen? Varsinkin, jos kyse on köyhistä vanhemmista, joilta ei oletettavasti paljoa perintöä jää. Toisaalta rikasta lasta ultimatum ei hetkauta.

5. Mikä kuuluu valtion tarjoaman palvelun piiriin ja mikä lapsille? Maksaako yhteiskunta edelleen kuulokojeen, ohitusleikkauksen ja dementialääkkeet, mutta ei palvelutalon sairaanhoitajaa?

6. Millä tavalla vanhempi päätyy elätettävaksi? Vammautuminen tai sairaus voi muuttaa tilannetta äkisti. Potti, joka normiperheelle pamahtaisi neljän vanhemman huoltomaksuista, voisi aiheuttaa henkilökohtaisen konkurssin. Tai olisiko oikein, että puolison rahat menisivät yhtäkkiä vanhempiensa elatukseen?

7. Pitääkö kaikkien sisarusten maksaa yhtä paljon? Vai kuuluisiko maksu vain rikkaimmalle sisarukselle? Voisiko rahaosuutta kompensoida tekemällä hoitotyötä?

8. Mitä muita velvollisuuksia tästä seuraisi? Saisiko maksuvastuullinen oikeuden myydä vanhempiensa kämpän ja viedä taskukellon kaniin?

Haistan siis ehdotuksessa lähinnä valtavasti paperiduunia, mutta avauksena se oli toki kiinnostava. Se nimittäin korostaa väkisinkin vapaaehtoisuutta, välittämistä.

Huolenpito on muutakin kuin vanhainkodin vuokranmaksua. Minä olisin vanhemmistani ottanut kopin, koska olisin halunnut niin tehdä. Eikä tee kellekään pahaa pitää mielessä, että jonain päivänä asiat eivät ole niin kuin ne ovat nyt.

Jännä nähdä, millaista kohtelua meidän kaverivanhemmuudesta parjattu sukupolvemme lapsiltaan saa.

Täydellisen päiväkodin resepti

Nyt kuulolle kaikki kunnallispolitiikasta kiinnostuneet: järkkäämme varhaiskasvatusjaoston ryhmäkollegoiden kanssa pientä tapahtumaa! Yritämme saada konsensuksen siitä, millainen on täydellinen päiväkoti. Paikalla on Espoon varhaiskasvatuksen johtaja Titta Tossavainen, joka kertoo Espoon tulevaisuuden kuvioista ja yliopistonlehtori, varhaiskasvatustutkija Eeva-Leena Onnismaa, jolla on visio siitä, mitä nykyisellä rahapotilla pitäisi tehdä.

Maksan itse ihan mielelläni veroja (ja kannatin prosentin veronkorotusta, joka kuivui puoleksi prosentiksi), mutta keskustelu riittävästä tasosta on pakollista - varsinkin kun kyseessä ovat lapset, joille ymmärrettävästi halutaan tarjota kaikkea mahdollista. Kysymys on sama kuin tavaratalossa: mitä tarvitsemme ja mitä haluamme? Mikä on pakollista ja mikä taas kiva lisä.

Tätä sietää pohtia myös siinä valossa, että tutkimusten mukaan juuri varhaiskasvatus hyödyttää lasta enemmän kuin mikään muu myöhempi koulutus. Mitkä ainekset siitä niin merkittävän tekevät?

Olen itse valmis tinkimään luomuruoasta, ksylitolipastilleista, wow-arkkitehtuurista ja teatterikäynneistä, kunhan tilat ovat kunnossa ja henkilökunta pätevää. Lisäksi vanhempia vaivataan aika vähän - haluaisin tietää, voisinko itse tehdä jotain?

Jos haluat tulla mukaan keskustelemaan päiväkotien arjen ja ideaalin yhteensovittamisesta, merkkaa kalenteriisi iltameno 18.3. Jos et pääse paikalle, esitä (aiheeseen liittyvä) kysymys kommenttiboksissa, niin yritän saada siihen vastauksen!

Kotityöt ovat lastenleikkiä

Pesukone toimii myös lastenvahtina.

Lanseerasin muutama vuosi sitten superavun. Vahingossa, tietenkin.

Muutuin kuopusta odottaessani raskauden loppuvaiheessa täydelliseksi nakkisormeksi: pudottelin jatkuvasti asioita enkä saanut kamoja enää itse ylös. Pyysin (silloin kolmevuotiasta) Skidiä auttamaan aamupalan teossa.

Kotitöiden tekoa oli jo aloiteltu pyykkien ja astianpesukoneen kanssa ja Skidi oli uusista tehtävistä innoissaan. Hän suihki keittiön ja ruokapöydän väliä kuin supersankari. Kiittelinkin näppärää toimintaa varsinaiseksi superavuksi.

Superapu vakiintui niiltä jalansijoilta paitsi sanaksi myös normaalirutiiniksi, jota saa nykyään ihan pyytämättä. Kaksivuotiaskaan ei suostu enää katsomaan vierestä, joten hommista jopa kiistellään: ipanoiden täytyy keskenään sopia, kumpi vie pöytään mitäkin.

Tässä valossa hiukan hymyilytti uutinen, kuinka päiväkotilapset pesevät vessoja. Tavoitteena oli ilmeisesti paheksua tällaisen työn teettämistä lapsilla, mutta minun nähdäkseni uutisessa ei oikeastaan ollut mitään muuta kummallista kuin karkkipalkka ja vahvat aineet. (On aika vanhanaikainen ajatus, että hygieniastandardina toimii leikkaussali - wc-ankan voi hyvin jättää siivoojalle ja pestä vessan astianpesuaineella, soodalla ja etikalla.)

Jotkut kommentoijat (mitäs menin lukemaan yleisökommentteja) olivat sitä mieltä, että kysessä on lapsityövoiman käyttö. On aika vaikea ymmärtää tällaista kantaa. Se siivoaminenkin on lapsille yhteistä touhuamista samalla tavalla kuin leipominen ja lumityöt leikkikolalla - vessanpesua pitää rangaistuksena tai pakkopullana ainoastaan aikuinen. 

Kuten joku jo mainitsikin, kuusivuotias ansaitsee kohta kotityöexceliin oman sarakkeensa. Jään odottelemaan sitä superapuaamiaista sänkyyn.

Kertokaapa, millaista lapsityövoimaa teillä käytetään? Onko osallistaminen ollut työn ja tuskan takana vai joutuuko innokkaita avustajia jopa toppuuttelemaan?

Naistenpäivä nakkisuojassa

Naistenpäivässä on aina ollut jotain häiritsevää. Vasta tänä vuonna tajusin, mikä minua konseptissa häiritsee.

Se juhla. Naistenpäivää juhlitaan, konserteilla, ruusuilla ja ilmapalloilla.

Olen näissä asioissa aika tosikko. Huomio kiinnittyy kukkiin ja spa-lahjakortteihin, vaikka päivän viesti on pohjimmiltaan vakava. Keskusteluun tarjoiltiin kyllä tuoreita aiheita.

Lisäksi naistenpäivänä yleensä enemmän tai vähemmän leikillään hörähdellään, että millonkas se miestenpäivä on. Tähän kuuluu vastata, että miestenpäivä on joka päivä.

Huoh. Naistenpäivän tavoitteena on puhua naisten oikeuksista (eli ihmisoikeuksista) ja tasa-arvosta, erityisesti kehitysmaissa. Koska yhteiskunta on myös miesten asia, naistenpäivä on yhtä lailla myös miestenpäivä.

Samalla tavalla kuin vanhemmuuskeskustelua(kin) käyvät pääosin naiset, miehet jätetään (tai he jättäytyvät) tasa-arvoaiheistakin sivuun. Keskustelu oikeuksista ja oikeudenmukaisuudesta on sukupuoleen katsomatta keskustelua vallasta. Valta näkyy rekrytointeina, investointipäätöksinä, kansamurhina ja ilmastonmuutoksena.

On väitetty, että miehet kokevat vallasta keskustelemisen kiusalliseksi. Ehkä siksi, että parhaimmillaan valta on kasvotonta ja näkymätöntä, jolloin sitä vastaan on vaikea kapinoida. Vallanpitäjän ääni kuuluu - jos hän niin haluaa. Nakkisuojassa kannattaa olla hiljaa.

Suomalaisten johtajien vaikenemisesta on hyviä esimerkkejä. Stora Enson pääjohtaja Jouko Karvinen ei ole kommentoinut julkisuudessa, miksi lapsityövoiman käyttö on yrityksessä hyväksytty - joutuisivatko nelivuotiaat kaatopaikkalapset todella prostituoiduiksi? Myös Shellin hallituksen puheenjohtajalta Jorma Ollilalta on monesti kysytty, mitä hänen firmansa tekee ilmastonmuutoksen eteen. (Eipä juuri mitään.)

Ehkä yritän sanoa, että tällä konseptilla kumpikin sukupuoli pääsee liian helposti ruusujen, ilmapallojen ja muiden naisille sopivien vaaleanpunaisten asioiden taakse piiloon ikäviltä aiheilta. On paljon kivempi juhlia kuin olla tosissaan ja yrittää saada aikaiseksi muutosta. Hyvä alku olisi laittaa ne ruusurahat vaikka tyttöjen koulutusprojektiin.