Talviloma, johon kuuluu talvi

Kuulun siihen häviävän pieneen talvikoulukuntaan, joka ei piittaa lumesta. Olen arkipragmaatikko. Vaikka valkoinen maailma on periaatteessa kaunis ja valoisa, lumi aiheuttaa vain muutenkin tiukkoihin aikatauluihin lisää kireyttä kun pyöräily menee vaikeaksi. Pakastuneessa loskaröpelössä ei nimittäin aja edes nastarenkailla. Olenkin ollut lähinnä helpottunut siitä, että lämpötila on pysytellyt plussalla, tähän asti.

Mutta olen valmis myöntämään, että pitkähkö joululoma ilman minkäänlaista talven häivääkään oli hieman vaikea. Lautapelien ja leffojen kanssa (mikä helpotus, kun Snadikin pystyy jo lukemaan tekstitystä!) saa toki aikaa kulutettua tiettyyn rajaan asti, mutta sen jälkeen kaikki olivat valmiita hyppimään seinille. Emme juuri viettäneet aikaa ulkona – mitä ihmettä siellä edes teoriassa voisi tehdä paitsi seistä kuralätäkössä? En kehtaa kersojakaan pakottaa jatkuvaan tuuleen ja vesisateeseen, johon en itsekään haluaisi lähteä.

Tuli vähän hiihtoa ikävä. Sitä on tiedossa talvilomalla, joka toivottavasti menee lumisemmissa merkeissä! Jännää. En ihan rehellisesti muista, olenko koskaan hiihtänyt hiihtolomalla.

Olemme yleensä viettäneet talviloman muutama tuhat kilometriä etelämpänä uima-altaan äärellä, mutta tällä kerralla päätimme pysyä kotimaassa hiilijalanjälkisyistä: lentäminen on toistaiseksi pannassa.

Aloitin kohdetunnustelut hyvissä ajoin, mutta kohteen valinta oli järjettömän vaikeaa. Huomasin, että tässä oli vähän sama ongelma kuin siinä maata pitkin matkustamisessa viime keväänä: olin niin tottunut lentämään, etten tiennyt, mistä Euroopan junamatkoja edes ostetaan. Olen matkustanut aina etelään enkä ikinä Suomessa. Siinä missä osaan valkata rauhalliset hotellit, joissa on lämmitetty lasten allas, en tiedä kotimaan hiihtokeskuksista mitään.

Viime talvena oli hetken aikaa viereisellä niitylläkin kelpo ladut.

Kaikki hakukoneen antamat kohteet olivat laskettelijoille, mutta rinteet eivät ole minun juttuni, eivät ole koskaan olleet. Yritin etsiä luontoelämyksillä, maisemilla ja latukartalla pröystäilevää murtsikkakeidasta, joka lupaisi, että perinteisen latuja ei ole tallattu sileäksi sohjoksi ja reitillä saa hiihtää ihan rauhassa. Ja että rannasta löytyy savusauna ja avanto ja hotellin aamiainen on laadukas ja tarkkaan valittu. Vaikeaa oli, erityisesti kun uskoni lähimatkailuun on valmiiksi heikko.

Kun osaaminen loppui, turvauduin someen: eniten ääniä sai Vuokatti, josta sain syyskuussa  ilmeisesti paikan viimeisen hotellihuoneen. Vuokatti vaikutti tarjonnaltaan monipuoliselta mestalta, josta löytyy myös tennistä, jos lunta ei sattuisi olemaan sielläkään. Lapsiperhehelvetin välttää kuulemma majoittumalle muualle kuin kylpylään. Nyt lähinnä arvomme, pitääkö kamojen kanssa lähteä sittenkin autolla, sillä jos juna on myöhässä, hiihtobussi ei kuulemma odota, ja paikan päällä tarvitsee autoa.

Jännittää, mutta vääristä syistä.

Missä te hiihtoloman vietätte? Ja jos olette Vuokatin asiantuntijoita, vinkit ovat tervetulleita!

Mistä 2020 tehty? Rakennushommista, yläasteesta ja kristallihäistä nyt alkuun

En juuri koskaan ajattele tulevaisuutta. En suunnittele elämääni enkä aseta muita tavoitteita kuin kalenterimerkintöjä pakollisista palavereista. Miksi? Koska elämä tuntuu menevän ihan omia polkujaan suunnitelmistani piittaamatta. Edellisen vuosikymmenen aikana menetin äitini, sain toisen lapsen, kirjoitin kaksi tietokirjaa, yhden romaanin, kaksi lastenkirjaa ja tarinakokoelman, vaihdoin työpaikkaa kaksi kertaa ja ryhdyin lopulta yrittäjäksi. Loppumetreillä ostin tontin enkä eronnut. Taikuri on itsekin yllättynyt tempuistaan.

No, seuraavat jutut nyt ainakin ovat edessä – ellei sitten tule jotain yllättävää vastaan.

1. Kirjarintamalla on vilkkaampaa kuin koskaan! 

Juuri kun vannoin, että lopetan tämän taloudellisesti kannattamattoman kirjojen tuhertamisen, kuulin, että olemme kollegani Inan kanssa viiden parhaan joukossa Storytel Awardsin palkintoehdokkaana Arkisatuja aikuisille -kirjallamme! Tuikituntemattomille kirjailijoille kaikki tällaiset tunnustukset ovat motivaation kannalta tärkeitä muistutuksia siitä, että vaikka kirjamme eivät bestsellereitä olekaan niin joku kuitenkin tykkää. Äänikirjapalkinto jaetaan maaliskuussa, joten alan kiillottaa korkkareita heti loppiaisen jälkeen.

Piirros: Annukka Palmén

Tulossa on – tietenkin – myös lisää kirjoja.

• Pikkiksen kolmososa Pikkis ja talvensiemenet julkaistaan (tällä kertaa kustantajan kautta) heti loppiaisen jälkeen. Kuvituksista päästiin sopuun ja jännityksellä odotan, miten tarina otetaan vastaan! Kirjoittelen siitä lisää vielä myöhemmin, mutta luvassa on ihan kunnon seikkailu, johon kuuluu riitaa, mulahduksia ja sumusilmiä!
• Syksyllä ilmestyy toistaiseksi vielä salainen tietokirjaprojekti, jossa toimin haamukirjoittajana. Tämä on minulle kirjoittajana ihan uusi aluevaltaus, mutta onneksi aihe on tuttu.
• Vuoden mutsit luetaan äänikirjoiksi kevään aikana! Ruotsalainen äänikirjakustantamo otti Satuun ja minuun meihin yhteyttä ja kyseli kiinnostustamme kirjoja audiomuotoon. Ja kyllähän meitä kiinnosti!
• Työn alla olevaa aikuisten romaania en uskalla luvata kevääksi, mutta syksyksi ehkä. Jos keksin kenet pitää tappaa. Haha.

2. Jatkan yrittäjänä.

Noin muuten työelämä on täysi kysymysmerkki, kuten yksinyrittäjällä tuppaa olemaan. Epävarmuudensietokykyni on venynyt aika lailla. Suurin siivu toimeentulosta tulee konsultointihommista ja vähän pienempi siivu tämän blogin kaupallisista yhteistöistä. Kirjailijan näkökulmasta tilanne on aika heikko: jos apurahoja ei tule (kuten ei tullut), kirjamyynneistä saa valitettavasti vuodessa kasaan noin yhden kuukauden laskutuksen. Kannattaa siis huutaa hurraata aina kun saan soitettua kauppakelloa blogiyhteistöiden kunniaksi, sillä niillä laskuilla tämä kirjoittaminen rahoitetaan. Yrittäjäelämä on siis jokseenkin hallinnassa, mutta en sano ei, jos vastaan tulee unelmaduuni maailmanparannushommissa.

3. Yläaste

Niin, Skidi täyttää kesällä 13 vuotta ja jättää taakseen ala-asteen. Olen virallisesti teini-ikäisen äiti. En pysty vielä täysin käsittelemään tätä asiaa, vastahan se tönötti reppunsa kanssa siinä ekaluokkalaisten jännityksestä kankeassa jonossa. Kevään aikana saamme myös tietää saako hän jatkaa musaluokalla.

4. Rakennustyömaa. 

Täytyy myöntää, että tätä käännettä en nähnyt tulevaksi. Ostimme hyvin lyhyen harkinnan jälkeen sympaattisen rantatontin, mikä käynnisti keskustelut isoista asioista: mitä ihmettä tahdomme tehdä kun lapset muuttavat pois kotoa? Missä aiomme asua, mitä teemme työksemme, kuka meitä tarvitsee ja missä. Toiseksi kumpikaan meistä ei käytännössä tiedä mitään rakentamisesta, vaikka lapsuuden mielenmaisemani koostuikin pitkälti keskeneräisistä taloista, keltaisista salaojaputkista, leca-harkoista ja sahanpurusta. Hyvät uutiset ovat että toistaiseksi olemme olleet kaikista suunnitelmista liikuttavan yksimielisiä ja saamme harjoitella ihan ensiksi tien ja laiturin kanssa.

5. Kristallihäät

Kun olimme häämatkalla Azoreilla kesäkuussa 2005, joku kanssaturisti kertoi olevansa viettämässä siellä 15-vuotishääpäiväänsä. Muistan olleeni hieman hämmentynyt siitä, että avioliitto todella voi kestää niin pitkään (terveisiä perheestä, jossa molemmat vanhemmat olivat kolmeen kertaan naimisissa). Ja nyt sitten olemme samassa tilanteessa eikä se tunnu miltään saavutukselta tai edes ikuisuudelta vaan ihan eletyltä elämältä. Kyyti on ollut välillä aika helvetin pomppuisaa, mutta olemme ehkä vihdoin oppineet erottamaan, mitkä vaikeudet ovat kiinni meidän vuorovaikutuksemme puutteista ja mitkä johtuvat jostain muusta.

Joku joskus sanoi, että kun puhuu unelmistaan ääneen, ne toteutuvat. Enpä tiedä. Joskus puhuminen tuntuu olevan varma tapa saada koko asia haudatuksi kolmeksi vuodeksi. Ehkä turvallisinta onkin toivoa, että eteeni tulee omituisia käänteitä ja yllätyksiä ihan niin kuin tähänkin asti ja ymmärrän niihin tarttua, kun aika on.

Ps. Otin muuten tämän läppärini käyttöön 1.1.2010 ja mylly pelittää edelleen. Käytännössä melkein jokainen kirjoittamani teksti on siis tästä näppiksestä lähtöisin. Ei huono.

Talven jännin eläinretki

Kaupallinen yhteistyö: Korkeasaari

– Mikä se oli, Skidi kysyi ääni värähtäen.

Kuulosti siltä kuin joku olisi romauttanut takanamme kasan tyhjiä pulloja maahan ja ne vierisivät kumeasti rohisten hiekkatietä alas. Kesti hetken ennen kuin tajusin. Kahden metrin päässä meistä hiippaili leijona. Se oli hiipinyt pimeässä äänettömästi viereemme emmekä olleet huomanneet sitä lainkaan. Seuraavasta äänestä ei tarvinnut erehtyä: valtava karjaisu pudotti kaikilta pipot silmille. Pikkupakkanen ei selvästi suomalaistunutta aasianleijonaa haitannut pätkääkään. Onneksi välissä oli tukevanoloinen lasiseinä.

Myönnän: en tiennyt, että Korkeasaari on talvella auki. Ei ollut tullut mieleenkään. Ajattelin, että se sulkisi ovensa syksyllä kuten kaikki muutkin suomalaiset ulkoaktiviteetteja tarjoavat palvelut laskettelurinteitä lukuunottamatta, mutta en ajatellut asiaa loppuun asti: Suomeen valikoidut eläinlajit nimenomaisesti viihtyvät viileässä ilmastossa ja ottavat rennosti kesähelteillä.

Kun kävimme välipäivinä yhdistämässä isolla porukalla valotaiteen ja eläinretken (Korkeasaaressa kähisee uusi lumileopardi!), tajusin että Korkeasaarihan on talvella hyvinkin pätevä kohde ja jopa parempi kuin kesällä – ellei ole tullut katsomaan karhuja. Kauneimpina hellepäivinä kylmänkestävät lajit kuten ilves, siperiantiikeri ja mongolianvillihevonen lekottelevat korviaan heilutellen varjoissa, mutta lumesta ne suorastaan ilahtuvat.

Lämpimän ilmaston edustajat kuten kengurut, pesukarhut, skunkki ja pikkuvuohet viettävät talven sisätiloissa yleisöltä piilossa, mutta esimerkiksi berberiapinoiden ja riikinkukkojen sisätiloihin pääsee visiteeraamaan myös talviaikaan. Ja koska yleisöä on talvella vähemmän, me ihmiset toimimme erinomaisena viihdykkeenä elukoille. Ainakin kuhertajagasellit tuijottivat meitä hyvinkin uteliaasti.

Saimme kaikki halvauksen myös tästä hämärässä hyvinkin luonnolliselta näyttävästä tiikeristä.

Mikko Kunnarin videotaideteos oli suorastaan hypnotisoiva.

Korkeasaaren sillalta näkyi myös luonnon valotaidetta parhaimmillaan: pakkaspäivän auringonlasku.

Pimeyskään ei haittaa. Jotkut eläimet menevät hämärän tullen yöpuulle, mutta ilta-aktiiviset lajit vasta aloittelevat puuhiaan. Paksussa talvikarvassa tepastelevilla kameleilla ja aavikkoketulla ei ollut kiire nukkumaan. Sitäpaitsi seurueemme mielestä hämäriin aitauksiin tähyileminen oli puolta jännempää kuin valoisassa: kun aidan takaa kuuluu ääniä ja liikkuvat varjot eivät saa heti muotoaan, välillä joutuu kysymään, kumpi pää on kumpi pää.

Vaihteluakin löytyy. Jos nahka-apinoille tulee toppatakeissaan kylmä, pääsee tropiikin tunnelmaan helposti suuntaamalla Amazoniaan ja Africasiaan, jossa menevät rillit huuruun jo eteisessä. Päiväntasaajan tunnelmissa voi ihastella Coco-laiskiaista, pientä sinistä liskoa ja sympaattista tomaattisammakkoa.



Jos siis etsit tekemistä vuodenvaihteeseen, suuntaa saareen:LUX Helsinki -valotaidefestivaali on auki 8.1. asti, joten saat sisäänpääsylipun hinnalla myös kulttuurielämyksen ja sujautettua euron lumileopardien suojeluun. Suosikkini oli muuten Mikko Kunnarin videotaideteos, jossa häivytetään ihmisen ja eläimien välistä eroa.

Kuten aina tältä saarelta poistuttaessa kysymys esitettiin jo sillalla: "milloin tulemme uudestaan?". Koska osasin odottaa kysymystä, vastauksenikin oli valmiina: heti kun toteemieläimeni pesukarhu herää talviuniltaan. Eikä kevääseen nyt enää ihan hirveän pitkä aika ole.

Neljä sarjavinkkiä sohvakeskeiseen elämään

Tänä aamuna maassa oli kevyt lumikerros ja taivaalla näkyi pitkästä aikaa hailakansinistä väriä. Jouluaaton intensiivinen tunnelma on haihtunut hiljalleen välipäivien kiireettömäksi keveydeksi, pakettien sisältö on ahkerassa käytössä, amaryllis on heittäytynyt alas ikkunalaudalta ja rääppiäiset on syöty voileipien päällä. On aikaa käydä kävelyllä – ja löhötä vastapainoksi sohvalla.

Vapaa-ajalle on niin valtavasti tarjontaa, että en mitenkään ehdi kuluttaa kaikkea kiinnostavaa sisältöä. Olemme Koti-insinöörin kanssa perinteisesti pyhittäneet välipäivät televisioruudulle ja tällä kertaa on ollut todella vaikea päättää, minkä liikkuvan kuvan sisällön ääressä aikaansa viettäisi. Leffateattereissakin pyörii uuden Star Wars trilogian päätöselokuva (osa vihaa, minä rakastin), Frozen II (rakastin ykköstä enemmän, mutta vain siksi, että se oli ensin) ja Nuoren naisen muotokuva, jota en vielä ehtinyt nähdä.

Jos painitte saman ongelmatiikan äärellä, niin tässä muutama hyväksi havaittu sarjavinkki.

The Crownin toinen tuotantokausi / Netflix
Jos tykkäsit ensimmäisestä tuotantokaudesta, tykkäät tästäkin (ja jos et vielä katsonut ensimmäistä niin katso ihmeessä, siinäpä vasta naisen kasvutarina!). Näyttelijävaihdokset eivät olleet mielestäni parhaat mahdolliset, mutta käsikirjoitus iskee kuin miljoona volttia ja dramaturgisesti jaksot ovat hyvinkin liikuttavia. Jos mietit, mikä on totta ja mikä ei, kannattaa lukaista tämä juttu.

Marriage story / Netflix
Tätä kuvataan tarinaksi avioerosta, mutta minä kutsuisin sitä tarinaksi parisuhteesta, sillä suhde ei koskaan kokonaan pääty eroon, varsinkin kun usein mukana on muitakin ihmisiä. Tämä on hänelle, joka on joskus miettinyt, miten kahden ihmisen tarpeet yhdistetään ja hänelle, jonka mielestä Adam Driver on kohtuullisen kuuma.

Twin / Areena
Norjalaissarja, joka kertoo identtisinä kaksosina syntyneistä miehistä, jotka elävät hyvin erilaista elämää, toinen paikkakunnalla tunnettuna matkailuyrittäjänä ja toinen varattomana surffaajana. Spoilaamatta tarinan setuppia enempää, sanon vain että todella koukuttava sarja, jossa odottaa vain milloin korttitalo romahtaa.

Exit / Areena
Tämäkin sarja on Norjasta, mutta ihan eri meiningillä. Exit on paikoin aika kuvottavakin tarina rahasta ja sen tuomasta oikeutuksen tunteesta, vallankäytöstä niin fyysisesti kuin ja henkisesti. Karmeintahan tässä on, että sarja perustuu tositarinoihin. Tästä jää väkisinkin miettimään onko holtiton vaurastuminen hyväksi kenellekään.

Mitä te olette lomalla tuijottaneet? Otan mielelläni vastaan hyviä vinkkejä laidasta laitaan!

Tällainen joulu

Asvaltti oli mustaakin mustempaa ja katulamppujen viistot valokeilat pyyhkivät meidät pitkiksi varjoiksi katuun. Hiekoitussora ratisi kengänpohjiemme alla ja autoja hurahteli ohi tasaiseen tahtiin, alkulkusillan alla äänet voimistuivat koko pään täyttäväksi ulvonnaksi. Siirryimme kauemmas tiestä.

Tänä vuonna lapsi oli halunnut liittyä seuraani kuuden kilometrin pyhiinvaellukselle anoppilan joulusaunaan. Mikäs siinä, sanoin, tule vain.

Kävely on minun riittini, perinteeni, joka liittyy anoppilan saunomisperinteeseen, mutta on minun keksimäni ja haluamani osa sitä. Silloin kun maailma muuttuu ympärillä vauhdikkaasti, tuntuu tyydyttävältä pitää jostain kiinni, toistaa jotain niin kauan että siitä tulee tapa. Sen jälkeen kukaan ei enää kyseenalaista, miksi minä kävelen saunaan kun muut menevät autolla.

Ei minusta lopulta jää jäljelle kuin järjettömät tapani, joista ehkä tulee lapsenkin tapa, ehkä ei.

Pimeyttä puhkoivat matalalla lentävät varikset ja eteläisen rannikkoseudun pientaloalueen valokilpavarustelu. Välkkyviä, roikkuvia, sarjoja ja -mattoja, valon kaikkia eri sävyjä, tuijissa, pensasaidoissa ovenkarmeissa, ikkunoissa. Pysähdyin kapealle sillalle ja lapsikin pysähtyi, katselimme puiden heijastuksia liikkumattomasta vedenpinnasta. Sumu vaimensi talojen ikkunoista hohtavia joulutähtiä. Hengitin syvään kosteaa ilmaa.

– Tällainen joulu, sanoi lapsi eikä tarkentanut.

Niinpä, tällainen!

Viisi vuotta sitten kävelin tämän matkan ensimmäisen kerran. Yritin muistella säätä, työpaikkoja tai tapahtumia, mutta en muistanut muuta kuin lupauksen siitä, että saisin olla lauteilla hetken yksin. Nyt iloitsin siitä, että minulla oli seuraa. Seuraa ja savulta tuoksuva sauna, jossa on punavalkoruudulliset verhot. Tuli loimottaa tummilla hirsiseinillä ja saavin vesi on niin kylmää, että kun kaataa kauhallisen päällensä, henki salpautuu. Jotakin uutta ja jotakin vanhaa.

Jatkoimme ratisevaa matkaamme. Juttelimme maailmasta, Australian paloista, viidesluokkalaisista, punajuurella värjätystä kermavaahdosta ja Kylo Renistä, välillä olimme pitkiä aikoja hiljaa.

– Älä sano mistä käännytään, haluan yrittää, lapsi vaati.

En sanonut, ja hän osasi aivan mainiosti. Ensi kerralla hän ei enää epäröi. Maailma on taas muuttunut vähän.