Snadi aloitti alkuvuodesta cheerleadingin. Hän huomasi kuitenkin nopeasti olevansa vähän erilainen kuin muut ryhmässä.
- Äiti, kaikki muut osaavat kärrynpyörän ja siltakaadon.
Lohdutin, että todella monella harrastuskaverilla on varmasti jonkinlainen voimistelutausta ja että kyllä se siitä lähtee sujumaan ihan itsestään. Mutta homma ei oikein edennyt, ei vaikka ohjaajat auttoivat ja pyysivät treenaamaan myös kotona. Kun sitten yritimme kotona ihan opetusvideoiden avulla kokeilla ja analysoida, mikä kärrärissä oikein tökkii, oli havainto vähän yllättävä: Snadin takareidet ovat betonia. Jos ei saa suorin jaloin venytettyä käsiä edes polvien alapuolelle, ei kärrynpyörän alku- eikä loppuasentoon ole minkäänlaista saumaa vaan lopputulos on sätkyttelyromahdus. Sama pätee kaikkiin muihinkin temppuihin. Ei käsilläseisontaankaan voi mistään lankusta lähteä.
Samalla tajusin, miksi Snadi vihaa laittaa sukkia jalkaan ja sitoa kengännauhoja. Molempiin suorituksiin pitää venyä.
Mutta siis eikö kaikkien lasten tuki- ja liikuntaelimistö olekaan tehty kuminauhoista ja slimestä? Lapsiin liittyvien stereotypioiden TOP kolmoseen kuuluu se, että notkeus on nuoreen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus.
Muistan samantyyppisen kokemuksen omilta peruskouluajoilta, kun jumppatunnilla tehtiin venyvyystestejä. En venynyt. Enkä voinut käsittää, miten jotkut saivat sormet pitkälle jalkaterien ohi kun minä sain nykytettyä korkeitaan nilkkoihin. Treenaaminen kyllä jeesasi, mutta notkeaksi minua ei voi edelleekään kutsua. Toki juuri meidän perheessämme olen elastinen akrobaatti, sillä Koti-insinööri on totaalipökkelö, joka käy fyssarilla harva se viikko runnottavana kuosiin.
Pahoittelut vaan kersoille näistä geeneistä.
Tavallaan on kummallista, että meitä patistetaan kyllä lenkille hapenottokykyä parantamaan ja salille lihaksia vahvistamaan, mutta kehonhuolto on aina jätetty vähän sellaiseksi vapaaehtoiseksi joogaentusiastien aktiviteetiksi, niiden riemuksi, jotka ovat jo valmiiksi koottu joustavammista palikoista. Se ei ehkä ole ihan viisasta. Ihminen on kummallinen lipputangon muotoinen eläinlaji, jolle olisi hyvin tärkeää treenata tasapainoa ja ketteryyttä, varsinkin näillä keleillä.
Toinen pökkelöittävä tekijä on työ. Istumatyöläisellä on lonkankoukistajat kestotukossa ja tietokoneen näpyttely jumiuttaa hartiat, mikä taas aiheuttaa kaikkea muuta kivaa kuten päänsärkyä. Venyttely olisi jopa ihan työkykyä ylläpitävä asia.
Aloitimme siis lomalla ihan uudenlaisen kuurin. Teemme yhdessä iltavenyttelyn, jossa keksimme hyviä liikkeitä vuoron perään – ja ähkimme kivusta. Lisäsin mukaan vielä muutaman tasapainoharjoituksen, joka kehittää kehonhallintaa. Tästä on tullut ihan mukava vertaistukituokio ja vartissa saa jo haasteellisimmat lihasryhmät käsiteltyä.
Viikon venyttelyharjoitusten jälkeen oli myös ensimmäinen kärrynpyörä suht suorin jaloin suoritettu. Ehkä uskallan kohta itsekin kokeilla kuperkeikkaa tai jos uskaltaisi loikata siihen hiekkakasaan. Ehkä.
