Älä usko diginatiiveihin äläkä tee "Mitä ruokalajia naamasi muistuttaa" -testiä

Anteeksi paasaava otsikko, mutta peruskoulussa oli tällä viikolla mediataitoviikko. Luokissa tehtiin joka päivä erilaisia mediakasvatuksellisia tehtäviä, joista piti keskustella illalla kotona. Ja mehän keskustelimme! Skidi oli mm. analysoinut luokan kanssa, millaisia vaaroja someen jaetuissa kuvissa on: miksi ei kannata ottaa kuvaa todistuksestaan, jossa näkyy koulu, nimi ja henkilötunnus, kertoa kaikille lähtevänsä lomalle tai jakaa leffalipun kuva niin että viivakoodi näkyy. Nämähän ovat kansalaistaitoja 2.0!

Tuli mieleen, että tämä sama aineisto pitäisi käydä läpi jokaisen vanhemman kanssa. Käsi ylös, kuinka moni aikuinen osaa nimetä Japanin pääsaarten lisäksi mediavaikuttamisen muodot? Miksi jengi osaa konsukiepren, mutta edelleen tekee nettitestejä, joissa saat tietää, mitä ruokalajia naamasi muistuttaa antamalla koko kontaktilistasi sovellukselle? Ja tiedätkö toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan, mutta et sitä onko lapsellasi nettikavereita tai kiusataanko häntä WhatsAppissa?

Mielestäni juuri mediakasvatuksessa suomalaisvanhemmat ovat eniten pihalla ja yksi pirunmoinen ongelma on diginatiiveista puhuminen. Nähdäkseni se vain tukee tiettyjä katteettomia ennakkokäsityksiä.

Ensinnäkin väitän, että mitään diginatiiveja ei ole. Tai ehkä laitemielessä on, mutta mitään neroutta se ei vaadi: se on sama kuin kutsuisi kokiksi jokaista, joka osaa käyttää hellaa. Lapset omaksuvat käyttöliittymiä nopeasti, sillä ne muistuttavat toisiaan, mutta toisaalta näillä ipanoilla ei ole mitään käsitystä, miten lankapuhelin toimii. Laitteet ovat vain välineitä ja tablettia oppii käyttämään eläkeikäinenkin. Mutta lapset eivät ymmärrä lähtökohtaisesti hölkäsen pölähtävää tietosuojasta, groomingista, tekijänoikeuksista, mainonnasta, vahvistusharhasta, algoritmeista, lähdekriittisyydestä ja kuvankäsittelystä. Tämä kaikki pitää opettaa ja oppimista pitää valvoa. Edellyttäen että itsekin sisäistää tästä kokonaisuudesta edes alkeet.



Toiseksi diginatiiveista puhuminen saattaa antaa sellaisen mielikuvan, että kyseessä on aihepiiri, jonka omaksumiseksi pitää kuulua johonkin tuoreeseen sukupolveen ja keski-ikäinen on auttamatta pudonnut kärryiltä. Tämä tunne saattaa ruokkia myös uskomusta, että digitaaliset media-alustat ja sovellukset ovat jotain salatiedettä ja edellyttävät koodausymmärrystä. Eivät ole, eivät vaadi. Se sellainen "minä en näistä atk-asioista mitään ymmärrä"-asenne on henkistä laiskuutta, josta onneksi pääsee halutessaan eroon.

Diginatiivi on hankala termi myös lapsen itsensä näkökulmasta. Annoin kerran Skidille luvan etsiä itselleen sovelluskaupasta mielestään hyvän kuvaeditorin ja näyttää minulle, kun oli löytänyt mieleisensä. Yllätys: hän olisi valinnut sovelluksen, joka halusi oikeudet mikrofoniin sekä tuuttasi pyytämättä ja yllätyksenä koko ruudun mainoksia aloitusnäytölle. Tämä kävi ilmi kun luki viisi ensimmäistä arvostelua ja googlasi nopeasti kokemukset. Tämän jälkeen hän tajusi itsekin, ettei ehkä ollutkaan niin taitava, kuin oli kuvitellut.

Toistan ehkä itseäni, mutta suosittelen lämpimästi Family Linkin kaltaista valvontasovellusta (toimii sekä androidille että Apple-tuotteille) ja perheen puhelinten liittämistä siihen. On erittäin kätevää, että puhelimeen ei ilmesty yhtäkään ylimääräistä sovellusta haittaohjelmineen koska Jesperilläkin oli, kun hyväksyntä kulkee vanhempien kautta. Toiseksi suosittelen maksamaan sovelluksista. Pari euroa on ihan käypä hinta pelistä, joka ei yhtäkkiä heitä silmille mitään zombien tappamispelin mainosta.

Ps. Jos digihommat kiinnostavat, osallistukaa ihmeessä Helsingin yliopiston ilmaiselle tekoälyn verkkokurssille. Sisällöt löytyvät sekä suomeksi että englanniksi. Myös Ylen Digitreenit jeesaavat jos jostain pitää aloittaa.

Tekeekö mieli sokeria? Siihen toimii (vanha) lääke

Joskus hyvä on terveellistä: Tallinnassa syöty mozzarellasalaatti ja lajitelma erilaisia pieniä siemenleipiä oli heittämällä vuoden paras lounas.

Näin parhaimman pullasesongin keskellä on loistava hetki keskustella vapahtajastamme suolistosta!

Vaikka minulla ei ole mitään vatsaongelmia tai allergioita, ei niitä kannata myöskään tilata syömällä mitä sattuu. Päätinkin jo pari vuotta sitten alkaa kohdella paremmin vatsassani elelevää mikrobikuntaa, sillä ne kannattaa pitää tyytyväisinä. Vaikka yksinyrittäjän lounaat ovat huomattavasti surkeammat kuin palkollisen, muut ateriat ovat parantuneet lasten ruokavalion monipuolistumisen myötä. Olen jopa opetellut syömään muutamia hedelmiä, vaikka en niihin edelleenkään mitään suurta vetoa tunne.

Kasvispihvit ja papulisuke

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että vatsan hyvinvoinnista huolehtiminen on yksittäisenä terveystekona hyvinkin tehokas.

Erityisesti mikrobien ja liikunnan suhde on kiinnostava. Minun piti jo viime syksynä kirjoittaa tiedeuutisesta, jonka mukaan kestävyysliikunta vaikuttaa suotuisasti suolistomikrobikantoihin, mutta en kirjakiireiltäni ehtinyt. Tuoreessa väitöskirjassa siis todettiin, että tulehduksenaiheuttajamikrobit vähenivät ja tehokkaaseen aineenvaihduntaan liitetyt mikrobit lisääntyivät koehenkilöiden suolistossa, kun he harrastivat kolme kertaa viikossa kuntopyöräilyä. Ei mikään mahdoton suoritus. Koehenkilöiden paino ei pudonnut, vaikka vyötärörasvan määrä väheni, mikä myös tukee ajatustani siitä, että laihtuminen ei ole ainoa terveiden elämäntapojen mittari.

Ja siis tästä päästään omakohtaiseen havaintooni: mitä vanhemmaksi elän, sitä parempi fiilis liikunnasta (ja liikunnalla tarkoitan kaikkea aktiivisuutta, myös kävelyä, pyöräilyä ja lumitöitä) tulee.



Olen aina tiennyt, että liikunta auttaa välittömästi vitutukseen, stressiin ja pms-oireisiin, mutta nyt löysin vielä uuden vaikutuksen: nyt kun olen käynyt säännöllisesti hiihtämässä, olen huomannut, että makeanhimoni on vähentynyt. Joulun vihreä kuula -överien jälkeen mietin taas, että miten pääsen tästä sokerikoukusta eroon, mutta kas se on liikunnan myötä tapahtunut ihan itsestään. Havahduin yhtäkkiä siihen, etten ole kolunnut kaappeja etsien jouluherkkujen jämiä aikoihin eikä tämä johdu siitä että a) suklaat olisivat loppu tai b) olisin jostain kehittänyt selkärangan. Ei vain tee mieli. Voiko olla, että makeanhimooni ei autakaan säännöllinen ateriarytmi vaan säännöllinen liikuntarytmi?

Science Daily kertoi pari päivää sitten, että suoliston toiminnassa ei ole kyse mistään yksinkertaisesta setistä: vatsassamme elelee yksilöllinen ja laaja kattaus bakteereita, joiden toiminta vaikuttaa käytökseemme ja mielialoihimme. Mikrobien välittämät viestit myös kulkevat aivoihin pikavauhtia kiertäjähermoa pitkin. Kaikki, joilla on ns. stressivatsa tietävät, miten nopeasti tämä yhteys toimii. Nähtävästi se toimii myös hyvässä.

Sitä mietin, että puhutaanko tästä vieläkään tarpeeksi? Minä pänttään mielelläni tutkimuksia aiheesta, mutta mitä suomalainen työterveyslääkäri kertoo vaikkapa konepajahitsaajan nelikymppistarkastuksessa suolistosta? Kritisoin jo aikaisemmin sitä, että terveyspuheessa keskitytään edelleen aika kapeaan sektoriin, kolesteroliin ja verensokereihin, jolloin jotain muuta olennaista (kuten ne d-vitamiinitasot) saattaa jäädä huomaamatta.

Suolistomikrobien hoitotuokio viime kesältä.

Luonnollisesti tämä pätee myös lapsiin. Kuinka tärkeää suoliston hyvinvointi olisikaan ottaa puheeksi neuvolassa ja kouluissa nimenomaan kokonaisvaltaisena terveystekona, ei pelkästään antibioottikuurin yhteydessä. Jos ja kun lapsen kehittyvä suolisto toimii samoilla säännöillä kuin aikuisenkin, pitäisi myös keskustella muustakin kuin maidon juomisesta ja sokerin syömisestä ja ottaa todesta se liikuntasuositus.

Suurin kysymys on se, lisääntyykö toiminta tiedon myötä? Onko vatsan hyvinvoinnista huolehtiminen riittävän helppoa? Ymmärtävätkö kaikki varmasti, mistä niitä kuituja saa? Toisaalta pitäisi myös tietää, mikä on turhaa terveyspesua ja liiallista itsensä kiduttamista. Sellerismoothieen en aio edelleenkään koskea.