Esikuvia ihan tavallisille lapsille

Luimme taannoin Snadin kanssa suuren suosion saavuttanutta kirjaa Iltasatuja kapinallisille tytöille. Sivun mittaisissa tarinoissa on esitelty monenlaisia historian naishahmoja, tutkijoita, taiteilijoita, hallitsijoita ja sotureita, joilla on ollut muitakin intohimoja kuin perhe. Tähän viitataan otsikon kapinallisuudella: he ovat valinneet erilaisen tien kuin heidän aikanaan yhteiskunnassa yleisesti on ollut tapana valita. Kirjasta tehtiin kiireenvilkkaa myös jatko-osa, joka jatkaa samaa formaattia: napakoita tarinoita, joissa on upea kuvitus. Mukana on mm. Madonna ja J.K. Rowling.

Kirja aloitti jonkinlaisen tyttösankareiden kirjabuumin ja samaa teemaa jatkavia kirjoja on tullut monelta kustantamolta. Tällaiselle sisällölle oli tilausta ja on oikeastaan omituista että sitä ei nähty aikaisemmin. Parasta näissä kirjoissa on se, että olen itsekin (yhtä lailla kuin toinenkin iltasatuvastaavamme) tutustunut valtavaan määrään naisia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Naisten historia avautuu tarinoiden kautta ihan eri tavalla ja tällainen sivistys tekee hyvää ihan kaikenikäisille. Tuntemattomiksi jääneiden, merkittävien naisten elämäntarinat havahduttivat minut kysymään, mistä tietämättömyyteni johtuu.

Lukemisen edetessä huomasin kuitenkin välillä kiusaantuvani. Olisiko parempi, että Snadi ei tietäisi, että naistutkijan uraa on joskus pidetty kapinallisena? Snadin osalta kirjan viesti menee nimittäin vähän hukkaan: häntä ei ole kukaan rajoittanut muuten kuin kieltämällä pöytään piirtämisen ja vessasanojen yleiskäytön. Hän suunnittelee uraa lääkärinä ja laulajana, ja pelkää lähinnä sitä, että leikkaus ja keikka sattuvat samalle päivälle. Kirjassa kuvattu toiminta ei ole kapinaa vaan hänelle täysin normaalia elämää.

Päädyimmekin keskustelemaan siitä, kuinka epäoikeudenmukainen maailma on joskus ollut ja joissain kulttuureissa edelleen on. Lapsentasoisesti on vaikea selittää sortoa ja sitä, miksi asiat ovat olleet niin huonosti. Ja miksi edelleen naisten itsemääräämisoikeuteen yritetään puuttua, vaikka se nykyään onkin paljon vaikeampaa.

Kun kysyin Snadilta, mikä naisista teki suurimman vaikutuksen,vastaus oli selvä: hurja merirosvotyttö, joka oli hypännyt tappelussa mastosta jonkun niskaan. Tunnistan tämän ällistymisen. Monet ovat kritisoineet uusinta Star warsia, mutta minä ilmoittauduin välittömästi faneihin, sillä rakastin uusia, monipuolisia naishahmoja. Erityisesti vara-amiraali Holdon rooli oli huikea. Sotaisat naiset ovat edelleen tabu.

Merirosvo oli myös esimerkki siitä, missä kirja ei ole vahvimmillaan. Perheetön lapsi tuskin oli yhteiskunnallisesti erityisen hyvässä asemassa. Iltasatuihin toki siloittelua tarvitaan.

Nyt meillä on menossa suomalainen versio eli Ida Salmisen kirja Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Näissä naistarinoissa on mukana enemmän missiota kuin kapinaa: miten voitetaan se päänsisäinen ääni, joka sanoo, ettei kannata. Historiaa opiskellut Salminen kertoo naisten tarinat hieman pitemmin, mikä minun mielestäni on hyvä ratkaisu henkilöiden syvyyden kannalta.

Moni on huomauttanut, että nämä sadut sopivat erinomaisesti myös pojille. Niin ne sopivatkin. On paljon ihmisiä, jotka ovat toimineet vastoin vallitsevia normeja ja muuttaneet maailmaa, mutta jääneet historiankirjoituksen ulkopuolelle. Millaisista poikkeuksellisista miehistä syntyisi iltasatuja?  Ehkä siihen saadaan pian vastaus, sillä joukkorahoitusta hakee tällä hetkellä poikia käsittelevä kirja. Kiinnostavaa nähdä, millaisia tarinoita siihen valikoituu. Me luemme kyllä senkin.

Oletteko lukeneet näistä jonkun? Mitä ajatuksia heräsi?

Onpahan oma kiire

Tapasin entisen työkaverini lounaan merkeissä. Hän halusi tietää, millaista oravanpyörän ulkopuolella on. Vastasin, että paljon kiireisempää, olen käytännössä vaihtanut vain uuteen oravanpyörään. Juuri kun ajattelin syksyllä pitää lomaa, pöydälleni tipahti kiinnostava projekti loppuvuodeksi. Työkaveri ei luovuttanut: se on silti sinun kiireesi, hän intti.

Onhan se ihan totta. Yleinen käsitys lienee se, että yrittäjänä saa tehdä merkityksellistä työtä, mutta tähän settiin kuuluu kaikenlaista, myös sitä pakkopullaa, lomaltapaluuangstia ja suoranaista kauhua kuten verottajan kirjeiden avaamista. Mutta on todella vapauttavaa olla oman kiireensä rouva.

Yritimme Satun kanssa kirjamessujen jälkeen kiteyttää sitä tunnetta, joka yksinyrittäjän pään sisällä vallitsee, ja päädyimme siihen, että kaikki liittyy kontrolliin. Olemme allergisia vääränlaiselle kiireelle. Yrittäjänä kaikki langat ovat sinun omissa käsissäsi: päätät työajat, projektit, myynnit ja lomat ihan itse. Kivasta duunista voi hyväksyä vähän pienemmänkin palkan, kammokeikalle taas ei ole hintalappua ollenkaan. Se on arvokkaampaa kuin tieto, mistä seuraavan kuukauden palkka tulee.

Tällä hetkellä yksinyrittäjiä on jo reilusti yli puolet Suomen yrittäjistä ja määrä on lisääntynyt voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eiväthän kaikki yksinyrittäjät voi olla jotain ideologisesti latautuneita, kontrollifriikkejä erakkohippejä, joita ei kukaan palkkaisi? Ehkä allergisia on vielä paljon enemmän?

Moni on kysynyt miten kauan kirjan kirjoittamiseen meni. Vuosi, jos kaikki pakolliset tauot otetaan mukaan. Puoli, jos lasketaan pelkkä aktiivinen kirjoittaminen.

Yksi vaikeimmista asioista on ollut hyväksyä sitä, kuinka paljon minulta menee aikaa "hukkaan". Kirjoittamiseen sisältyy paljon luppoaikaa ja väitän että sitä pitäisi sisältyä muihinkin töihin. Mutta kuka kehtaa sanoa työnantajalleen tarvitsevansa tauon, oli se sitten päiväunet, viikon mökkireissu tai kuukauden palkaton jotain omaa projektia varten? On ylipäätään omituinen ajatus, että saisin "työt tehtyä" 7,5 tunnin sisään. Ja että se loppuaika vuorokaudesta olisi jotenkin työvapaata aluetta. Saan parhaat ideat puolen yön maissa. Yöpöytäni on täynnä kummallisia skribellyslappuja ja päivään kuuluu tehtäviä, joita ei vain saa aikaiseksi.

Eräät aivotutkijat ovat sitä mieltä, että työpäivät ovat menneet monella alalla ihmeelliseksi silpuksi ja se näkyy työn tuloksissa. HS:n jutussa työelämän ongelma tiivistetään näin: "Kun ihminen on vuosien ajan yrittänyt tehdä töissä monia asioita yhtä aikaa, jättänyt kunnon tauot pitämättä, eikä ole saanut levättyä tarpeeksi vapaa-ajallaan, hän aiheuttaa itselleen tilan, jossa aivot eivät enää toimi normaalisti." Välillä pitäisi olla tavoittamattomissa, keskittyä, syventyä ja rentoutua, mutta se ei näytä tehokkaalta.

Tämä on ihan totta! En ikinä olisi kehdannut antaa samalla tavalla prosessille aikaa, jos olisin ollut jonkun toisen leivissä. Koska ei niin kuulu tehdä. Hyvä työntekijä istuu kahdeksasta neljään konttorilla ja pitää vain lomat tarkkaan määriteltyinä loma-aikoina.

Tämä on tavallaan myös tunnollisen tytön syndrooma. Supertunnollista työntekijää ahdistaa se, ettei ole palkkansa arvoinen. Mutta elämä on epätäydellistä, välillä joutuu olemaan sairaan lapsen kanssa kotona tai pesemään etäpäivänä samalla pyykkiä. Olen ottanut palkatonta vapaata aina kun konttorilla ei ole ollut tekemistä. Nyt huono omatunto on poissa.

Mitä enemmän näitä juttuja mietin, sitä kummallisemmalta palkkatyö ja työsuhde vaikuttavat. Onko tämä kasvava yksinyrittäjien joukko vain oire siitä, että työelämä on mennyt vähän kummalliseksi? Ja mikähän järjestö tällaista uutta, aivoystävällistä työelämän muutosta alkaisi ajaa?