Millainen olet, autonkorjaajan tytär?

Kuulokkeet esiin, nyt se on täällä: Lasitehdas löytyy nyt Bookbeatista äänikirjana! Storyteliinkin pitäisi ilmestyä ihan pian. Sen kunniaksi vielä sananen kirjan teemoista.

Toimittaja kysyi taannoin, miten duunaritaustani on vaikuttanut elämääni ja valintoihini. En osannut vastata tyhjentävästi. Elämänkulkuaan on vaikeaa ellei mahdotonta analysoida miksikään vedenpitäväksi teoriaksi, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Tutkimusten mukaan luokkanousuun vaikuttaa moni muukin asia kuin perhe, suku, asuinalue, lukemisharrastus, poikaystävä ja kaveripiiri. Voin siis vain vertailla itseäni isompaan joukkoon.

Mutta jos on pakko nimetä jotain mukana kulkevia vaikutteita niin luulisin, että ne ovat nämä: rahan taju, itsenäisyyden korostuminen ja omituinen ajelehtiminen. Kyse on myös siitä millainen en ole.

Rahan tajusta olen jo kirjoittanutkin. Emme olleet leimallisesti pienituloisia edes silloin kun jäimme kolmistaan, mutta toki huomasin kontrastin ystäviin. En niinkään kiinnittänyt huomiota kavereiden asuntoihin tai huonekaluihin, mutta oli teini-ikäisellekin järkeenkäypää, että rahamme eivät riittäneet reissuihin, ratsastustunteihin, uusiin (merkki)vaatteisiin ja käyräsarviseen polkupyörään saati että olisin saanut syntymäpäivälahjaksi auton. Vaikka pääsin nopeasti työelämään ja palkkani nousi hyvälle tasolle, en ole saanut karistettua taloudellisen epävarmuuden pelkoa. Olin aivan varma, että meillä ei olisi rahaa lapseen ja yrittäjäksi ryhtymisessä vaikeinta oli luottaa siihen, että pystyn itse maksamaan itselleni palkkaa. Joku Plan B on edelleen oltava takataskussa jos (ja mielessäni kun) kaikki menee päin helvettiä.

Itsenäisyyden vaatimuksen (ja kirouksen) tunnistanee moni muukin. Olin reipas lapsi ja sain kasvaa paljon vapaammin kuin olisi ollut järkevää, mutta tilanne oli pakon sanelema. Jos vanhemmat ovat koko ajan töissä, kiitosta sai nimenomaan siitä, että pärjäsi yksin – ja minähän pärjäsin. Mutta tämä ylikorostunut kaikesta itse selviytyminen sopi hyvin vain sinkkuelämään asti. Perheellisenä olen joutunut kantapään kautta opettelemaan vaivaamaan ihmisiä asioillani. Kamalaltahan se edelleen tuntuu kun pitää mennä lääkärille, pyytää ystävää katsomaan hetken kersoja tai sanoa työkaverille, että ei selviä jostain työtehtävästä itse. Eikä muuten todellakaan soiteta kellekään, koska se on kammottavaa ahdistelua ja luulevat vielä että rupean joka päivä pirauttelemaan. Viesti on parempi.

Kolmantena vaikutuksena on se kaikista jäsentymättömin kokemus, jossa sekoittuu ulkopuolisuutta, päämäärättömyyttä ja takamatkaa. Sekin osittain johtuu tuosta toisesta kohdasta, vanhemmat kun eivät valmentaneet meitä mihinkään muuhun suuntaan kuin töihin.

Ensimmäinen kouluvuoteni oli aikamoinen pikakurssi kaikkeen, mitä en osannut. En ollut harrastanut mitään, en käynyt varhaiskasvatuksessa tai eskarissa ja ystäväverkostoni oli olematon. Eskarin käyneet tunsivat toisensa, osasivat jo lukea ja laskea sekä soittaa pianoa ja asuivat lähellä koulua. Olin tietenkin armottoman hidas tekemään tehtäviä, mikä oli kärsimättömän luonteenlaatuni kanssa huono yhdistelmä. Sain hiljalleen kiinni opetuksesta, mutta varsinkin matematiikan kanssa sisäistin hyvin nopeasti, että olin huono. Se kokemus säilyi mukanani turhan pitkään ja vaikutti yllättäen valtavasti siihen, mitä pääsin opiskelemaan.

Tähän viimeiseen kokemukseen sopi saumattomasti tietenkin se, että akateemisten poikaystävieni akateemisten perheiden tavat tuntuivat oudoilta. Miksi hemmetissä jouluna piti pukeutua mekkoon ja pikkutakkiin? Meillä sai aattona olla verkkareissa ja t-paidassa, olihan sentään loma. Ja ei kai nyt kukaan käy vanhemmillaan sunnuntaisin syömässä? Kuinka hassua! Ruoanlaitto ylipäätään oli kummallinen harrastus, kun eineksetkin oli keksitty. 

Luonnollisesti en mieltänyt itseäni kirjailijaksi. Onneksi oli verkosto, joka kannusti. Kirjoittaminen laittoi päämääräni vastakkain kaikkien perusasetuksieni kanssa: oli pakko uskoa lopputulokseen, vaatia itseltään työtä, pyytää apua, tehdä suunnitelma ja ottaa riski. Ja olen edelleen hämmästynyt, että sain ihan luvan kanssa kirjoittaa tällaisen hassun tarinan eikä kukaan sanonut, että kannattaisi ennemmin haravoida vaikka piha.

Jonkin verran (ihanaa!!!) palautetta olen jo saanutkin, mutta laittakaa tunnelmianne tulemaan myös tänne! Kuulen mielelläni, millaisia ajatuksia teksti on herättänyt ja muutenkin.

Aina kun karistan sukupolvien kuormaa

Sattuipa joku aika sitten niin, että Skidi oli aamulla pahalla tuulella. Kaikki kamat olivat hukassa ja hän sekoitti koko kämpän etsiessään niitä, tiuski ja äyski ja lähti myrskynmerkkinä kouluun. Illalla hän pyysi spontaanisti ja vähän ohimennen anteeksi käytöstään. Ei kuulemma ollut tarkoitus ja oli ihan oma vika. Kiitti vielä, että olin laittanut kaikki tavarat takaisin paikoilleen.

Ei siis sitä klassista semipahoittelua, jossa sanotaan, että anteeksi jos sinä vaan ihan se rehellinen anteeksi että minä.

Yllätyin, sillä en odottanut anteeksipyyntöä. Vasta jälkikäteen tajusin, että todistin tuolla hetkellä sellaista muutosta, mihin minulta meni kolmekymmentä vuotta. Eli sitä, että on hölmöä syyttää omista virheistä muita välttyäkseen tunaroimisen aiheuttamalta häpeältä, vaan lähteä siitä, että välillä tulee tehtyä tyhmästi ja sitten vain pyydetään anteeksi ja korjataan kaikki mikä korjattavissa on. Virheet ovat pakollisia, kaikille sallittuja ja me itse tuomitsemme itsemme niistä paljon pahemmin kuin kukaan muu.

Jotenkin tässä on käynyt niin, että meidän perheessämme anteeksipyytämisen kynnys on madaltunut, ele on helppo ja sillä on merkitystä. Minun lapsuudessani ei ollut. Riidat ja huono käytös korjaantuivat itsestään parissa päivässä mykkäkoululla. Vasta ystävien kanssa ja parisuhteessa jouduin ensimmäistä kertaa vastakkain sen kanssa, että tämä unohdukseen perustuva metodi ei ole ainoa vaihtoehto.

Me kaikki pyydämme säännöllisesti toisiltamme anteeksi. Anteeksi, että tiuskin. Anteeksi että unohdin taas ne pastillit. Anteeksi, että en kuunnellut. Anteeksi, että vein viimeiset vessapaperit enkä hakenut uutta rullaa.

Ja tässä on mielestäni vanhemmuuden vaikein haaste: miten pääset eroon kantamastasi painolastista, negatiivisuutta ruokkivista maneereista, sanoista, käytösmalleista ja äänenpainoista, joilla sinulle itsellesi on lapsena puhuttu, sillä ne todennäköisesti jatkuvat useampaan, ehkä jo edesmenneeseen polveen. Jos sen ketjun tunnistaa ja pystyy katkaisemaan omalla kohdallaan, on tehnyt aplodien arvoisen tempun. Kuorman purkaminen on hankalaa eikä se onnistu hetkessä, mutta näyttää siltä että jo yritys palkitaan, ainakin tässä asiassa.

Elämä on yhtä kasvamista. Minä koen ylittäneeni itseni myös, kun jätän toistamatta ne sanat, jotka tulevat selkäytimestäni, ja sanon että ei haittaa.
Aina kun en huuda, vaikka mieli tekisi ja käännän ärtymyksen empatiaksi.
Aina kun pysähdyn, vaikka koen olevani kiireinen.
Aina kun en lähde pois, vaan jään selvittämään asiat loppuun.

Vanhempana joutuu vastakkain paitsi ikävän kuormansa myös niiden säilytettävien ja eteenpäin siirrettävien henkisten laatikoiden kanssa. Yhtä lailla iloitsen siitä, kun teen sitä, mitä mummo ja mutsikin: kastelen kersoja puutarhaletkulla lämpimänä päivänä, kerron huonoja omakeksimiä vitsejä, näytän miten ketjut öljytään ja sanon, että olette ihania ja rakkaita.